”Se oli sitten tässä”

...ja muistelmat ovat kuuluneet kauan myös minun lukemistooni, historianharrastaja kun olen. Itselläni ehkä oli tarve kirjoittaa nuo muistelmani ikään kuin saadakseni joskus melkoisessa myllerryksessäkin olleen elämäni parempaan järjestykseen edes jälkikäteen! ;))

Englantilainen kirjailija Peter Ackroyd on sanonut: ”jos haluat valehdella, kirjoita elämäkerta; jos haluat puhua totta, kirjoita romaani”. Olin kai vääräoppinen, kun koetin elämäkerrassani puhua totta, en siis vain "niin totta kuin osaan". ;))


Muistelmieni loppuyhteenvedossa sanoin:

>> Kirjailija Mirkka Rekola on todennut, että ”ihminen kantaa mukanaan aina koko elämäänsä; jokainen vanha mies on myös se pikkupoika, se murrosikäinen, se nuori mies, se mies parhaassa iässään jne. mitä hän aikanaan oli”. Voin yhtyä tuohon ajatukseen. Olen luullut muuttuneeni paljon elinaikanani, mutta luettuani nyt tuon aiemmin kirjoittamani ja elettyäni taas mielessäni elämäni eri vaiheissa, olen niistä itseni vielä hyvin tunnistanut. Siis kummakos tuo, jos joskus myös ”vanhaa miestä lapsettaa”!

Noin on omalla kohdallani ja varmaan myös monen muun kohdalla.

Tähän ikään tullessa olen tietysti jo kokenut aikanaan paljon saaneeni ja todennut myöhemmin saantoni luulemaani vähäisemmäksi. Mutta edesmennyt vaimoni oli poikkeus sikäli, että hänessä sain paljon enemmän kuin aikanaan uskoin saaneenikaan. Ja vasta hänet menetettyäni todella tajuan menetykseni suuruuden.

Mutta tuossa avauksessanikin halusin muun ohessa sanoa, että en koe häntä menettäneeni. Saattaa olla monissa muistovärssyissä kulunut ja kliseemäinenkin seuraava, mutta minulle se on ihan totta:

Näin huudan tuhannesti:
"Pois ootko kokonaan?"
Ei. Jotain ikuisesti
sinusta pitää saan.
Jää jäljelle ees hiven
sinusta: muistos jää!
Kuin kalliin jalokiven,
sen tahdon säilyttää.

Tarkoitin todellakin nuo muistelmani vain läheisilleni, ja vain kopiolaitoksessa ne tulostutin ja kansitutin. Mutta sitten sana niistä oli levinnyt niin, että jouduin ottamaan vilä kaksi "lisäpainosta", ja sellaisen saaneen erään entisen työtoverini painostuksesta lähetin ne (intiimieiimistä yksityiskohdista riisuttuna) sinne kilpailuun, josta se pääpalkinto tuli.

Perusteluissaan raati totesi mm. seuraavaa:

----------------

N.N. (s. 1935) perusteellinen urakuvaus alkaa taustojen esittelystä ja lapsuusmuistoista R:lla. Varusmiespalveluksen aikana jäi itämään ajatus sotilasurasta ammattina ja ura alkaa Jääkäripataljoonassa Santahaminassa.
- - -
Elämä kuljettaa, kuin vaahtopäillä, se antaa paljon, mutta ottaakin.
- - -
Muistelija on yksi neljästä ensimmäisestä kapteeniksi ylennetystä toimiupseerista. Sotilasuran jälkeenkin hän jatkoi työelämässä Valiolla. Hyvänä lisänä on YK-tehtävissä saatujen kokemusten ja näkemysten esille tuominen.

Vastaajan teksti on sujuvaa ja oleellisiin asioihin kiinnittyvää. Vastauksen nosti muiden joukosta sen monipuolisuus. Siinä on suomalaisen miehen ja sotilaan elämänkaari lapsuudesta eläkeläiseksi, iloineen ja suruineen, mukaansa tempaavasti kerrottuna.

-----------------

En ole rakentanut omaa bogia, enkä aio muutenkaan noita muistelmiani kokonaisuudessaan laajempaan julkisuuteen saattaa. Niissä on ihan liian paljon kovin henkilökohtaista, ja vaikka paljon, avoimesti ja mielellänikin, olen näillä palstoillakin itsestäni kertonut, en kuitenkaan halua olla ihan exhibitionisti!


Tuossapa on linkit muistelmissani esiintyviin pariin lukuun, nuoruusmuistoihini Lapin savotoilta ja muisteluihini YK:n rauhanturvapalveluksesta (niistäpä paljastuu niemnikin, tai ainakin käyttämäni nimimerkki!):

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000004202376#22000000004202376

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000004124181

Harmaa-pantteri kirjoitti:

Tarkoitin todellakin nuo muistelmani vain läheisilleni, ja vain kopiolaitoksessa ne tulostutin ja kansitutin. Mutta sitten sana niistä oli levinnyt niin, että jouduin ottamaan vilä kaksi "lisäpainosta", ja sellaisen saaneen erään entisen työtoverini painostuksesta lähetin ne (intiimieiimistä yksityiskohdista riisuttuna) sinne kilpailuun, josta se pääpalkinto tuli.

Perusteluissaan raati totesi mm. seuraavaa:

----------------

N.N. (s. 1935) perusteellinen urakuvaus alkaa taustojen esittelystä ja lapsuusmuistoista R:lla. Varusmiespalveluksen aikana jäi itämään ajatus sotilasurasta ammattina ja ura alkaa Jääkäripataljoonassa Santahaminassa.
- - -
Elämä kuljettaa, kuin vaahtopäillä, se antaa paljon, mutta ottaakin.
- - -
Muistelija on yksi neljästä ensimmäisestä kapteeniksi ylennetystä toimiupseerista. Sotilasuran jälkeenkin hän jatkoi työelämässä Valiolla. Hyvänä lisänä on YK-tehtävissä saatujen kokemusten ja näkemysten esille tuominen.

Vastaajan teksti on sujuvaa ja oleellisiin asioihin kiinnittyvää. Vastauksen nosti muiden joukosta sen monipuolisuus. Siinä on suomalaisen miehen ja sotilaan elämänkaari lapsuudesta eläkeläiseksi, iloineen ja suruineen, mukaansa tempaavasti kerrottuna.

-----------------

En ole rakentanut omaa bogia, enkä aio muutenkaan noita muistelmiani kokonaisuudessaan laajempaan julkisuuteen saattaa. Niissä on ihan liian paljon kovin henkilökohtaista, ja vaikka paljon, avoimesti ja mielellänikin, olen näillä palstoillakin itsestäni kertonut, en kuitenkaan halua olla ihan exhibitionisti!


Tuossapa on linkit muistelmissani esiintyviin pariin lukuun, nuoruusmuistoihini Lapin savotoilta ja muisteluihini YK:n rauhanturvapalveluksesta (niistäpä paljastuu niemnikin, tai ainakin käyttämäni nimimerkki!):

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000004202376#22000000004202376

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000004124181

Huomaan palvelleeni Santahaminan Jp2:ssa samoina aikoina kuin Sinäkin. Hauska yhteensattuma! Teksteissäsi on vahva toden ja läsnäolon maku.

Maalaismies* kirjoitti:

Huomaan palvelleeni Santahaminan Jp2:ssa samoina aikoina kuin Sinäkin. Hauska yhteensattuma! Teksteissäsi on vahva toden ja läsnäolon maku.

Kun tuollainen yhteensattuma sattui, niin laitan tähän muistelmistani varusmiespalvelusaikaani koskevat luvut.

Niissä on niin paljon intiimiä asiaa ja niin kaunistelematta kerrottuna, etten ole niitä täällä aikaisemmin julkaissut.

Luvuissa esiintyvien ihmisten nimet ovat oikeita silloin, jos heistä kertomani on hyvää tai neutraalia. Muutaman inhottavan koulkuttajan nimen olen muuttanut. Myös jutussa esiintyvien tyttöjen nimet ovat muutettuja.

Harmaa-pantteri kirjoitti:

Kun tuollainen yhteensattuma sattui, niin laitan tähän muistelmistani varusmiespalvelusaikaani koskevat luvut.

Niissä on niin paljon intiimiä asiaa ja niin kaunistelematta kerrottuna, etten ole niitä täällä aikaisemmin julkaissut.

Luvuissa esiintyvien ihmisten nimet ovat oikeita silloin, jos heistä kertomani on hyvää tai neutraalia. Muutaman inhottavan koulkuttajan nimen olen muuttanut. Myös jutussa esiintyvien tyttöjen nimet ovat muutettuja.

Lapin yöjuna saapui Helsinkiin aamulla. Kun minulla ei ollut muuta paikkaa, minne mennä, astuin Rautatientorilla Santahaminan bussiin, vaikka ilmoittautumisen takaraja oli vasta keskiyöllä.

Bussit eivät tuolloin kulkeneet Santahaminan saarelle, jonne Hevossalmen yli johti vain kapea kääntösilta, josta armeijan kuorma-auto juuri ja juuri mahtui ajamaan. Bussin päätepysäkki oli siis Laajasalon puolella. Kävelin tuon runsaan kilometrin matkan Jääkäripataljoona 2:n kasarmeille ihaillen rannan komeita kallioita ja tienvarren lehmuksia, hevoskastanjoita ja muita komeita puita ja rehevyyttä, joka karun Lapin jälkeen tuntui paratiisimaiselta. En vielä tuntenut saaren keskiosan ”hiekka-aavikkoa”, Saharaa, joka pian tuli liiankin tutuksi. Enkä tietenkään arvannut, että tuo saari tulisi olemaan kotipaikkani runsaan 20 vuoden ajan!

Kasarmialuekin näytti mielestäni komealta. Kaksikerroksiset punatiiliset kasarmit kehystivät suorakaiteen muotoista, nurmitettua sisäkenttää sen itä-, länsi- ja pohjoisreunoilta. Nurmikentän halkaisivat hiekkapintaiset tiet vinoristin muotoisesti. Tiilikasarmien jatkeena kentän molemmilla pitkillä itä- ja länsisivuilla oli valkoiseksi maalatut puukasarmit. Kentän eteläpäässä oli myös puinen, valkea sotilaskotirakennus. Sen takana maasto laskeutui portaanomaisesti hieman ja seuraavalla tasanteella oli toinen vastaava, punatiilisten rakennusten kehystämä kasarmialue, jonka sisäkenttä oli hiekkapintainen. Pian ilmeni, että se oli paraatikenttä, joka arkikäytössä toimi sulkeisjärjestysten harjoittelupaikkana. Kasarmialue kokonaisuudessaan oli tuolloin kuten myöhemminkin ulkoisesti hyvin hoidettu, mutta kasarmit olivat vanhat, Venäjän vallan ajalta peräisin.

