Hei! Suunnitelmat olivat selvät,kun jäämme eläkkeelle käymme tanssimassa ,matkustellaan, ,käymme teatterissa,usein leffassa ja muuten vain nautitaan toistemme seurasta kun nyt vihdoinkin on aikaa.
Kaikki ei aina onnistu omien aatosten mukaan ,toinen jättääkin tämän maallisen tallaamisen ja suunnitelmat menee täysin uusiksi yksin jääneelle.
Kerro miten olet vastaavasta tilanteessa selvinnyt.
Kaikki ei aina onnistu omien aatosten mukaan ,toinen jättääkin tämän maallisen tallaamisen ja suunnitelmat menee täysin uusiksi yksin jääneelle.
Kerro miten olet vastaavasta tilanteessa selvinnyt.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä taas kävi niin että puoliso sairastui.
Hän on ollut liikuntakyvytön jo kymmenen vuotta.
Lisäksi on omissa maailmoissaan, vastaa yksitavuisesti kun puhutellaan.
Olen hoitanut häntä tämän ajan, siinä vuodet vierii, molemmilla....
Kohdallamma on paljon helpompi tapaus.
Suunnittelimme ja valmistelimme palkkatyöstä luopumista 50- ikäviheeseen.
Ratkaisun teimme 53/47 ikäisinä.
Irrottautumisvaiheessa ilmeni vaimollani teoriassakin parantumaton syöpä.
Suunniteltu karenssi 500pv vaihtui sairaseläkkeeksi.
Eipä tullut etelään muutosta mitään.
Tietenkin voisimme muuttaa mutta jatkuvien kontrollien ja lääkityksen säädön vuoksi emme ole ottaneet riskiä.
Onneksi sairaus ei juurikaan haittaa normaalia, arkista elämää.
Voimme mm. matkustella ja muutenkin toteuttaa mielitekojamme.
Elinikäennusteesta on, maksimistakin, nyt kulutettu yli puolet.
Ei tätä voi verrata tilanteeseesi mutta jotain yhtäläisyyttä löytyy.
Totuuden paljastuttua oli ensimmäinen vuosi raskas.
Nyt olemme tottuneet asiaan emmekä sitä hirveästi pohdi.
Huolimatta tästä "valmistautumisajasta", jos vaimoni kuolee ennen minua, se tulee olemaan raskas tilanne.
Meillä selviäminen on ollut helppoa pettymyksen mentyä ohi.
Onneksi aloitimme SITKU-elämämme näinkin ajoissa.
7-vuotta on mennyt tässä tilanteessa.
Saa nähdä paljonko on jäljellä!
Pahoillani olen minäkin puolestasi. Oma elämäntilanteeni on välimuoto sinun ja ensimmäisen sinulle vastanneen tilanteesta. Mieheni kanssa suunnittelimme aina, että eläkkeelle jäätyämme asuisimme Espanjassa talvet. Viettäisimme aikaa yhteisten harrastusten parissa ja kummankin omien.
Elämä päätti toisin. Mieheni sairastui Parkinsonin tautiin vähän päälle viisikymppisenä. Taisteli sen kanssa neljätoista vuotta ja hävisi. Hän kuului valitettavasti siihen ryhmään joka sairastuu dementiaan, viimeisen viiden vuoden aikana tuli myös harhat ja psykoosit kuvioon. Espanjan talvet jäivät unelmiksi ja siirryin varhennetulle eläkkeelle hoitamaan miestäni. Ehdin olla kotona runsaan vuoden ennen hänen kuolemaa.
Kyllä on ollut vaikeaa oppia elämään siinä maailmassa missä mieheni ei enää ole läsnä.
Olen käynyt sururyhmässä, osallistunut eri harrastuspiireihin, pyrkinyt järjestämään joka viikolle jotain menoa, yrittänyt ottaa yhteyttä vanhoihin ystäviin, kaikkea vähän vaihtelevalla menestyksellä.
Nyt vasta yli kahden vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, että alan olla taas oma itseni. Elämä ei koskaan enää ole entisensä ja kaipaus on vieläkin suuri. Mutta jossain sisälläni tunnen taas orastavaa elämäniloa.
helppoa meilläkään joiden mies löysi uuden ja kaikki sai jäädä.
Elämä on ollut todella yhtä selviytymistä,kun ex elää taas täysillä onnensa kukkuloilla.Eli hänelle ei mikään merkinnyt mitää vaikka vuosikymmeniä oltiin yhdessä.Elämä on kovaa.
tuli kun oli 46-vuotias mieheni sai sydärin, yks kaks yllättäen lapsemme 14 v. mieheni vielä yksityisyrittäjä, onneksi mulla työ ja asiat kunnossa, mutta ei se ollut naurunasia.
