Aloitin lukion nyt syksyllä. Käytävillä katseeni poukkoilee pojasta poikaan, moni sykähdyttää mutta en saa itseäni jotenkin kiinnostumaan kenestäkään. Kaupunkinikaan missä asun ei nyt järin suuri ole. Mutta on jotenkin orpo olo kun istuu käytävillä ystävien kanssa ja kaikki vaan juttelee siitä kuinka kauan on oltu nyt yhdessä milloin tulee täyteen että ollaan oltu kolme pv. yhdessä. Sit kaikki vaan vähän tönii leikillään ja kyselee että eikö mulla ole mitään sanottavaa millois mä löydän jonkun? muistan ylä-asteelta kun ystäväni alkoi seurustella yhden pojan kanssa ja olin itse ihastunut pojan ystävään. ystäväni alkoi sen jälkeen töniä minua aina poikaa päin ja muistan kerran kun ystäväni ja hänen poikakaverinsa kävelivät toinen toisella puolella poikaa ja toinen toisella. olimme menossa yhteen tapahtumaan ja he lauloivat että *nimet muutettu* Henkkaa tykkää saarasta henkkaa tykkää saarasta.. kun luulivat etten ollut kuulo etäisyydellä ja poika oli ihan punainen. Tiesin että poika oli varattu ja kaikkea. En edes ollut ajatellut että alkaisimme seurustella tai mitään, olin vain surkeasti ihastunut häneen ja olisin tahtonut ihailla hänta ns. kaukaa. x) se oli noloa minulle ja POJAT VASTATKAA eikös ollutkin varmasti noloa myös pojalle?!?!?!?! sätin ystävääni tämän jälkeen. Tämän jälkeen sammutin tunteeni poikaa kohtaan ja esitin tavallista iloista jokamiehen kaveria. mutta se satutti. Ystäväni eivät ymmärrä miksen vain ihastu ja mene yhteen jonkun kanssa. En tahdo olla kuten he. He seurustelevat pojan kanssa kuukauden, kyllästyvät ja heittävät tämän menemään. Hankkivat uuden uudestaan ja uudestaan. tahdon olla erilainen, luotettavampi. Mutta tottakai olen saanut saman leiman kuin ystäväni koska pyörin heidän seurassaan ja tulen toimeen poikien kanssa hyvin. Mutta niitä poikia en voi ajatella kuin ystäviksi. Mutta silti en löydä ketään joka olisi tarpeeksi kiinnostava tai jolle minä olisin tarpeeksi kiinnostava. Olen päässyt yli siitä pojasta, varsinkin sen jälkeen kun näin hänet umpikännissä kadulla vislamassa ohikulkeville tytöille. (; noloa. mutta kertokaa mikä neuvoksi....? ystäväni sanoivat että olisinko lepakko..EI en ikinä sen ajatteleminenkin saa kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin. Tiedän että haluan mukavan pojan joka jaksaa kuunnella jonka kainaloon voi käpertyä. (: mutta elämä on nyt vain tällaista. I; Ja lisään vielä etten voi hylätä ystäviäni, he ovat erilaisia kuin minä, he eivät ymmärrä tätä asiaa muta he ymmärtävät monia muita asijoita ja osaavat antaa tukea kun sitä tarvitaan, en luopuisi heistä mistään hinnasta eivätkä he minusta. (:
Mikä neuvoksi?
ttyyttttöööö
4706
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No tohon nolosuus kysymykseen voisin vastata, ettei mua ainakaan nolottais yhtään tollanen. Pikemminkin tuntisin itteni imarrelluks tai jotai sinnepäin.
Lopun tekstin sitä peruskysymystä en oikeen saanu selville. Sori. Voi ihan johtua mustaki.
Noniin. :)
Jos sinun ystäväsi ajattelee noin, sitte ne ajattelee. Siun ei tarvi olla samanlainen. Jos et tykkää pojasta, joka on jossakin kadunvarrella ja vislaa kännissä ohikulkeville, miusta tuntuu että mie ymmärrän hyvin, mikset. x)
Sie etit jotakin pysyvämpää. Ihmisiä on erilaisia. Itse en tajua niitä, joiden pitää vaan seurustelemisen takia seurustella jonkun kanssa. Ehkä ne ihmiset sitten ihastuukin helpommin... tosin en tiedä, voiko sitä nyt sanoa ihan kunnolliseksi ihastumiseksi jos poikakaveri vaihtuu noin usein. Ei itsellä ole kokemusta edes sellaisista ihmisistä isommin. En ole tehnyt lähempää tuttavuutta. :) Kaikilla omat tapansa elää elämäänsä. Ihmisillä on omat käsityksensä seurustelemisestakin.
Sie vaikutat ajattelevaiselta ihmiseltä. Ja sie tunnut tietävän, mitä sie haluat. Ainakin minun korviin kuultuna se on hyvä juttu. Kaikki ei tiedä...
Jos kaverit kyselee poikakaveri- juttuja, voithan sie joskus ottaa ja kertoa, millainen olo sinulla on sen asian suhteen. Tai sanoa niille että eihän se niille isommin kuulu jos siulla ei ole ketään. Ei sitä tarvi olla samanlainen kuin omat kaverit.
Lukioikäiset pojat (ja kyllä tytötkin) vaikuttaa aika lapsellisilta ainakin täälläpäin. Ainakin mitä noita ykkösluokkalaisia seuraa. Murrosikä painaa vielä (pahasti) päälle. :) Ihmiset ei uskalla olla omaa itseään ja ne tuntuu yrittävän olla muuta mitä ne loppuenlopuksi on. Oikiasti me kaikki ollaan vielä pieniä lapsia, joilla on elämä edessä ja jotka ei isommin tiedä tästä elämästä vielä mitään.
Jos siun kaverit ei luopuis siusta mistään hinnasta, ei siinä olisi mitään pahaa vaikka olisit lepakko 8D
Hmm. Odota aikaasi. Ei sitä kannata etsimällä etsiä ihmistä, johon voisi ihastua. Se vain tulee itsestään sitten kun tulee.
Miusta tuntuu, että jos sinua kauheasti vaivaa että mitä siun kaverit sinusta ajattelee tai jos ne vielä "ahistelee" sinua niiden kysymyksillä, niin koittaisit selittää niille tämän asian. Että sie et ole niin kuin ne, ja haluat jotain pysyvämpää. :) Kyllä sen luulisi ymmärtävän.
kiitos oikeasti sä ymmärsit (: emmie oo lepakko! :D olen kyllä kertonu niille mutta ei ne tahdo tai halua ymmärtää. (:
No joo, itsenikin on vaikea ihastua ihmisiin koulussa.
Olen aina ollut vähän samoilla linjoilla, ei poikia tarvitse vaihtaa kuin hansikkaita (eipä niin, että siihen olisi minulla varaakaan ollut ;P).
Nyt, 17-vuoteen ensimmäisen kerran olen havainnut, että useampikin ihminen on minusta kiinnostunut yhtä aikaa (Kukaan ei tosin koulusta) ja tuo tunne on oikeastaan aika kiva. Tässä nyt kun vielä saisi päätettyä, kuka niistä olisi mukavin.
Saatan kuulostaa vähän pahikselta, mutta oikeasti olen todella tavallinen enkä oikeastaan edes millään muotoa vetävä. Mutta tosiaan, itselleni on usein poikien suhteen käynyt niin, että vaikka alkuun olenkin jotakuta vihannut, myöhemmin olenkin ihastunut samaan henkilöön. Ihastut sitten aikanaan, ei sillä asialla ole mitään kiirettä. Ei tosiaankaan..