Olin ensimmäinen 1. Jääkärikomppanian jyhkeällä kasarmilla ja 30 miehen tyhjyyttään kumisevassa tuvassa kasarmin toisessa kerroksessa, jonne minut ohjattiin. Makailin siviilivaatteissani yläpetillä, jonka päädyssä oli nimeni jo valmiina, ja katselin HOK:n kaupan yli Kruunuvuoren selän takaa 4-5 kilometrin päästä näkyvää kaupungin silhuettia. Kävin vanhemman ikäluokan mukana ruokalassa ja vietin aikaa sotilaskodissa. Muita alkoi tulla vähitellen iltapäivällä, viimeiset yöllä. Sotilasvaatteet ja muut varusteet saimme seuraavana päivänä. Sitten se alkoi…

Komppaniaan tuli kolme alokasjoukkuetta, noin 90 miestä. Komppaniamme päällikkönä oli sodankäynyt kapteeni Mäenpää, ainakin 190-senttinen ja 100-kiloinen noin 40-vuotias mies, jolla oli jyhkeät kasvonpiirteet ja jylisevä bassoääni. Komppanian vääpelinä oli myös jo sodassa ollut vääpeli Hakamaa, pieni ja ketterä, terävän sotilaallinen mies, myöhemmin laskuvarjojääkäriopin ulkomailta hankittuaan tunnettu kouluttaja Laskuvarjojääkärikoulussa Utissa. Ensimmäisen joukkueen johtaja ja samalla komppanian varapäällikkö, luutnantti Keiski oli myös jo sodan kokenut, keskimittainen, vanttera ja tumma, palavakatseinen mies. Hän oli ollut sodassa reservin upseerina, toiminut sodan jälkeen poliisina ja käynyt kadettikoulun normaalia vanhempana, joten hän jo tuolloin läheni neljättäkymmenettä ikävuottaan. Minä kuuluin toisen joukkueen toiseen ryhmään. Joukkueenjohtajamme oli vänrikki Mutru ja ryhmäni johtaja oli alikersantti Tillander. Muita kouluttajia olivat ainakin väliaikaiset kersantit Ilvonen ja Rouvinen. Taisteluvälinealiupseerimme ja ampumakouluttajamme oli olympiaedustajamme ammunnassa ylikersantti Parkkari, hyväluonteinen, remakkaääninen pyknikko. Tuolloin, kuten usein myöhemminkin puolustusvoimissa oli kova henkilöstöpula, paljon virkoja ja toimia täyttämättä, joten varusmieskouluttajat eli ryhmänjohtajat ja ”santsarit” olivat todella tarpeen ja suuressa arvossa.

Vanhemmat ikäluokat, ryhmänjohtajat ja kokelaat mukaan lukien komppanian vahvuus oli noin 150 miestä. Jääkäripataljoonaan kuului tuolloin kolme jääkärikomppaniaa, tukikomppania (kranaatinheitin-, panssarintorjunta- ja pioneerikoulutettavat), esikuntakomppania (viesti- ja huoltokoulutettavat) ja aliupseerikoulu. Pataljoonan kokonaisvahvuus kantahenkilökunta mukaan luettuna oli noin 750 miestä. 1. Jääkärikomppania oli helsinkiläisiä, 2. JK muita uusmaalaisia ja 3. JK Turun puolen poikia. Tuki- ja esikuntakomppanioissa oli kai noita kaikkia sekaisin.

Kesäkuun saapumiserässä oli aina eniten ylioppilaita ja opiskelijoita, kun keväällä ylioppilaaksi kirjoittaneet ja opiskeluvuotensa korkeakouluissa tai muissa oppilaitoksissa päättäneet tulivat silloin sotaväkeen. Erityisen paljon tuohon aikaan nähden niitä oli komppaniassamme, joka koostui helsinkiläisistä. Oli valmiita tuomareita, ekonomeja, metsänhoitajia ja lääkäreitä. Eräissä ensimmäisissä rokotuksissa oli rokottajina alokkaat Pyörälä ja Vuolio. Ihmettelin, että on tämä armeijan touhu merkillistä, kun alokkaat pannaan toisiaan rokottamaan! En tiennyt, että he molemmat olivat lääkäreitä! Kalevi Pyörälästähän on tullut myöhemmin maineikas lääkäri ja Suomen Akatemian tutkijaprofessori ja Kuopion yliopiston professori.

Alokaspalvelu kesti 1 ½ kuukautta. Ensimmäisinä viikkoina oli paljon oppitunteja sotilaallisesta käyttäytymisestä ja muusta sisä- ja varuskuntapalvelusta, aseista ja kaikesta sotilaselämään kuuluvasta. Kiillotettiin saappaita ja huollettiin muita varusteita, opeteltiin petaamista ja vaatteiden pinkkaamista ja muita perusasioita. Siinä sivussa alkoivat myös harjoitukset, jotka aluksi olivat lähinnä vain sulkeisjärjestystä ilman polkupyöriä (asento, lepo, käännökset, tervehtiminen, poistuminen ja järjestäytyminen jono- ja rivimuotoihin jne), sitten alkoivat myös pyöräsulkeiset sekä marssiharjoitukset jalan laulaen ja ilman, pyörämarssiharjoitukset, taistelumuotojen alkeiden harjoittelu (syöksyminen, ryömiminen, poteron kaivuu, naamiointi ym.), asekäsittely (aseen purkaminen, kokoaminen, tähtäys- ja laukaisuharjoitukset, aseen puhdistaminen ja öljyäminen) ja pian seurasivat ensimmäiset ammunnat.

Vähitellen rupesimme soveltamaan oppimaamme eli harjoittelemaan Santahaminan maastossa hyökkäystä ja viivytystä polkupyörien kanssa (liikkuvat jääkärit eivät tuon ajan doktriinin mukaan juuri puolustustaisteluihin valmistautuneet). Maastoharjoitukset alkoivat aina tilanteen kuvauksella, jonka ensimmäiset sanat olivat: ”olettakaamme, että Santahamina ei ole saari” ja sitten ”vihollinen hyökkää idästä”. Kun kerran kuvattiin, että ”vihollinen hyökkää lännestä” joku totesi, että ”nyt se piru on koukannut!”.

Muun ohella kasarmi pestiin päivittäin parista paikasta, sisältä ja ulkoa (kuten ryhmänjohtajien komento siivouspalvelun alkaessa kuului) ja oli myös oppitunteja, asekäsittelyä ja ”rättisulkeista”, eli varusteiden huoltoa ja tarkastuksia. Pian ilmeni, että kasarmi oli sisältä hyvin huonokuntoinen. Massalattiat olivat syöpyneet kuopille, joista vesi ei juuri päässyt kuivumaan pesujen jäljiltä, sillä lattiat pestiin päivittäin. Portaiden askelmatkin olivat niin kuluneet, että ne melkein voi laskea liukumäkenä. Pesuhuoneiden hanoista tuleva kylmä vesi oli kasarmin ainoa mukavuus. Käymälät olivat ulkona 200 metrin päässä pitkässä puurakennuksessa, jossa toisella seinällä oli 1.JK:n 30-reikäinen istuin ja toisella 2.JK:n vastaava. Kun komppanioiden sisäpalvelun tauot ajoittuivat päällekkäin, jokaisella 60 rei´ällä saattoi olla istuja samanaikaisesti!

Yhtäjaksoista matalalentoa koko tuo alokasaika oli. Aina oli kiire, jos ei muualle, niin odottamaan. Ruokailussakin oli niin kiire, että hitaammat jäivät aina nälkäisiksi, kun ensimmäisenä ruokansa ottanut ja syönyt pöydänvanhimpana toimiva alikersantti jo hihkaisi ”huomio, ilmoitan” ja ilmoitti päivystävälle upseerille pöydän ruokailleen ja pyysi lupaa poistua. Käymälässäkin piti käydä juosten ja niin nopea suoriutuminen tarpeistaan onnistuu vain nuorelta mieheltä! Hikeä vuodatettiin päivittäin litratolkulla, kun höykytys tapahtui aivan poikkeuksellisten helteiden vallitessa; en muista, että olisi satanut kertaakaan koko alokasaikanani. Pöly ei juuri päässyt laskeutumaan kasarmialueen sulkeisjärjestyskentällä ja Saharan hiekkaa tuli pöllytetyksi ja niellyksikin paljon, ennenkuin ympäristö avautui laajemmin.

Santahaminassa ei vielä tuolloin ollut keskusampumaratoja, joten kivääri-ammunnat kävimme suorittamassa Malmin ampumaradalla. Matkan teimme luonnollisesti pyörämarssina. Ammunnat olivat kaksipäiväiset ja väliyön yövyimme teltoissa. Vasta tuolloin minä ensimmäisen kerran elämässäni koin telttayöpymisen, joka sittemmin tuli hyvinkin tutuksi. Jotenkin jännittävänä on jäänyt mieleeni yön tunnelmat vartioineen, joka sekin oli tuolloin ensimmäinen kokemukseni lajiaan.
Porvoon marssi oli tuolloin jokaisen ikäluokan ensimmäinen pitempi marssi, niin meidänkin. Poljettiin 52 kilometriä Porvooseen, jossa tutustuttiin pikaisesti Runebergin kotiin, pidettiin hartaus tuomiokirkossa, syötiin kenttälounas ja poljettiin takaisin Santahaminaan. Marssi oli nopeatempoinen, josta johtuen monia alokkaita aina ”simahti” matkalla niin, että viimeisenä ajavat huoltoautot korjailivat heitä tiepuolesta. Minulla, joka olin Lapissa tottunut kovempiinkin rasituksiin, ei tuolla marssilla enempää kuin muissakaan koitoksissa ollut vaikeuksia.

Alokasajan lopulla oli ns. maakuntamarssi, jolloin muutaman päivän aikana kierrettiin Uusimaa reittiä Helsinki - Lohja - Karkkila - Hyvinkää - Mäntsälä - Orimattila - Porvoo - Helsinki. Ei me pääteitä herroiksi ajeltu; toki niitäkin, mutta myös monenlaisia kärryteitä ja polkuja ja mentiin myös soilla ja ryteiköissä polkupyörää siihen kiinnitettyine tavaroineen kantaen! Mäntsälän suurlavalla pidimme iltamat, joissa soitteli pataljoonamme asevelvollisista koottu hyvä tanssiorkesteri. Orimattilan kirkossa pidettiin jumalanpalvelus, jonka ajan minä tosin seisoin vartiossa sankarimuistomerkillä.

Jääkäripataljoona 2:n komentajana oli tuolloin everstiluutnantti Osvald Rafael Bäckman, joka sodassa haavoituttuaan ja toisen silmänsä menetettyään oli sodan loppuvaiheiden aikana ja vielä sodan jälkeen ollut Mannerheimin adjutanttina. Hänellä oli hieman erikoisia käyttäytymistapoja, joita hän lienee omaksunut Marskin vaikutuksesta. Hän tervehti aina varusmiehiäkin kädestä, mikä ei ole ohjesäännön mukaista. Hän myös sinutteli kaikkia alokkaitakin, mutta häntä tietenkään ei sopinut sinutella. Hän tuli aivan lähelle puhuttelemaansa varusmiestä, naulitsi häneen näkevän silmänsä ja halusi tietää tästä kaiken kotioloista alkaen. Ruokalassa hän joskus kierteli pöytien välissä ja antoi ohjeita pöytätavoista ja kerran, kun oli harvinaisuutena tarjolla retiisejä, hän kyseli ”miksi ette syö retiisejä, ne ovat terveellisiä”. Silti joku sanoi, että hänen toisessa silmässään on inhimillinen pilkahdus - tarkoittaen sitä lasisilmää! Tuo herja ei ollut ollenkaan paikallaan.

