Eilisen Satuhäät ohjelman innoittamana kysyn että onko lesbo suhteissa ihan normaalia, että kolmen vuoden parisuhteen aikana ollaan käyty jo terapiassa ja soitellaan kriisipuhelimeen?
Tätä kun kukaan ei ihmetellyt Satuhää ketjussa, niin tuli olo että itse on epänormaali.
Kuinka moni on siis käynyt parisuhdeterapiassa?
Tätä kun kukaan ei ihmetellyt Satuhää ketjussa, niin tuli olo että itse on epänormaali.
Kuinka moni on siis käynyt parisuhdeterapiassa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
käytiin kai jo ekalla kerralla kun ohjelma tuli televisiosta.
Ihan tyypillinen suhde, ainakin alku, että aletaan olemaan ja uutena vuotena bänksit ja sitten taas uudestaan. Kihloihin juu heti kun kerkee vaan kantamaan kamat toisen luo, lapsikin piti saada tai muuten "vois vaikkaa tappaa itsensä" hmm, niin. Ja sitten häät ja toinen lapsi alulle ennen häitä. Vähän terapiaa ja voimakursseja, shaali harteille ja keinustuolissa 22 vuotiaana. Mikäs siinä, elämää kukkeimmilaan. Niin ja oliko opiskelut ihan lopussa kummaltakaan.
Ihan hauska tarina oli, tiedä tuota miten nykyään ovat.
Itse kävisin kyllä pariterapiassa jos olisi syytä, mutta kun toistakymmentä vuotta ollaan selvitty niin luulen että ehkä selvitään ilman. Me tosin ei kolmessa vuodessa oltu keretty kuin vasta alkamaan tuntemaan toismemme hyvin, ei siihen edes mietitty kihloja, häitä, lapsia vs itsemurha.
Eikä me olla virallistettu parisuhdettamme vieläkään, aikanaan kyllä.
ekalla kerralla moni ei ollut täällä kuvioissa mukana ja moni näki kyseisen ohjelman ensimmäistä kertaa.
Kun tämä Terhi kiikkus keinutuolissaan ja kertoi että piti soittaa kriisipuhelimeen ja kertoili huonosta olostaan jne.,Ruotsalainen kysyi osuvasti että oliko teillä tiedossa että raskaus vaikuttaa hormonaalisesti ja vielä pitkään synnytyksen jälkeenkin!
Tuli olo että Ruotsalainen itsekkin olisi päivitellyt tilannetta kun toinenkin samaan syssyyn raskaaksi,vaikka Terhillä päällä "vaikea" raskaus.
Anuhan siinä totesi että hän sanoi Terhille *että nyt loppui tämä,mutta Terhihän on aina ollut temperamenttinen*.Ruotsalaisen ilme oli kyllä hämmästynyt kun Anu kertoi että joo on jo tuloillaan,kun Satu kysyi onko raskautta yritetty.
Että huh huh....
Kaikilla pitäisi olla varaa käydä terapiassa kun asiat mättää. Mutta ei kenelläkään tavallisella ihmisellä ole siihen varaa. Ei yksilö eikä parisuhdeterapiaan. Jotain ns kriisiapua voi saada mutta kaikki pitkäaikaisempi apu on kiven alla. Miksi? Terapia on edelleen sairaaksi leimaamista eikä sitä arvosteta vaan siihen suhtaudutaan epäluuloisesti niin kansan kun päättäjien keskuudessa. Kuitenkin mielenterveydestään huolehtiminen on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin hammashygienia!
.. miksi ennnenvanhaan nämä asiat vain selvitettiin omassa päässä ja lähipiirissä ja etenkin sen "rakkaan ystävän" tai "niiden rakkaiden ystävien" kanssa ilman sen suurempia skitsoja ja muita komplikaatioita. väitän että tämän päivän nuoret ja aikuiset nuoret eivät enää kestä samanlaisia paineita ja pelkoja mitä ennen kestettiin, kun oli vain pakko. korjatkaa ihmeessä jos olen väärässä.
tottakai naisparilla on kovemat paineet kuin hetskuilla, mutta miksi syyttää siitä muita eli koko yhteiskuntaa, ja miksi jäädä sen asian vangiksi? tiedän kyllä mistä monien naisparien ongelmat johtuvat - älkääkä kukaan tulko sanomaan että äläpäs puhu paskaa... voi tietty aina syyttää muita - sitä toista puoliskoa tai sitten olosuhteita, tai niitä kaikkia muita aidan toisella puolella jotka ovat MINUA vastaan.. Tai yrittää tehdä töitä näiden onnettomien epäkohtien korjaamiseksi. Mutta oli juttu miten oli - sillä välin kannattaisi pitää pää kylmänä ja sydän lämpimänä ja keskittyä olennaiseen - rakastamiseen.
että tiedät mistä monien naisparien ongelmat johtuvat, kerro mikä se syy on.
