Välillä tuntuu, ettei jaksaisi enää taistella lasten kotiin pääsyn puolesta. Yli kolme vuotta tässä onkin jo tullut tapeltua. Mutta nyt väsyttää. Lastakin manipuloidaan. Hän on nimittäin alkanut ihmetellä, että miksi minä jaksan tapella, turhaa se on kumminkin. Mistähän hän on saanut sellaista päähänsä? No mutta onneksi nuorin itkee kotiin, ja siksi jaksan olla edes jonkin verran vahva.
Väsyttää...
helena1
7483
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
anna lasten kasvaa siellä missä niitten on hyvä olla, ymmärrätkö sen että jos aikanaan olisit hoitanut hommas niin ettei huostaanottoa olisi tapahtunut niin nyt et varmaankaan ruikuttaisi lapsia takasin.
Kannattaa asennoitua etävanhemman rooliin nyt ja antaa lasten olla rauhassa.
Omalla käyttäytymiselläsi saat lapsetkin rauhoittumaan joten jos tapaamisenne päättyy aina lapsen tai sinun itkunpurkaukseen niin lasta sinä siinä revit...
Aikanaan ja aina olen hoitanut lapseni, kuten asiani kunnolla. Olen sairastunut vain vaikeasti, mutta se ei mielestäni saa olla syynä huostaanottoon. Älä siis vedä vääriä johtopäätöksiä tai muutenkaan päättele omasta päästäsi. Minulla on katsos viisi lasta, ja kaikilla vanhemmilla menee hyvin. Vanhin töissä, seuraava lukiosssa ja kolmannella menee koulussa hyvin (numerot todidstuksessa 8-10 välillä). Vain kaksi nuorinta huostassa, ja koska en ole juoppo narkkari, niin huostan syy tuskin minussa. Eli älä ala syytellä kun et tiedä taustoja.
miksi pitää taistella lapset kotiin, eikö huosta pitäisi purkaa automaattisesti?
Älä anna periksi. Oma äiti on oma äiti ja vaikka esim. sairautesi estäisi sinua olemasta kovin energinen lasten kanssa hösääjä, niin lapset kyllä joustavat. tärkeintä on olla omassa kodissa, oman äidin luona. Lapset tinkivät kaikesta mahdollisesta, vain saadakseen asua kotonaan.
Älä ymmärrä väärin, en tarkoita, että teillä pitäisi kaikesta tinkiä, vaan ihan periaatteellisella tasolla, yritän sanoa, kuinka tärkeä oma äiti lapsille on.
Onko terveydentilassasi vielä jotain epävarmuutta, että siksi ei vielä lapsia haluttais palauttaa?
Pidä pintasi, vaikka ymmärrän, et välillä voimat uupuu ja uskonpuute iskee. Taistelet kuitenkin sellasen asian puolesta, että se taistelu kannattaa.
Huomaan olevani niin vereslihalla, etten saa muuta sanotuksi. Minunkin laps "hoidossa" ollut 2,5 vuotta. En kestä juuri ainuttakaan palaveria enää, niissä loistavat nuo Tietäjät. Jo yksi idioottilause saa minut vapisemaan vihasta, kaikki alapään nimitykset on tiheässä käytössä. (Ei palavereissa).
jossain sairaalan osastolla tai laitoksessa?
Jos lapsi joutuu psykiatriseen hoitoon hänen koko lapsuutensa ja nuoruutensa saattaa kulua siinä pyörityksessä. Ainakin lapsen identiteetti ja persoonallisuus muokkautuu hoito-organisaation ja ammattiauttajien vaikutuksesta. Sitten ongelmatilanteissa ne laitetaan vanhempien piikkiin ja syyksi.
Jos lapselle ei osata antaa oikeaa hoitoa, eikä hänen oikeita, todellisia ongelmia nähdä, kuten usein tapahtuu, lasta ei voida uloskirjoittaa laitoksesta, sairaalasta, koska mitään paranemista ei ole tapahtunut. Usein tilanne vain pahenee.
Näin viranomaiset pakottavat perheen olemaan heillä vuosikausia potilaana eivätkä laske irti. Nimellisesti sitten juoksuttavat palavereissa, että on edes jotain "hoitoa" mitä' kirjata ylös papereihin. Usein tilanne ratkaistaan huostaanotolla, jolloin vastuu siirretään näin muualle.
Häntä "hoidetaan" Diakkarin intensiiviosastolla. Koko meidän perhettä "hoidetaan". Alan olla sikäli voiton puolella, että kotiutus tapahtunee vuodenvaihteeseen mennessä.
Tästä ei oikeasti jaksaisi kirjoittaa...silti tuntuu, että on pakko jotenkin purkaa mieltään: Mieli on täynnä paksua sontaa, mikä vain ja ainoastaan pursuaa tuosta paikasta ja sen ja sos.toimen asenteesta.
Jo se, että lapseni HYVINvoinnista ei olla käytännön tasolla kiinnostuneita, kuvottaa. Todellista vastuuta ei kanna kukaan, lapsi seilaa kodin ja paikan väliä, tavarat siellä ja tuolla, minä joudun niistä ottamaan vastuun. Kiikutan kännykän laturin johonkin päin ja taas toiseen suuntaan ja oppikirjoja, jos ovat jääneet jompaankumpaan paikkaan. Puran väsymyksen välillä lapseen ja se taas ottaa päästä vielä enemmän. En voi opettaa tavallista tavaroistahuolehtimista edes, maltilla ja pikkuhiljaa, kun mättää D:n välinpitämättömyys.
-Usein on tunne kuin minä en olisi olemassa.
Minulla on sellainen säkä, että lapseni koulukaverit ja heidän vanhempansa ovat hyvin humaaneja...lapsestani pidetään oikeasti. Joten hänen minäkäsityksensä ei hirveästi ole vaurioitunut. -Alussa hän yritti leimata itse itseään Lastiksen Lapseksi, josta ei ole väliä, mutta tuo on korjautunut.
Tämä mielenraskaus vain ei lähde ennenkuin lapsi on pysyvästi saman katon alla, minun ja pikkusiskon kanssa yhdessä.
Mitä diakkarissa lapsestasi hoidetaan ja miten? Pystytkö kirjata ylös päivittäin hoidot, jota hän saa ja mihin ongelmaan? Entä mitä ongelmaa perheestä hoidetaan? Ihan konkreettisesti? Ettei "hoito" vain ole säilössä olemissa? Tänne ei tarvitse vastata, mutta mieti näitä.