Bäckman sai alikersanttiaikanani siirron muualle. Everstin arvoon ylenneenä hän oli myöhemmin sotilasasiamiehenä Ruotsissa, Pääesikunnan komento-osaston päällikkönä, Karjalan Prikaatin komentajana ja pitkään Kouvolan varuskunnan päällikkönä. Kerrotaan, että Kouvolassa palvellessaan hän kerran eräänä pakkasaamuna tavalliseen tapaansa potkukelkalla töihin tullessaan hän oli tavannut reittinsä varrelta sammumispisteessä olevan puliukon, jonka oli asianomaisen tilasta huolestuneena nostanut potkukelkkaansa ja tuonut päävartioon ja käskenyt vartiopäällikköä panemaan kaverin arestiselliin lämpenemään ja nukkumaan ja päästämään hänet pois sitten, kun veli on siinä kunnossa, että pärjää ulkona. Juttu kuvaa hyvin Bäckmanin inhimillisyyttä!

Tuolloin vallitsi kova pula vakinaisesta henkilöstöstä ja sitä lieventämään oli otettu väliaikaiseen palvelukseen ns. ”kesävänrikkejä” ja ”piimäkessuja” (peruskouluttamattomalla kersantilla oli valkoiset ”natsat” erotukseksi peruskoulutetun kullanvärisistä, siitä tuo nimi). Kyllä alokaskin helposti huomasi väliaikaisen ja vakinaisen kouluttajan välisen pätevyyseron! Ihmettelen, ettei siihen aikaan jo palvelukseen otettaessa paremmin testattu noiden väliaikaisten sopivuutta alalle, sillä kyllä heidän joukossaan aivan epäkelpoja mm. sadististen luonteenpiirteittensä vuoksi oli. Vastapainoksi on todettava, että oli heissä myös erinomaisen hyviä miehiä, jotka sitten yleensä jäivätkin alalle ja menestyivät hyvin ammatissaan.

Viimemainittuun ryhmään kuului - vaikkei jäänytkään ammattisotilaaksi - joukkueenjohtajani ”kesävänrikki” Mutru , joka oli koulutukseensa nähden myös ihan pätevä ja ennen muuta reipas ja rehti kaveri, maajoukkuekoripalloilija tuolloin. Edustustehtäviensä ja ilmeisesti myös siviiliopintojensa vuoksi hän oli paljon poissa, jolloin meitä koulutti usein väliaikainen kersantti Ilvonen, luonnostaan tyhmä ja tehtävässään aivan osaamaton, läpeensä vittumainen tyyppi, jolla kaiken lisäksi oli epäsotilaallinen sössöttävä puhetapa. Sulkeisjärjestystä pitäessään hän ei osannut tehdä juuri muuta kuin höykyttää maahan ja ylös.

Maastoharjoituksiin mentäessä hän komensi yhtenään ilmasuojaan ja muuta sellaista typerää ja avutonta. Maastossa hän sitten antoi ryhmänjohtajille vapaat kädet, kun ei kai olisi itse juuri mitään keksinyt. Asentoa hän opetti näin: ”asento on täysin liikkumaton olotila. Vaikka vittu lentäisi sikarihampaissa silmien edestä, silmä ei saa räpähtää”. Jos jotakuta hänen mölähdyksensä tuppasivat hymyilyttämään, hän sössötti ”mitä te virnuilette siellä kuin vittu rikkinäisestä villahoususta, sotilaan pärstän pitää pysyä aina peruslukemilla, ilme tiukkana kuin petolinnun perse”.

Ei meistä kukaan tietenkään Ilvosta arvostanut, mutta useimmat pystyivät hillitsemään itsensä minua paremmin. Minä itsenäiseen elämään tottuneena en millään voinut alistua hänen älyttömän mielivaltaisuutensa alle ja toin mielipiteeni hänestä usein ja selvästi julki. Ilvonen pani minut parhaansa mukaan kärsimään uppiniskaisuudestani. Kun sulkeisjärjestyksessä tai taistelukoulutuksessa istuivat tauolla, minulle järjestyi aina jotakin ajankulua. Luulen, että olen ryöminyt sata kilometriä Santahaminan Saharan hiekassa ja niellyt hiekkaakin muutaman kilon!

Vaikka Ilvosen ansiosta sainkin purnarin maineen myös toisten alokkaiden keskuudessa, olin kaiketi hyvissä kirjoissa joukkueenjohtajani ja ryhmänjohtajani, alikersantti Tillanderin silmissä, ja kun eräässä tilanteessa Ilvosen läsnäollessa olin saanut kiitosta myös komppanian päälliköltä, simputukseni taisi hieman vähentyä. Kun alokasajan päättymisen lähestyessä Ilvonen haastatteli minuakin kysyen mahdollista halukkuuttani aliupseerikouluun, sanoin: ”en missään nimessä”. Kun hän tiedusteli syytä moiseen asenteeseen, paukautin hänelle päin näköä: ”en halua tulla tuommoiseksi kuin herra kersantti”. Kun minut kaikesta huolimatta komennettiin aliupseerikouluun, pidin sitä Ilvosen kostona, kunnes sain tietää, ettei hänellä ollut niihin asioihin sanaansa sanottavana, niin vähän häneen esimiehensäkin luottivat.

Alokkaat eivät olleet oikeutettuja lainkaan lomiin, ei edes iltalomiin, joita alettiin myöntää vasta sotilasvalan vannomisen jälkeen.
Aliupseerikoulu alkoi elokuun alkupäivinä. En ollut sinne halunnut, en tosiasiassa Ilvosen kaltaiseksi tulemista välttääkseni, vaan siksi, että minulla oli sotaväen jälkeiseksi ajaksi suunnitelmat, joista olen jo puhunut. Toisaalta kouluun pääseminen hiveli itsetuntoani, sillä olin harvoja komppaniastamme kansakoulupohjalta aliupseerikouluun komennettuja.

Aliupseerikoulun koulutuksen totesin heti varsin mielekkääksi, vaikka kiire ja kuri vielä kovenivat alokasajasta. Herätys oli kuudelta ja palvelus alkoi seitsemältä kuten alokkaanakin, mutta nyt meidät vietiin heti herätyksen jälkeen juoksulenkille - tätä ei alokkaina ollut ohjelmassamme - ja vasta sen jälkeen oli peseytyminen, vuoteiden sijaaminen ja muut aamutoimet, joiden jälkeen kävimme vielä ruokailemassa ennen muun palveluksen alkamista. Paljon nuorimies ehtii tehdä tunnissa, kun on pakko!

Kouluttajat - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - olivat päteviä, mikä motivoi asennettani koulutukseen. Joukkueeni johtaja oli ylikersantti Erkki Nieminen, kovaluontoinen mies, joka joskus menetti malttinsa, kun suoritus ei häntä tyydyttänyt. Toisena joukkueen johtajana oli ylikersantti Mikko Aulasvuori, myös räväkkä, mutta oikeudenmukaisena pidetty kouluttaja.

Koulutuksen luonne muuttui sikäli, että niin maastossa, sulkeisjärjestyksen pidossa, asekäsittelyssä ja kaikessa muussa oppilaat kukin vuorollaan toimivat kouluttajina sen jälkeen, kun joukkueenjohtaja tai ”santsari” oli ensin näyttänyt mallisuorituksen. Meistähän koulutettiin nyt ryhmänjohtajia, jotka sitten aikanaan joutuivat kouluttamaan omaa alokasryhmäänsä ja toimimaan myös mahdollisen sodan aikana tuossa tehtävässä. Koulutukseen sisältyi nyt myös oppitunteja eri asioista enemmän ja pitemmälle vietyinä kuin alokasaikana. Kyllä koulutus silti vaativaa oli fyysisestikin. Hyvän fyysisen kuntoni vuoksi menestyin hyvin monia erilaisia esteitä käsittävällä lähitaisteluradalla, jossa olin koulun parhaita. Iltaloma oli koulussa palkkio hyvästä palveluksesta, ja se oli ansaittava. Tuolloin minäkin ensimmäiset iltalomani käytin, ehkä 5-6 kertaa aliupseerikouluaikana.

Iltalomillani kävin tietenkin kaupungilla, aluksi vain siviilielämää katselemassa ja elokuvissa. Kaihoisasti katselin ”stadin friidujen”, aitojen helsinkiläistyttöjen perään, mutta en tiennyt, miten pääsisin heidän kanssaan kontakteihin. Varusmiesten erityisesti suosima tanssipaikka oli Koitto, eli Työväen Raittiusyhdistys Koiton talo Simonkadun ja Yrjönkadun kulmassa. Siellä kävi paljon kotiapulaisia, joita tuolloin vielä oli Helsingissä, ja muita maalta Helsinkiin töihin tulleita tyttöjä. Nämä tytöt olivat erityisen suosittuja siksi, että heillä oli omat kämpät, jonne poikakin saattoi päästä sisälle. Siellä minäkin rupesin käymään ja päivärahojani sisäänpääsymaksuihin ja buffetin limonaadiin kuluttamaan. En vielä silloin ollut kovinkaan hyvä tanssimaan, mutta parkettia sotilassaappaillani tahkosin sen verran, että tutustuin eräisiin tyttöihin, vaikka Rovaniemen Irma vielä väikkyi ylitse muiden mielessäni.

Rahan puute oli jatkuva riesa. Alokkaan päiväraha oli 40 markkaa, aliupseerikoulussa se taisi olla hieman korkeampi ja 8 kuukauden palvelun ylittävältä osalta (aliupseeriksi koulutettuna palvelin11 kuukautta) se oli jo ruhtinaalliset 80 markkaa päivältä. Sotilaskodin munkkikahvit maksoivat 20 markkaa, tupakka-aski 100 markkaa ja lippu elokuviin tai tansseihin 200-300 markkaa. Kaikki nämä hinnat ovat tietenkin ”vanhoja markkoja”. Oli siinä taiteilemista, kun koetti pitää mielitekonsa ja taloutensa tasapainossa keskenään!

Eipä aliupseerikouluaikaisilla iltalomilla vielä pitemmälle johtaneita suhteita päässyt kehittymään, kun kasarmille oli palattava puoliyöhön mennessä. Viimeinen bussi Santahaminaan lähti muistaakseni 23.00 ja samoihin aikoihin lähti myös Santahaminaan tuolloin liikennöivä reittilaiva ”Axel von Fersen”. Laivaan varusmies sai alokasajan jälkeen yhden ilmaisen edestakaisen lipun kuukaudessa, bussimaksu piti jokaisen itsensä maksaa, mutta muistaakseni varusmiehen lippu oli vain puolet aikuisen lipun hinnasta.

Aliupseerikoulussa minulla oli yläpeti, ja alapetin haltija oli Esko Elstelä, teatterineuvos Ossi Elstelän poika ja minua neljä vuotta vanhempana jo tuolloin Satu ”Mikan tytär” Waltarin aviomies, teatteriohjaaja, suomentaja ja monien laulujen mainio sanoittaja (mm. Erna Tauron syyslaulu ”Kotimatka pitkä lie, ei vastaantulijaa” ja J Bockin musikaalin ”Viulunsoittaja katolla” laulujen sanoitukset jne). Samassa tuvassa oli muitakin myöhemmin nimeä saaneita, mm. lääketieteen ylioppilas, myöhempi tunnettu sydäntautien erikoislääkäri Kimmo Luomanmäki, joka tuolloin oli tunnettu lähinnä pataljoonamme ”bändin” klarinetinsoittajana!