".. ennen kestettiin, kun oli vaan pakko,"
Kun omat keinot eivät riittäneen elettiin perhehelvettiä. Avioero ei ollut soveliasta eikä hyväksi lapsille jotka tarvitsee molemmat vanhempansa.. Samasukupuolisia pareja ei ns ollut edes olemassa joten pakkohan silloin oli selvitä omillaan. Suurin ratkaisija taisi silloin olla haulikko jolla joko täräytettiin henki pihalle perheeltä tai vaihtoehtoisesti itseltään. Kyllä ennenvanhaan oli kaikki paremmin.
tehdä vertailua on juuri tämä. Aina on ollut ihmisillä ongelmia mielenterveydellisiä ja muita. Ennen oli toisenlaisia kuin nykyään ja samanlaisia. Keinot ovat selvitä niistä on edelleen suomalaisia liiankin, joko se haulikko tai naru, tai sisu.
Minä en ikimaailmassa haluaisi olla nuori nykypäivänä. Nyt jos tiput yhteiskunnan ja muiden vaatimuksista pienenä, jäät huonommalle koulutukselle, saat narkkarivanhemmat, jne jne siinähän se sunkin polkusi silloin jo kivitetään. Vaikeampaa se on kauvuta takaisin rattaiden kyytiin.
Ennen minusta ei ihan niin helposti syntynyt mitään luokkajakoja jo pienestä asti. Nyt puhutaan jo slummilapsista Suomessakin.
Ennen oli pakko, nykyään on pakko jaksaa, jos ihmisen heikkoutta pelätään ja halveksutaan on se merkki mihin suuntaan tämän maailman odotetaan kulkevan.
Tätä ollaan rakennettu, että saisi sitä hoitoa, sitä pitäisi saada, kaikkien meidän pitäisi voida käydä terapia ja voimakurssi edes kerran, että saadaan uusia vienkkä jaksamiseen vaikka ollaankin "voitolla".
Mutta se missä me ollaan onnistuttu on ihmisten arvottaminen, hoitoa tarvitsevat ihmiset ovat ilman hoitoa tai avohoidossa, on pakko vain karsia
ja toivoa etteivät äänet käske puukottamaan ketään tuntemattomia ratikkapysäkillä yms.
Kyllä jokainen koittaa tästä elämästä selvitä hengissä ainakin johonkin pisteeseen asti. Se on meille syntymästä annetu lahjaksi, halu selvitä. Minä ainakin toivoisin että useampi pääsisi lähemmäs sitä pistettä mitä kutsutaan vanhuudeksi.
Naisparien ongelmat, minä uskoisin että tässäkin asiassa on jokin murroskausi, periaatteessa saa olla ja kannustetaan olemaan mitä on, ja toisaalta nyt on ajanhenki että pitäisi olla moneksi ja monessa eripaikassa. Tulee sukupolvi joka joskus lukee tätäkin palstaa ja ihmettelee kuinka asiat onkaan muuttuneet, ja kuinka taas ei.
Koska elämä on kuin aalto, se tuo rannalle aina jotain uutta ja vie vanhaa, mutta ranta, se pysyy samana.
Ongelmat ja kriisit voivat vaivata meitä edelleen kaikissa elämän vaiheissa. Tämä ei ole muuttunut. Ihmisyyden perusongelmatkin ovat samat. Ranta vaan on erilainen, ei enään niin puhdas ja itsestäänselvä.
morsiamistahan opiskeli psykologiaa. Ala on siis heille tuttu, ja siksi kynnys terapiaan ym. ammattiauttajille on epäilemättä alhaisempi kuin jollain muilla ehkä olisi.
Käsittääkseni psykologiksi valmistuvien täytyy myös itse käydä psykologilla opintojenkin puolesta. Kynnys terapiaan on varmaan ollut matala.
Näinkö terapiassa käymiseen vielä suhtaudutaan? Heikkouden merkkinä ja rikkaiden huvituksena? Itse olen myös opiskellut psykologiaa sivuaineena ja olen sitä mieltä, ettei varmasti yhdellekään ihmiselle tee pahaa tarkastella itseään ja omaa elämäänsä peilaten niitä jonkun toisen kautta.