NYt seitsemän (7) vuoden kaikkien työkkärinjuttujen ja työttömyyden jälkeen eläkkeeellä, kaksi ihanaa lapsenlasta ja mummu olis vielä voimissaan, antaisin enemmän kun pystyn, kiitos työttömyyden ja suhtkoht.koh tuullisen eläkkeen, ei toki mikään huipputaso. Ja yksineläminen on varsin kallis harrastus.
muita suunnitelmia kuin, että muuttaisimme saman katon alle, kun jäisin eläkkeelle. Meillä oli etäavioliitto. Mieheni kuoli onnettomuudessa 1,5 v ennen kuin pääsin eläkkeelle. Onneksi olin ollut osa-aikaeläkkeellä heti, kun se oli mahdollista. Tein muuttoa kokonaisen vuoden, irtauduin asuinyhteisöstäni, joka tuki minua vaikeana aikana. Pystyin olemaan töissä, mikä vei ajatukset välillä muualle. Itkin paljon ja tein surutyöni. Se kesti yli 2 vuotta, kaipaus on jäljellä. Minulla on paljon puuhaa, olen aina vaikeina aikoina tehnyt töitä, jotka eivät vaadi ajattelua. Onneksi minulla on siihen mahdollisuus. Uusi kumppanikin ilmestyi hiljattain kuvioihin. Niin se elämä yllättää. Toivon Sinulle voimia.
Tapahtuneesta on jo 8kk aikaa ja olen kai ollut jonkinlaisessa shokissa tai epäuskoisuuden tilassa sillä vasta nyt olen ihan oikeasti tajunnut tapahtuneen ja suru iskee päälle missä ja milloin vain.
Usein on tullut mieleen että olisi pitänyt rajoittaa työkiireitä ja nauttia enemmän yhdessä olemisesta, sillä tosiasiahan on että meillä ei kenelläkään ole mennyttä aikaa eikä tulevaa aikaa ,ainoastaan se hetki jota sillä hetkellä elämme.
Tiedän että aika parantaa kuitenkin....toivottavasti!?
kun tajusi, että asia oli peruuttamaton. Kyllä minä vieläkin odotan näkeväni mieheni tutuissa paikoissa, muttei hän ilmesty. Voin jo puhua asiasta usein itkemättä, mutta pari vuotta se kesti.
Muistan itsekin tuon ajan kun suru iski milloin missäkin. Välillä itkin jopa marketin kassajonossa kun jostain putkahti muisto siitä ajasta milloin jonotimme siinä yhdessä. Harmittelin kiireistä elämääni ja työtä joka oli vienyt meiltä yhteistä aikaa. Ajattelin, että jos olisin tiennyt, aavistanut olisin toiminut toisin. Eikä sitä voi. Jossittelin monista asioista, kaduin tekemättömiä asioita, sanomatta jääneitä lauseita, vaikka mitä.
Meni yllättävän kauan ennen kuin hyväksyin ja tajusin, että hän todellakin on poissa. Vielä vuoden jälkeen iski välillä ajatus, ei voi olla totta. Nyt voin jo muistella yhteisiä hetkiä jopa hymyillen ja hyvillä mielin. Kaipaus säilyy, mutta kipu hiipuu ajan myötä.
Kyllä aika parantaa, koeta jaksaa. Muistele ja itke, hyväksy ja anna anteeksi, myös itsellesi.
Kyllä se siitä.
kulkua on vaikea ennustaa. Olimme vaimoni kanssa työelämässä ja suunnittelimme elämäämme eläköityessämme. Olimme Lapinhulluja ja vietimme kultavaltauksellamme kaiken vapaa-aikamme. Vaimoni olessa 53 vuotias hän sairastui vakavasti ja jäi sairaseläkkeelle. Minä jatkoin työssäni ja jäin varhaiseläkkeelle heti kun oli mahdollista. Vietimme yhteistä aikaa muutaman vuoden kunnes yht'äkkiä noin vuosi sitten vaimoni "tiimalasista" loppui hiekka ja hän "nukkui pois".
Suru ja yksinäisyys oli valtava ja tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Lasten ja ystävien avulla olen selvinnyt vaikka vieläkin silmäkulma kostuu herkästi. Lappi vaelluksineen on jäänyt vaikka asuntovaununi on ollut siellä. Liikaa muistoja yhteisiltä poluilta....
No onneksi aurinko jo näyttäytyy ja elämä voittaa....
Kaikki tuo liittyy elämään ja se pitää hyväksyä.
KYYNELEET, SURU JA SAIRAUS
SAAPUVAT ÄKKIARVAAMATTA,
KESKELLE RUUSUISTEN UNELMIEN.
KIPU JA LUOPUMINEN MUOVAAVAT MEITÄ NÖYREMMIKSI,
TUSKA JA TAIPUMINEN TEKEVÄT MEIDÄT VAHVEMMIKSI.
JOKAISENA AAMUNA AURINKO NOUSEE,
VAIKKA PILVET PEITTÄVÄT TAIVAAN...