Aliupseerikoulun asealiupseerina oli väliaikainen kersantti Tocklin, jonka silmätikuksi minä jostain syystä jouduin. Kerrankin pesin koko sunnuntain asevaraston kauttaaltaan aseöljyn tummaksi kyllästämää massalattiaa, joka ei muuttunut pesusta miksikään. Ties monennenko kerran tarkastamaan tullessaan kersantti kysyi: ”Tiedättekö, minkä värinen tämä lattia on puhtaana?” Sanoin: ”En tiedä, herra kersantti, sillä en ole koskaan ennen nähnyt tätä näinkään puhtaana”. Minun ei olisi pitänyt viisastella, sillä siitä hän suuttui ja tiuskaisi: ”Se on vaaleanpunainen. Onko tämä oppilaan mielestä nyt vaaleanpunainen?” Katsoin tummanruskeaa lattiaa ja totesin: ”Ei taida olla, herra kersantti”. Silloin kersantti potkaisi siivousämpärini kumoon lattialle ja karjaisi: ”Ei niin. Peskää niin kauan, että siitä tulee vaaleanpunainen!”. Kun tiesin annetun tehtävän toivottomaksi, en enää yrittänytkään pestä lattiaa, vaan levittelin vain sille levinnyttä vettä niin, että lattia pysyi kauttaaltaan märkänä. Seuraavan kerran työtäni tarkastamaan tullessaan kersantti totesi, että: ”No niin, nythän näkee, että täällä on sentään yritetty pestä”! Arvannette, millaiseksi kersantin arvostelukyvyn arvioin!

Aliupseerikoulun apukouluttajat eli ”santsarit” alikersantit Helenius ja Leppänen olivat hyvin asiallisia, rauhallisen jämeriä poikia. Apukouluttajana oli myös upseerikokelas Uusitalo, joka eräänä iltana hiljaisuuden jälkeen tuli tupaamme, komensi meidät ylös ja heitti meidän jokaisen jakkaralleen pinkkaamat vaatteet lattialle komentaen jokaista: ”korjatkaa”. Kun minä totesin, että ”herra kokelas, te ette edes vilkaissut pinkkaani; se oli hyvä”, karjaisi kokelas, että ”minä tiedän katsomattanikin, millainen oppilas Korhosen pinkka on”. Sitten hän ryhtyi astelemaan edestakaisin kynnyksen yli, jolloin tuvan piti huutaa huomio aina, kun hänen jalkansa tuli tuvan puolelle.

Tällöin siirryin ilmoitustaululle ja aloin suureen ääneen lukea sillä olevan ryhmänjohtajan 10 kultaista ohjetta, joista yksi kuului jotenkin näin: ”älä koskaan moiti alaistasi suoritusta huonoksi kertomatta mitä vikaa siinä oli, sillä jos teet näin, alaisesi päättelevät, että sinulla ei ole arvostelukykyä” ja toinen ”älä huudata tuvissasi huomiota useita kertoja peräkkäin tai komenna kasarmin ympäri yhdellä jalalla hyppien tupiin poistu tai muuta vastaavaa, sillä alaisesi pitävät sinua typeränä, ettet osaa näitä parempia kasvatuskeinoja”. Tuolloin kokelas tuli lähemmäksi ja huusi: ”sanotteko minua arvostelukyvyttömäksi ja typeräksi?” Totesin, että ”ei tässä minun mielipiteeni paljon paina, mutta näiden ohjeiden laatija varmaan pitäisi herra kokelasta sellaisena”. Kokelas Uusitalo ryntäsi eteeni vihasta punaisena puhisten, painoi nenänsä lähes nenääni kiinni ja vaati minua perumaan sanani. Pyysin häntä vetäytymään kolmen askeleen päähän, kuten ohjesääntö vaatii. Uusitalo karjui: ”oppilas Korhonen, te uhkailette esimiestä!” Sanoin, että en uhkaile nyt, mutta vielä tämä sotaväki päättyy ja silloin jos tulette vastaan, on syytä kaartaa minua vähän kauempaa. Uusitalo otti tästä todistajat ja teki ilmoituksen käytöksestäni koulun johtajan sijaisena toimivalle yliluutnantti Timoselle, ja minä lähdin seuraavana päivänä viikoksi putkaan rangaistuksen aiheena epäsotilaallinen käyttäytyminen esimiestä kohtaan.

Luulin jo, että aliupseerikouluni päättyi siihen. Mutta kouluun minä palasin ja Uusitalo siirrettiin pois aliupseerikoulusta johonkin komppaniaan. Hän taisi myös saada rangaistuksen esimiehelle sopimattomasta käyttäytymisestä. Oppilastoverini onnittelivat minua ottelun voittajana ja kiittelivät, että olin hankkinut vihatun kokelas Uusitalon pois koulusta! Sen verran nuo ”rettelöintini” painoivat opintomenestystäni, että en yltänyt niiden viiden oppilaan joukkoon, jotka saivat kurssilta yleisarvosanaksi kiitettävän, vaikka lähes kaikissa kirjallisissa kokeissa olinkin saanut kiitettävän ja muussa koulutuksessa olin varmasti ehdottomasti parhaimmistoa jo pelkästään Lapin jängillä ja hangilla hankkimani hyvän fyysisen kuntonikin ansiosta.

Minä sain taistelulähettialiupseerin erikoiskoulutuksen, jonka koulutushaaran aselajimerkkinä hihassani oli tuo siivitetty Hermeksen, jumalten sanansaattajan kenkä, ”kusiluistimeksi” sitä kateelliset nimittelivät. Sain radio- ja puhelinkoulutusta hieman enemmän kuin muut. Kaikissa sotaharjoituksissa olin aina lähettialiupseerina. Koulun loppusodassa Raasinkorvessa olin lähettinä yli kaksimetrisellä luutnantti (myöhempi eversti) Arvo Laurilla, viuhdoimme aina peräkkäin kuin tanskalainen koomikkopari Majakka ja Perävaunu! Muuten tuolla Raasinkorvessakin, Säkylän - Yläneen rajamailla yli 200 kilometrin päässä Santahaminasta kävimme polkupyörillä. Menomatkalla yövyimme välillä kerran teltassa, mutta pois tulimme yhtä soittoa, vain ruokailujen yhteydessä aina pari tuntia levähtäen.

Ensimmäinen ja koko varusmiespalvelukseni ainoa pitempi loma oli aliupseerikoulun päättyessä joulukuun alussa käyttämäni kurssiloma. Jokaisella 11 kuukautta palvelevalla oli palvelusaikanaan oikeus kolmeen edestakaiseen matkaan kotipaikkakunnalleen, mutta minä kun tyhmyyttäni olin ollut kirjoilla koko ajan Helsingissä (vaikka tuolloinkin vailla vakituista osoitetta), en olisi ollut oikeutettu yhteenkään junalitteraan Helsinkiä kauemmaksi. Puhumalla sain sentään kurssilomalleni litteran Kuopioon ja linja-autoliput edelleen Rautavaaralle, jossa sitten kävin.

Kurssilomallani Rautavaaralla käydessäni tapasin ukkini ja mummoni viimeisen kerran. He asuivat kunnalliskodissa, jonne enoni oli heidät kotihoitovaikeuksien vuoksi joutunut toimittamaan. Mummo oli ennallaan, mutta ukki oli vanhentunut ja huonontunut kolme vuotta sitten tapahtuneen viimenäkemäni jälkeen. Ukki kuoli jo seuraavana vuonna, mutta mummo eli vielä neljä vuotta, mutta en häntäkään enää koskaan tavannut. En ollut kummankaan hautajaisissa, kun heidän kuolemistaankin sain tietää vasta myöhemmin, sillä minulla ei ollut vuosiin mitään yhteyksiä omaisiini.

Olen syyllistynyt moniin kaduttaviin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin elämässäni. Suurimpia niistä on yhteydenpidon laiminlyönti isovanhempiini heidän viimeisinä elinvuosinaan. En ymmärrä menettelyäni, johon ei ollut mitään syytä.

Harmaa-pantteri kirjoitti:

Kun tuollainen yhteensattuma sattui, niin laitan tähän muistelmistani varusmiespalvelusaikaani koskevat luvut.

Niissä on niin paljon intiimiä asiaa ja niin kaunistelematta kerrottuna, etten ole niitä täällä aikaisemmin julkaissut.

Luvuissa esiintyvien ihmisten nimet ovat oikeita silloin, jos heistä kertomani on hyvää tai neutraalia. Muutaman inhottavan koulkuttajan nimen olen muuttanut. Myös jutussa esiintyvien tyttöjen nimet ovat muutettuja.

Aliupseerikoulun päätyttyä palasin komppaniaani ryhmänjohtajaksi, aluksi korpraalina, mutta jo ensimmäisessä ylennyserässä alikersantiksi ylennettynä. Leuhkin olevani nyt pataljoonan ensimmäinen mies: 1. Jääkärikomppanian I joukkueen 1.ryhmän johtaja! Joukkueenjohtajana oli nyt luutnantti Keiski, joka toimi edelleen myös komppanian varapäällikkönä. Komppanian päällikkö oli entinen, kapteeni Mäenpää. Komppanian vääpeliksi oli tullut ylivääpeli Jokiperä muihin tehtäviin siirtyneen vääpeli Hakamaan tilalle. Kersantit Rouvinen ja Ilvonen olivat lähteneet Kanta-aliupseerikouluun ja heidän tilalleen olivat tulleet kersantit Junno ja Lemmetty. Ylikersantti Parkkari oli edelleen asealiupseerina.

Nyt oli pataljoonassa järjestelty saapumiserän sijoitukset ilmeisesti niin, että komppanian alokkaat tulivat kaikki Turun pohjoisesta sotilaspiiristä. Niinpä minunkin ryhmäni miehet olivat Somerolta, Loimaalta, Alastarolta ja Punkalaitumelta; kilttejä maalaispoikia, joita oli helppo käsitellä ja joiden ryhmänjohtajana olo oli miellyttävää ja palkitsevaa.
Alokaskoulutus, jota nyt annoin omalle ryhmälleni päiväpalvelusohjelman mukaisesti, oli tietenkin samaa, jota itse olin saanut puoli vuotta aiemmin. Erona oli se, että oma alokasaikani sijoittui helteiseen kesään ja nyt oli talvi, Etelä-Suomen oloihin poikkeuksellisen kova ja runsasluminen.

Päiväpalvelusohjelmassa vuorottelivat nyt kuten aina sulkeisjärjestykset, joihin sitten vähän myöhemmin tulivat mukaan sukset kesällä olleiden polkupyörien tilalle, taisteluharjoitukset, marssit jalan tai hiihtäen, asekäsittelyharjoitukset ja ammunnat Malmin kivääriampumaradalla, joiden ajaksi taas leiriydyttiin telttoihin muutamaksi yöksikin. Runsaasti oli myös sisäpalvelua: erilaisia oppitunteja, aseiden, varusteiden ja kasarmin puhdistusta ja muuta. Myöhemmin seurasivat pitempikestoiset leirit ja harjoitukset II Divisioonan (johon JP 2 kuului) harjoitusalueilla Syndalenissa Hankoniemellä tai Raasinkorvessa Yläneellä.

Iso-Erkki Mäenpää oli isällinen, arvostettu päällikkö. Kerran, kun koko komppania oli neliriviin järjestäytyneenä päällikön puhuttelussa kasarmimme edessä olevalla järjestäytymispaikalla, Mäenpää kesken puhuttelunsa komensi ”huomio - täyskäännös vasempaan päin”, eikä muuta. Näimme vain rouva Mäenpään kulkevan tiellä ja menevän viereiseen HOK:n kauppaan. Rouva oli kookas, uhkea nainen, ja silloin kai lähes viimeisillään raskaana. Sitten Mäenpää komensi ”täyskäännös vasempaan päin” ja sanoi meille: ”Siinä meni minun entinen morsiameni. Eikös ollutkin upea kuin sotalaiva!”

Mustanpuhuva keskipohjalainen yliluutnantti Keiski oli luonteeltaan paljon tulisempi, kova ja vaativa kouluttaja, mutta ehdottoman oikeudenmukainen ja hyvistä suorituksista mielellään kiittävä ja jopa palkitseva. Keiski oli vielä tuolloin poikamies, ja hänen asuntonsa, pieni, ikkunaton huone, ilmeisesti entinen varasto, oli myös kasarmissamme. Ei hän siellä tainnut oleilla juuri muuten, kuin kävi nukkumassa, eikä kai joka yö edes nukkunut siellä. Olin kerran päivystäjänä, kun Keiski tuli komppaniaan puolen yön maissa ja käski herättää itsensä hieman ennen kello kuutta, sillä hän halusi valvoa kuudelta tapahtuvan komppanian herätyksen. Kun sitten määrättynä aikana koputin Keiskin ovelle, enkä kuullut vastattavan, menin sisälle, jolloin Keiski kömpi punkastaan täysissä pukeissa hirveästi kylmyyttä sadatellen!

Vähitellen rupesin käymään enemmän iltalomilla ja yölomillakin. Rahanpuute kuitenkin haittasi lomaharrastuksia. Pari kertaa menin Koiton ovelle rahattomana ja hankkiuduin sisään menevien tyttöjen juttusille ja kun tytöt kuulivat rahattomuuteni, he ”biffasivat” minutkin sisälle! Tällöin minä rupesin myös innokkaammin tanssimaan, enemmän ”välinearvosta” tytön saadakseni kuin tanssin viehätyksen vuoksi. Että sellainen playboy minusta oli jo tullut!

Talvella 1956 sattui kolme historiallisesti merkittävää tapahtumaa: Kekkosen valinta Tasavallan Presidentiksi, Porkkalan palautus Suomelle ja yleislakko. Olin päivystävän upseerin apulaisena pataljoonan esikunnassa, kun presidentin vaalin tulos julkistettiin eduskunnassa. Muistan elävästi, miten Väinö Leskinen luki äänestyslipuista ”Fagerholm, Fagerholm, Fagerholm”… ja sitten ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen”… ja Kekkonen voitti yhdellä äänellä. Olin äärettömän pettynyt. Ei Fagerholm suuri suosikkini ollut, mutta että Kekkonen presidentiksi - se tuntui käsittämättömältä, niin kiistelty persoona Kekkonen oli! Minun 25 vuotta myöhemmin jäätyäni eläkkeelle armeijan palveluksesta tuo kaljupää jatkoi vielä vuoden presidenttinä!

Porkkala, jonka Neuvostoliitto oli 1945 pakottanut vuokraamaan itselleen 50 vuodeksi, palautettiin yllättäen Suomelle 10 vuoden vuokrauksen jälkeen. Tapahtumaa arveltiin Neuvostoliiton hyvän tahdon osoitukseksi ja Paasikiven presidenttikauden ansioksi, jotkut myös huomenlahjaksi Neuvostoliitolle mieluisalle uudelle presidentti Kekkoselle. Tosiasia kuitenkin on, että 40 000 miehen varuskunnan ylläpito tuolla eristetyllä alueella tuli suurvallallekin liian hankalaksi ja kalliiksi ja poliittisen tilanteen ja aseteknologian kehityksen myötä se oli käynyt myös tarpeettomaksi.

Vuokra-alue oli suuri; siihen kuului Kirkkonummen kunta kokonaan ja osia Siuntiosta ja Inkoosta. Porkkalaa vastaanottamassa olin muun pataljoonan mukana Espoonlahden - Jorvaksen alueella; me tulimme siis alueelle idästä, kun rajajääkärit tulivat lännestä, Inkoon suunnalta. Operaatio kesti kaksi viikkoa. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin kaksi partiota, joiden tehtävänä oli tarkastaa vastaanotettu alue lähes neliö neliöltä ja merkitä hallussamme olleisiin vanhoihin karttoihin kaikki muutokset, kuten uudet tai puretut rakennukset, sotilaslaitteet ja muut rakennelmat, uudet tiet jne. Olisinko toiminut jonkinlaisena puolijoukkueenjohtajana, sillä muistaakseni minä kokosin aina iltaisin neljän partion raportit ja esittelin ne edelleen osastomme johtajana toimineelle yliluutnantti Keiskille, joka saamistaan raporteista yhteenvedot laadittuaan esitteli ne edelleen omille esimiehilleen. Nämä raportithan olivat pohjana Porkkalan alueen kokonaistilanteen hahmottamisessa, korvausten maksamisessa ja maiden luovuttamisessa entisille omistajilleen ja varmaan tarpeen monessa muussa tarkoituksessa.

Tunnelma partioidessa oli melko jännittävä, sillä olimmehan ikäänkuin ulkomailla, alueella, jossa 10 vuotta oli asunut ja toiminut vieras sotaväki perheineen. Sen kyllä todella näki kaikesta. Rakennuskantakin oli uusiutunut melkoisesti, mutta tuskin parempaan suuntaan. Sotilasrakenteita oli tietenkin paljon. Smedsbyn suunnalla lähtijöille oli tullut niin kiire, etteivät ehtineet purkaa miinakenttää, vaan se oli räjäytetty, ja siellä musta mura oli noussut lumen pinnalle ja paljon puita oli pirstaloitunut. Aluksi me varoimme kaikkialla miinoja niin, että jokaisen oven avaaminen jännitti, mutta kun mitään ei tapahtunut, tulimme huolettomammiksi.

Oli tammikuu ja paukkuvat pakkaset. Olimme majoittuneet Jorvaksen vanhalle koululle, joka neuvostoliittolaisilla oli ollut jonkinlaisena kulttuuritalona, mutta kun totesimme palomuurissa pahoja halkeamia, emme uskaltaneet lämmittää rakennusta ja muutimme telttoihin. Olimme saaneet uudet sälesukset ennen lähtöämme, ensimmäiset sellaiset joukko-osastollamme, jotka korvasivat siihen saakka käytetyt, yhdestä puusta tehdyt ”hikilaudat”. Sukset lienevät olleet liiaksi varastokuivaa, vanhaa erää, sillä ne eivät kestäneet pakkasissa, vaan niitä katkeili paljon.

En voi olla kertomatta erästä ”episodia” tuolta ajalta. Olin hieman ennen Porkkalaan lähtöäni Koitossa tanssimassa ja tutustuin sievään kukkakaupan myyjään, Sirpa nimeltään. Minulla oli yöloma ja pääsin Sirpan luo Annankadulle yökylään. Porkkalassa minua alkoi kutittaa kauheasti tietyistä paikoista ja huomasin, että olin saanut satiaiset! Millään en olisi voinut uskoa tuon tytön kantavan sellaisia elättejä, mutta niin täytyi olla, sillä muiden kanssa en ollut vielä varusmiesaikanani päässyt kontakteihin, joissa tuollaiset olisin voinut saada. Kutina oli kova; käsi piti olla jatkuvasti taskussa rapsuttamassa, kun en noissa olosuhteissa saanut mitään lääkitystäkään vaivaani.
Reissun jälkeen kasarmille tultuani kävin vastaanotolla, jossa jo tupsutettiin DDT:tä nivusiini ja annettiin vielä pussi mukaan, jota sitten aliupseerituvassa yläpetilläni levittelin haaroihini niin, että alapetin haltija muutti joko myrkytyksen tai satiaisten pelosta tilapäisesti pöydälle nukkumaan!

Kun Sirpa pari viikkoa myöhemmin tuli bussilla Hevossalmelle, jossa olin häntä vastassa hänet Santahaminaan noutaakseni (olin hankkinut pääsyluvan), kysyin sillalla muina miehinä, että ”kai sinä olet jo hoitanut pikkueläimesi pois”, hän ei ollut ymmärtävinään asiaa. Kun sitä hieman selvensin, Sirpa pyörähti ympäri ja juoksi takaisin bussiin, joka ei ollut vielä ehtinyt lähteä. Niin tuokin tyttö poistui elämästäni kerralla ja niin lopullisesti, etten koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä vilaukseltakaan!

Yleislakko, joka kesti lähes koko maaliskuun, sotki Porkkalan palautuksen tapaan koulutussuunnitelmien mukaisia palvelusohjelmia. Olimme rautatieasemalla luomassa lunta raiteilta (junat kulkivat jotenkin veturinkuljettajien voimin, mutta muut rautatieläiset olivat lakossa), olimme satamissa purkamassa laivoista pilaantumisherkkiä lasteja (söin tuolloin ensimmäisen kerran elämässäni banaaneja, joita veimme kasarmeillekin) ja vartioimme öljysatamia kovat patruunat lippaissa estääksemme mahdollisia sabotaaseja.

Alikersanttiaikananikin olin kerran lähellä putkareissua, ja harmin syy oli jälleen - nainen! Olin elokuvissa ”Bio Vanikassa” erään majurin kotiapulaisen - Liisa nimeltään - kanssa, ja leffan päätyttyä saattelin hänet kotiovelleen. Yllätyksekseni tyttö pyysi minut sisälle, sillä hänellä oli oma huone ja isäntäväki oli poissa kotoa. En tietenkään kieltäytynyt pyynnöstä. Minun olisi pitänyt olla komppaniassa hiljaisuuteen mennessä, mutta en malttanut lähteä, kun rupesi olemaan oikein mukavaa Liisan kanssa. Tulin komppaniaan keskiyön jälkeen, pari tuntia myöhästyneenä. Päivystävä upseeri oli käynyt ja havainnut poissaoloni ja merkinnyt sen raporttiinsa. Seuraavana päivänä jouduin kuulusteluun, jonka piti yliluutnantti Keiski. Kerroin totuuden tytön henkilöllisyyttä paljastamatta. Keiski kysyi, miksi en kieltäytynyt tytön pyynnöstä tulla sisälle. Vastasin, että ”herrasmiehen ei sovi kieltäytyä tuollaisesta pyynnöstä”. Keiski kirjasi sanomani sellaisenaan kuulustelupöytäkirjaan. Kuulustelupöytäkirja meni pataljoonan komentajalle mahdollisista rangaistustoimenpiteistä päättämistä varten.

Muutamaa päivää myöhemmin olimme ampumassa Malmin ampumaradalla. Makasin maassa ampuma-asennossa, kun joku takanani seisova heilutti kengänkärjellään jalkaterääni. Se oli pataljoonan uusi komentaja, everstiluutnantti Rantasaari. Hyppäsin pystyyn ja tein asennon. Hän sanoi: ”Alikersantti Korhonen, vanhan miehen sydäntä lämmitti lukea, että pataljoonassani on noin ritarillisia nuoria miehiä, jotka eivät tingi herrasmiehen velvollisuuksistaan. Enhän minä siitä voi teitä rangaista, mutta älkää lähtekö toista kertaa syyhyttä saunaan!” Lupasin, että ”en lähde, herra everstiluutnantti” ja lupaukseni oli helppo pitää, kun muistin kenelle sen annoin!

Alikersanttikauteni loppupuolella tuli kevät ja iltalomien saantikin helpottui, mutta minä kävin kaupungilla ehkä vain yhtenä iltana viikossa. Kun rahaa ei ollut, piti yrittää saada tyttöseuraa kadulta. Esplanadi oli tässä mielessä suosittu. Stadin mainio kuvaaja Henrik Tikkanen on sanonut, että ”Espalla on moraalitonta käyttäytymistä jättää kaunis tyttö ampumatta kesäiltana”. Minä ajattelin sellaisen olevan sopimatonta keväälläkin, joten parhaani yritin ja joskus jopa onnistuin. Kerran lähdin Santahaminasta klo 20.00 laivalla, tapasin Espalla tytön, jota rannikkojääkärit ”piirittivät”, ”pelastin” hänet heiltä, nousimme hämärtyvässä illassa Tähtitorninmäelle, missä tyttö ei esittänyt savolaistytön verukkeita ”kun on uus mekko ja märkä mua ja muutennii”, vaan laskeuduimme nurmelle pensaan suojaan ja pian syntyi syvä ja lämpöinen ihmissuhde, ehkä liian lyhyt tyttöä tyydyttämään, mutta minä palasin tyytyväisenä jo klo 22.00 laivalla Santahaminaan! En muista, mitä olisimme sopineet jatkosta, mutta en varmaankaan nähnyt tuota tyttöä sen jälkeen.

Yölomaa pitempiä lomia en käyttänyt nytkään yhtään, kun minulla ei oikein ollut paikkaa, mihin mennä, joten ainoaksi pitemmäksi lomakseni koko varusmiesaikanani jäi aliupseerikoulun kurssilomani Rautavaaralle. Irmaa olisin halunnut mennä tapaamaan, mutta kun en olisi saanut litteroita Rovaniemeen, jossa minulla ei ollut virallisia ”kiinnityksiä”, ja kun omaakaan rahaa ei ollut, niin Irman tapaaminen jäi haaveeksi. Tapasin hiljattain kaverin, joka palveli samanaikaisesti kanssani koko varusmiesajan, alokkaana jopa samassa joukkueessa, tunnistin hänet vielä yli 40 vuoden jälkeen ja menin juttusille. Hän ei ensiksi tuntenut minua, mutta kun esittelin itseni, hän muisti heti, että ”ahaa, siis se kaveri, joka ei juuri koskaan käynyt lomilla!”


Alikersanttikautenani tutustuin paremmin myös varuskunnan ruokalassa työskennelleeseen, minua vuotta nuorempaan Lauraan. Laura oli oikein hyvännäköinen vaaleaverikkö, oikea kaunotar. Hänen sorja vartalonsa oli hyvin sopusuhtainen ja kasvojen puhdaspiirteisyyttä korosti vaalea, paksu, puoliselkään laskeutuva, otsalta Kleopatra-tyyppisesti leikattu tukka. Ei tapailuamme voi seurusteluksi sanoa, mutta kyllä minä ”pihkaannuin” Lauraan niin, että Irma rupesi syrjäytymään mielestäni. Kävimme joskus elokuvissa varuskunnan elokuvateatterissa ja Lauran asunnolleen saateltuani poikkesin sisälle muutaman kerran.

Laura asui Saharan takana, saaren keskellä teiden risteyksessä, ”kolmen pillun kukkulalla” olevassa harmaassa puutalossa. Tuo kukkulan määre ei tuolloin pitänyt paikkaansa, sillä talossa asui viisi naista, varuskunnan emäntä omassa huoneessaan ja neljä muuta kahden hengen huoneissa. Seurusteluni Lauran kanssa jatkui vielä väliaikaiseksi kersantiksi jäätyäni, mutta sitten Laura jätti Santahaminan ja matkusti takaisin kotiinsa maalle, enkä minä ollut ihan syytön tapahtuneeseen. Vasta silloin huomasin, että olin ihan oikeasti rakastanut Lauraa, ja kaduin kovin omia hölmöilyjäni.

Porkkalan palautuksen ja yleislakon häiritsevästä vaikutuksesta huolimatta sotilaskoulutustakin kuitenkin annettiin jokseenkin koulutusohjelmien mukaisesti. Omalta osaltani koetin tehdä parhaani alokasryhmääni kouluttaessani. Ainakaan en halunnut olla sellainen, joita olin nähnyt alokasaikanani ja vielä aliupseerikoulussakin. Hyviäkin malleja olin saanut: päteviä ja vaativia, mutta oikeudenmukaisia. Sellainen tietysti minäkin halusin olla. Simputukseen minulla ei ollut pienintäkään halua. Päättelen mielestäni perustellusti, että lienen kohtuullisesti onnistunut tuossa ensimmäisessä sotilasjohtajan tehtävässäni. Sotilaspassiini merkitty esimiesteni antama yleisarvostelu on ”kiitetettävä”. Erityisen mieluisaa minusta oli, kun eräs vuosia myöhemmin tapaamani ryhmäni alokas kertoi minun olleen kyllä tiukka, mutta rehti ryhmänjohtaja ja hän kehui minua erityisen asialliseksi kouluttajaksi!

   Varusmiespalvelukseni loppuvaiheissa sattui ikävä tapaus: komppaniamme vääpeli – joka ei ollut enää sama kuin alokasaikanani, vaan vanhempi. sodat käynyt ja niissä hermonsa menettänyt ja myöhemmin ilmeisesn alkoholisoitunut mies – ampui itsensä kasarmin ullakolla. Hän oli edellisenä yönä hävinnyt kortilla paljon rahaa ja ehkä tekoon oli muitakin syitä. Olin viimeinen, joka näki hänet elävänä, sillä hänen tullessaan kasarmille ilmoittauduin komppanian päivystäjänä hänelle vain pari minuuttia ennen kuultua surmanlaukausta juuri sen asetelineen luona josta hän oli ottanut surmanaseena käyttämänsä konepistoolin.

Varusmiespalveluksen päättyminen lähestyi. Paluu pohjoiseen ei enää tuntunut hirveän houkuttavalta, kun Irmankin kuva mielessäni oli jo haalistunut.. Kun kotiutumiseeni oli aikaa enää pari viikkoa, pyysi komppanian päällikkö minut luokseen ja kertoi, että komppaniassa olisi tarve kouluttajasta ja va- kersantin toimi olisi avoinna; olisinko minä halukas astumaan siihen. Ajattelin, että eihän siinä mitään menetä, jos kokeilee; jos ei miellytä, ehdin vielä ennen syksyä erota ja pyrkiä sinne metsäkouluun ja ehkäpä elvyttää vielä suhteeni Irmaan, jota kyllä ajattelin käydä kesällä tapaamassa. Halukkuuteeni jäädä kersantiksi vaikutti myös se, että inhoamani kersantti Ilvonen oli palautettu Kanta-aliupseerikoulusta kesken kurssin ”maitojunalla” ja potkaistu siviiliin; seikka joka vahvisti uskoani armeijan järjestelmän tarkkanäköisyyteen ja myös tuon koulun kykyyn seuloa jyvät akanoista!

Ehkä sotaväessä oli fyysisesti helpompaa, muonitus parempaa ja elämä säännöllisempää kuin edeltävinä siviilivuosina, sillä kasvoin vielä hieman pituutta, vaikka aikaisempi pituuskasvuni oli pysähtynyt jo vuosia sitten. Kutsunnoissa olin ollut alle 170 cm pitkä ja painoni kesän Lapin jänkiä tarvottuani oli ollut vain 59 kg. Nyt olin kasvanut ”poliisin alamittoihin”, eli 172 senttiin, ja alikersanttiaikanani olin päässyt fyysisesti niin helpolla, että painonikin oli noussut lähes 70 kiloon. (No, se on kyllä sittemmin lisääntynyt vielä yli kymmenellä kilolla, mikä valittaen todettakoon!)

Mutta asiaan ja aikaan, josta nyt olen kertonut: Niin hankin tarvittavat paperit ja laitoin hakemukseni, joka hyväksyttiin. Kun kotiutumispäiväni oli 15.5.1956, sitä illan yhdessä muiden kotiutuneiden kanssa juhlittuani palasin aamulla Santahaminaan, majoituin poikamiesasuntooni ja astuin vakinaiseen palvelukseen 16.5.1956 ”väliaikaisena alemman palkkausluokan kersantin toimeen, määrättynä opetusaliupseerin tehtävään 1.Jääkärikomppaniassa”, kuten koko määräys kuului (tarkistin juuri ansioluettelostani). Tästä väliaikaisuudesta alkoi sotilaselämä, joka kesti varusmiespalvelukseni ja vielä reserviläisenä tekemäni viimeinen YK-reissuni mukaan lukien yhteensä lähes 27 vuotta. ”Mutta se on taas toinen juttu”, sanoi Rudyard Kipling aina siirtyessään uuteen aiheeseen.

Harmaa-pantteri kirjoitti:

Kun tuollainen yhteensattuma sattui, niin laitan tähän muistelmistani varusmiespalvelusaikaani koskevat luvut.

Niissä on niin paljon intiimiä asiaa ja niin kaunistelematta kerrottuna, etten ole niitä täällä aikaisemmin julkaissut.

Luvuissa esiintyvien ihmisten nimet ovat oikeita silloin, jos heistä kertomani on hyvää tai neutraalia. Muutaman inhottavan koulkuttajan nimen olen muuttanut. Myös jutussa esiintyvien tyttöjen nimet ovat muutettuja.

Eläväksi muuttui armeija-aikani Santahaminassa luettuani kertomuksesi. Tarkan historiikin olet kirjoittanut. Minulla oli ollut opintojeni tähden 5-vuotta lykkäystä. Olin muita vanhempi ja aviossakin jo. Yritin selviytyä kuin huomaamatta asevelvollisuudesta - mikä onnistuikin.

Samaan tupaan sattui pari kuuluisuutta: Pentti Linnosvuo ja Taito Vainio, molemmat hiljaisia itseään korostamattomia puurtajia.

Kouluttajat jäivät mieleen siinä ominaisuudessa, että he olivat kovissa liemissä keitettyjä, asiallisia ja osaavia. Komppanian päällikkömme kapt. Autio oli esimerkillinen siinäkin mielessä, että marsseilla kärsi joukon etunenässä samat vaivat kuin mekin.

Maalaismies* kirjoitti:

Eläväksi muuttui armeija-aikani Santahaminassa luettuani kertomuksesi. Tarkan historiikin olet kirjoittanut. Minulla oli ollut opintojeni tähden 5-vuotta lykkäystä. Olin muita vanhempi ja aviossakin jo. Yritin selviytyä kuin huomaamatta asevelvollisuudesta - mikä onnistuikin.

Samaan tupaan sattui pari kuuluisuutta: Pentti Linnosvuo ja Taito Vainio, molemmat hiljaisia itseään korostamattomia puurtajia.

Kouluttajat jäivät mieleen siinä ominaisuudessa, että he olivat kovissa liemissä keitettyjä, asiallisia ja osaavia. Komppanian päällikkömme kapt. Autio oli esimerkillinen siinäkin mielessä, että marsseilla kärsi joukon etunenässä samat vaivat kuin mekin.

...palvelit siis 2.komppaniassa ja yhtä ikäluokkaa myöhemmin kuin minä. Kakkosen päälliiköhän Aution Jukka oli, ja siellä tosiaan palvelivat Suomen kaikkien aikojen menestynein olympia-ampuja Pentti Linnosvuo (kävi sitten myös RUK:n ja palveli kokelaana) ja kaksinkertainen harmonikansoiton Suomen mestari Taito Vainio. Vainio oli muistaakseni voittanut ensimmäisen Suomen mestaruutensa jo ennen varusmiesaikaansa?

Linnosvuo oli Suomen edustajana jo Helsingin olympialaisissa 1952 18-vuotiaana, oli viides kuvioammunnassa, voitti sitten Melbournessa 1956 kultaa vapaapistoolissa, sai Roomassa 1960 olympiapistoolissa hopeaa ja Tokiossa 1964 voitti olympiapistoolissa kultaa. Vapaapistoolin siellä muuten voitti Väinö Markkanen, kurssitoverini kanta-aliupseerikoulun peruskurssilta. Linnosvuon Pena oli mukana vielä Mexikossa 1968, ja oli yhdestoista olympiapistoolissa.

Linnosvuon olen tavannut lukuisia kertoja myöhemminkin, mm. jääkärikillan tilaisuuksissa, ja hän kävi muutaman kerran myös työasioissa konttoritarvikkeita myyvänä "kaupparatsuna" luonani Valiolla, jossa olin ensimmäiset palvelusvuoteni konttoripalvelujen esimiehenä, kunnes minusta tuli isännöitsijä.

Harmaa-pantteri kirjoitti:

...palvelit siis 2.komppaniassa ja yhtä ikäluokkaa myöhemmin kuin minä. Kakkosen päälliiköhän Aution Jukka oli, ja siellä tosiaan palvelivat Suomen kaikkien aikojen menestynein olympia-ampuja Pentti Linnosvuo (kävi sitten myös RUK:n ja palveli kokelaana) ja kaksinkertainen harmonikansoiton Suomen mestari Taito Vainio. Vainio oli muistaakseni voittanut ensimmäisen Suomen mestaruutensa jo ennen varusmiesaikaansa?

Linnosvuo oli Suomen edustajana jo Helsingin olympialaisissa 1952 18-vuotiaana, oli viides kuvioammunnassa, voitti sitten Melbournessa 1956 kultaa vapaapistoolissa, sai Roomassa 1960 olympiapistoolissa hopeaa ja Tokiossa 1964 voitti olympiapistoolissa kultaa. Vapaapistoolin siellä muuten voitti Väinö Markkanen, kurssitoverini kanta-aliupseerikoulun peruskurssilta. Linnosvuon Pena oli mukana vielä Mexikossa 1968, ja oli yhdestoista olympiapistoolissa.

Linnosvuon olen tavannut lukuisia kertoja myöhemminkin, mm. jääkärikillan tilaisuuksissa, ja hän kävi muutaman kerran myös työasioissa konttoritarvikkeita myyvänä "kaupparatsuna" luonani Valiolla, jossa olin ensimmäiset palvelusvuoteni konttoripalvelujen esimiehenä, kunnes minusta tuli isännöitsijä.

Harjoitukset olivat tosi kovia. Syksyiset marssit jään liukastamilla teillä eivät naurata vieläkään tai öiset marssit Santahaminan mukulaisilla kärryteillä ympäri saaren. Mieleen painuivat myös öiset metsämarssit kovilla pakkasilla. Niitä kyllä riitti siihen aikaan.

Taitaisivat nykyisin pitää sitä menoa simputuksena.

Harmaa-pantteri kirjoitti:

Aliupseerikoulun päätyttyä palasin komppaniaani ryhmänjohtajaksi, aluksi korpraalina, mutta jo ensimmäisessä ylennyserässä alikersantiksi ylennettynä. Leuhkin olevani nyt pataljoonan ensimmäinen mies: 1. Jääkärikomppanian I joukkueen 1.ryhmän johtaja! Joukkueenjohtajana oli nyt luutnantti Keiski, joka toimi edelleen myös komppanian varapäällikkönä. Komppanian päällikkö oli entinen, kapteeni Mäenpää. Komppanian vääpeliksi oli tullut ylivääpeli Jokiperä muihin tehtäviin siirtyneen vääpeli Hakamaan tilalle. Kersantit Rouvinen ja Ilvonen olivat lähteneet Kanta-aliupseerikouluun ja heidän tilalleen olivat tulleet kersantit Junno ja Lemmetty. Ylikersantti Parkkari oli edelleen asealiupseerina.

Nyt oli pataljoonassa järjestelty saapumiserän sijoitukset ilmeisesti niin, että komppanian alokkaat tulivat kaikki Turun pohjoisesta sotilaspiiristä. Niinpä minunkin ryhmäni miehet olivat Somerolta, Loimaalta, Alastarolta ja Punkalaitumelta; kilttejä maalaispoikia, joita oli helppo käsitellä ja joiden ryhmänjohtajana olo oli miellyttävää ja palkitsevaa.
Alokaskoulutus, jota nyt annoin omalle ryhmälleni päiväpalvelusohjelman mukaisesti, oli tietenkin samaa, jota itse olin saanut puoli vuotta aiemmin. Erona oli se, että oma alokasaikani sijoittui helteiseen kesään ja nyt oli talvi, Etelä-Suomen oloihin poikkeuksellisen kova ja runsasluminen.

Päiväpalvelusohjelmassa vuorottelivat nyt kuten aina sulkeisjärjestykset, joihin sitten vähän myöhemmin tulivat mukaan sukset kesällä olleiden polkupyörien tilalle, taisteluharjoitukset, marssit jalan tai hiihtäen, asekäsittelyharjoitukset ja ammunnat Malmin kivääriampumaradalla, joiden ajaksi taas leiriydyttiin telttoihin muutamaksi yöksikin. Runsaasti oli myös sisäpalvelua: erilaisia oppitunteja, aseiden, varusteiden ja kasarmin puhdistusta ja muuta. Myöhemmin seurasivat pitempikestoiset leirit ja harjoitukset II Divisioonan (johon JP 2 kuului) harjoitusalueilla Syndalenissa Hankoniemellä tai Raasinkorvessa Yläneellä.

Iso-Erkki Mäenpää oli isällinen, arvostettu päällikkö. Kerran, kun koko komppania oli neliriviin järjestäytyneenä päällikön puhuttelussa kasarmimme edessä olevalla järjestäytymispaikalla, Mäenpää kesken puhuttelunsa komensi ”huomio - täyskäännös vasempaan päin”, eikä muuta. Näimme vain rouva Mäenpään kulkevan tiellä ja menevän viereiseen HOK:n kauppaan. Rouva oli kookas, uhkea nainen, ja silloin kai lähes viimeisillään raskaana. Sitten Mäenpää komensi ”täyskäännös vasempaan päin” ja sanoi meille: ”Siinä meni minun entinen morsiameni. Eikös ollutkin upea kuin sotalaiva!”

Mustanpuhuva keskipohjalainen yliluutnantti Keiski oli luonteeltaan paljon tulisempi, kova ja vaativa kouluttaja, mutta ehdottoman oikeudenmukainen ja hyvistä suorituksista mielellään kiittävä ja jopa palkitseva. Keiski oli vielä tuolloin poikamies, ja hänen asuntonsa, pieni, ikkunaton huone, ilmeisesti entinen varasto, oli myös kasarmissamme. Ei hän siellä tainnut oleilla juuri muuten, kuin kävi nukkumassa, eikä kai joka yö edes nukkunut siellä. Olin kerran päivystäjänä, kun Keiski tuli komppaniaan puolen yön maissa ja käski herättää itsensä hieman ennen kello kuutta, sillä hän halusi valvoa kuudelta tapahtuvan komppanian herätyksen. Kun sitten määrättynä aikana koputin Keiskin ovelle, enkä kuullut vastattavan, menin sisälle, jolloin Keiski kömpi punkastaan täysissä pukeissa hirveästi kylmyyttä sadatellen!

Vähitellen rupesin käymään enemmän iltalomilla ja yölomillakin. Rahanpuute kuitenkin haittasi lomaharrastuksia. Pari kertaa menin Koiton ovelle rahattomana ja hankkiuduin sisään menevien tyttöjen juttusille ja kun tytöt kuulivat rahattomuuteni, he ”biffasivat” minutkin sisälle! Tällöin minä rupesin myös innokkaammin tanssimaan, enemmän ”välinearvosta” tytön saadakseni kuin tanssin viehätyksen vuoksi. Että sellainen playboy minusta oli jo tullut!

Talvella 1956 sattui kolme historiallisesti merkittävää tapahtumaa: Kekkosen valinta Tasavallan Presidentiksi, Porkkalan palautus Suomelle ja yleislakko. Olin päivystävän upseerin apulaisena pataljoonan esikunnassa, kun presidentin vaalin tulos julkistettiin eduskunnassa. Muistan elävästi, miten Väinö Leskinen luki äänestyslipuista ”Fagerholm, Fagerholm, Fagerholm”… ja sitten ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen”… ja Kekkonen voitti yhdellä äänellä. Olin äärettömän pettynyt. Ei Fagerholm suuri suosikkini ollut, mutta että Kekkonen presidentiksi - se tuntui käsittämättömältä, niin kiistelty persoona Kekkonen oli! Minun 25 vuotta myöhemmin jäätyäni eläkkeelle armeijan palveluksesta tuo kaljupää jatkoi vielä vuoden presidenttinä!

Porkkala, jonka Neuvostoliitto oli 1945 pakottanut vuokraamaan itselleen 50 vuodeksi, palautettiin yllättäen Suomelle 10 vuoden vuokrauksen jälkeen. Tapahtumaa arveltiin Neuvostoliiton hyvän tahdon osoitukseksi ja Paasikiven presidenttikauden ansioksi, jotkut myös huomenlahjaksi Neuvostoliitolle mieluisalle uudelle presidentti Kekkoselle. Tosiasia kuitenkin on, että 40 000 miehen varuskunnan ylläpito tuolla eristetyllä alueella tuli suurvallallekin liian hankalaksi ja kalliiksi ja poliittisen tilanteen ja aseteknologian kehityksen myötä se oli käynyt myös tarpeettomaksi.

Vuokra-alue oli suuri; siihen kuului Kirkkonummen kunta kokonaan ja osia Siuntiosta ja Inkoosta. Porkkalaa vastaanottamassa olin muun pataljoonan mukana Espoonlahden - Jorvaksen alueella; me tulimme siis alueelle idästä, kun rajajääkärit tulivat lännestä, Inkoon suunnalta. Operaatio kesti kaksi viikkoa. Jokaisesta ryhmästä muodostettiin kaksi partiota, joiden tehtävänä oli tarkastaa vastaanotettu alue lähes neliö neliöltä ja merkitä hallussamme olleisiin vanhoihin karttoihin kaikki muutokset, kuten uudet tai puretut rakennukset, sotilaslaitteet ja muut rakennelmat, uudet tiet jne. Olisinko toiminut jonkinlaisena puolijoukkueenjohtajana, sillä muistaakseni minä kokosin aina iltaisin neljän partion raportit ja esittelin ne edelleen osastomme johtajana toimineelle yliluutnantti Keiskille, joka saamistaan raporteista yhteenvedot laadittuaan esitteli ne edelleen omille esimiehilleen. Nämä raportithan olivat pohjana Porkkalan alueen kokonaistilanteen hahmottamisessa, korvausten maksamisessa ja maiden luovuttamisessa entisille omistajilleen ja varmaan tarpeen monessa muussa tarkoituksessa.

Tunnelma partioidessa oli melko jännittävä, sillä olimmehan ikäänkuin ulkomailla, alueella, jossa 10 vuotta oli asunut ja toiminut vieras sotaväki perheineen. Sen kyllä todella näki kaikesta. Rakennuskantakin oli uusiutunut melkoisesti, mutta tuskin parempaan suuntaan. Sotilasrakenteita oli tietenkin paljon. Smedsbyn suunnalla lähtijöille oli tullut niin kiire, etteivät ehtineet purkaa miinakenttää, vaan se oli räjäytetty, ja siellä musta mura oli noussut lumen pinnalle ja paljon puita oli pirstaloitunut. Aluksi me varoimme kaikkialla miinoja niin, että jokaisen oven avaaminen jännitti, mutta kun mitään ei tapahtunut, tulimme huolettomammiksi.

Oli tammikuu ja paukkuvat pakkaset. Olimme majoittuneet Jorvaksen vanhalle koululle, joka neuvostoliittolaisilla oli ollut jonkinlaisena kulttuuritalona, mutta kun totesimme palomuurissa pahoja halkeamia, emme uskaltaneet lämmittää rakennusta ja muutimme telttoihin. Olimme saaneet uudet sälesukset ennen lähtöämme, ensimmäiset sellaiset joukko-osastollamme, jotka korvasivat siihen saakka käytetyt, yhdestä puusta tehdyt ”hikilaudat”. Sukset lienevät olleet liiaksi varastokuivaa, vanhaa erää, sillä ne eivät kestäneet pakkasissa, vaan niitä katkeili paljon.

En voi olla kertomatta erästä ”episodia” tuolta ajalta. Olin hieman ennen Porkkalaan lähtöäni Koitossa tanssimassa ja tutustuin sievään kukkakaupan myyjään, Sirpa nimeltään. Minulla oli yöloma ja pääsin Sirpan luo Annankadulle yökylään. Porkkalassa minua alkoi kutittaa kauheasti tietyistä paikoista ja huomasin, että olin saanut satiaiset! Millään en olisi voinut uskoa tuon tytön kantavan sellaisia elättejä, mutta niin täytyi olla, sillä muiden kanssa en ollut vielä varusmiesaikanani päässyt kontakteihin, joissa tuollaiset olisin voinut saada. Kutina oli kova; käsi piti olla jatkuvasti taskussa rapsuttamassa, kun en noissa olosuhteissa saanut mitään lääkitystäkään vaivaani.
Reissun jälkeen kasarmille tultuani kävin vastaanotolla, jossa jo tupsutettiin DDT:tä nivusiini ja annettiin vielä pussi mukaan, jota sitten aliupseerituvassa yläpetilläni levittelin haaroihini niin, että alapetin haltija muutti joko myrkytyksen tai satiaisten pelosta tilapäisesti pöydälle nukkumaan!

Kun Sirpa pari viikkoa myöhemmin tuli bussilla Hevossalmelle, jossa olin häntä vastassa hänet Santahaminaan noutaakseni (olin hankkinut pääsyluvan), kysyin sillalla muina miehinä, että ”kai sinä olet jo hoitanut pikkueläimesi pois”, hän ei ollut ymmärtävinään asiaa. Kun sitä hieman selvensin, Sirpa pyörähti ympäri ja juoksi takaisin bussiin, joka ei ollut vielä ehtinyt lähteä. Niin tuokin tyttö poistui elämästäni kerralla ja niin lopullisesti, etten koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä vilaukseltakaan!

Yleislakko, joka kesti lähes koko maaliskuun, sotki Porkkalan palautuksen tapaan koulutussuunnitelmien mukaisia palvelusohjelmia. Olimme rautatieasemalla luomassa lunta raiteilta (junat kulkivat jotenkin veturinkuljettajien voimin, mutta muut rautatieläiset olivat lakossa), olimme satamissa purkamassa laivoista pilaantumisherkkiä lasteja (söin tuolloin ensimmäisen kerran elämässäni banaaneja, joita veimme kasarmeillekin) ja vartioimme öljysatamia kovat patruunat lippaissa estääksemme mahdollisia sabotaaseja.

Alikersanttiaikananikin olin kerran lähellä putkareissua, ja harmin syy oli jälleen - nainen! Olin elokuvissa ”Bio Vanikassa” erään majurin kotiapulaisen - Liisa nimeltään - kanssa, ja leffan päätyttyä saattelin hänet kotiovelleen. Yllätyksekseni tyttö pyysi minut sisälle, sillä hänellä oli oma huone ja isäntäväki oli poissa kotoa. En tietenkään kieltäytynyt pyynnöstä. Minun olisi pitänyt olla komppaniassa hiljaisuuteen mennessä, mutta en malttanut lähteä, kun rupesi olemaan oikein mukavaa Liisan kanssa. Tulin komppaniaan keskiyön jälkeen, pari tuntia myöhästyneenä. Päivystävä upseeri oli käynyt ja havainnut poissaoloni ja merkinnyt sen raporttiinsa. Seuraavana päivänä jouduin kuulusteluun, jonka piti yliluutnantti Keiski. Kerroin totuuden tytön henkilöllisyyttä paljastamatta. Keiski kysyi, miksi en kieltäytynyt tytön pyynnöstä tulla sisälle. Vastasin, että ”herrasmiehen ei sovi kieltäytyä tuollaisesta pyynnöstä”. Keiski kirjasi sanomani sellaisenaan kuulustelupöytäkirjaan. Kuulustelupöytäkirja meni pataljoonan komentajalle mahdollisista rangaistustoimenpiteistä päättämistä varten.

Muutamaa päivää myöhemmin olimme ampumassa Malmin ampumaradalla. Makasin maassa ampuma-asennossa, kun joku takanani seisova heilutti kengänkärjellään jalkaterääni. Se oli pataljoonan uusi komentaja, everstiluutnantti Rantasaari. Hyppäsin pystyyn ja tein asennon. Hän sanoi: ”Alikersantti Korhonen, vanhan miehen sydäntä lämmitti lukea, että pataljoonassani on noin ritarillisia nuoria miehiä, jotka eivät tingi herrasmiehen velvollisuuksistaan. Enhän minä siitä voi teitä rangaista, mutta älkää lähtekö toista kertaa syyhyttä saunaan!” Lupasin, että ”en lähde, herra everstiluutnantti” ja lupaukseni oli helppo pitää, kun muistin kenelle sen annoin!

Alikersanttikauteni loppupuolella tuli kevät ja iltalomien saantikin helpottui, mutta minä kävin kaupungilla ehkä vain yhtenä iltana viikossa. Kun rahaa ei ollut, piti yrittää saada tyttöseuraa kadulta. Esplanadi oli tässä mielessä suosittu. Stadin mainio kuvaaja Henrik Tikkanen on sanonut, että ”Espalla on moraalitonta käyttäytymistä jättää kaunis tyttö ampumatta kesäiltana”. Minä ajattelin sellaisen olevan sopimatonta keväälläkin, joten parhaani yritin ja joskus jopa onnistuin. Kerran lähdin Santahaminasta klo 20.00 laivalla, tapasin Espalla tytön, jota rannikkojääkärit ”piirittivät”, ”pelastin” hänet heiltä, nousimme hämärtyvässä illassa Tähtitorninmäelle, missä tyttö ei esittänyt savolaistytön verukkeita ”kun on uus mekko ja märkä mua ja muutennii”, vaan laskeuduimme nurmelle pensaan suojaan ja pian syntyi syvä ja lämpöinen ihmissuhde, ehkä liian lyhyt tyttöä tyydyttämään, mutta minä palasin tyytyväisenä jo klo 22.00 laivalla Santahaminaan! En muista, mitä olisimme sopineet jatkosta, mutta en varmaankaan nähnyt tuota tyttöä sen jälkeen.

Yölomaa pitempiä lomia en käyttänyt nytkään yhtään, kun minulla ei oikein ollut paikkaa, mihin mennä, joten ainoaksi pitemmäksi lomakseni koko varusmiesaikanani jäi aliupseerikoulun kurssilomani Rautavaaralle. Irmaa olisin halunnut mennä tapaamaan, mutta kun en olisi saanut litteroita Rovaniemeen, jossa minulla ei ollut virallisia ”kiinnityksiä”, ja kun omaakaan rahaa ei ollut, niin Irman tapaaminen jäi haaveeksi. Tapasin hiljattain kaverin, joka palveli samanaikaisesti kanssani koko varusmiesajan, alokkaana jopa samassa joukkueessa, tunnistin hänet vielä yli 40 vuoden jälkeen ja menin juttusille. Hän ei ensiksi tuntenut minua, mutta kun esittelin itseni, hän muisti heti, että ”ahaa, siis se kaveri, joka ei juuri koskaan käynyt lomilla!”


Alikersanttikautenani tutustuin paremmin myös varuskunnan ruokalassa työskennelleeseen, minua vuotta nuorempaan Lauraan. Laura oli oikein hyvännäköinen vaaleaverikkö, oikea kaunotar. Hänen sorja vartalonsa oli hyvin sopusuhtainen ja kasvojen puhdaspiirteisyyttä korosti vaalea, paksu, puoliselkään laskeutuva, otsalta Kleopatra-tyyppisesti leikattu tukka. Ei tapailuamme voi seurusteluksi sanoa, mutta kyllä minä ”pihkaannuin” Lauraan niin, että Irma rupesi syrjäytymään mielestäni. Kävimme joskus elokuvissa varuskunnan elokuvateatterissa ja Lauran asunnolleen saateltuani poikkesin sisälle muutaman kerran.

Laura asui Saharan takana, saaren keskellä teiden risteyksessä, ”kolmen pillun kukkulalla” olevassa harmaassa puutalossa. Tuo kukkulan määre ei tuolloin pitänyt paikkaansa, sillä talossa asui viisi naista, varuskunnan emäntä omassa huoneessaan ja neljä muuta kahden hengen huoneissa. Seurusteluni Lauran kanssa jatkui vielä väliaikaiseksi kersantiksi jäätyäni, mutta sitten Laura jätti Santahaminan ja matkusti takaisin kotiinsa maalle, enkä minä ollut ihan syytön tapahtuneeseen. Vasta silloin huomasin, että olin ihan oikeasti rakastanut Lauraa, ja kaduin kovin omia hölmöilyjäni.

Porkkalan palautuksen ja yleislakon häiritsevästä vaikutuksesta huolimatta sotilaskoulutustakin kuitenkin annettiin jokseenkin koulutusohjelmien mukaisesti. Omalta osaltani koetin tehdä parhaani alokasryhmääni kouluttaessani. Ainakaan en halunnut olla sellainen, joita olin nähnyt alokasaikanani ja vielä aliupseerikoulussakin. Hyviäkin malleja olin saanut: päteviä ja vaativia, mutta oikeudenmukaisia. Sellainen tietysti minäkin halusin olla. Simputukseen minulla ei ollut pienintäkään halua. Päättelen mielestäni perustellusti, että lienen kohtuullisesti onnistunut tuossa ensimmäisessä sotilasjohtajan tehtävässäni. Sotilaspassiini merkitty esimiesteni antama yleisarvostelu on ”kiitetettävä”. Erityisen mieluisaa minusta oli, kun eräs vuosia myöhemmin tapaamani ryhmäni alokas kertoi minun olleen kyllä tiukka, mutta rehti ryhmänjohtaja ja hän kehui minua erityisen asialliseksi kouluttajaksi!

   Varusmiespalvelukseni loppuvaiheissa sattui ikävä tapaus: komppaniamme vääpeli – joka ei ollut enää sama kuin alokasaikanani, vaan vanhempi. sodat käynyt ja niissä hermonsa menettänyt ja myöhemmin ilmeisesn alkoholisoitunut mies – ampui itsensä kasarmin ullakolla. Hän oli edellisenä yönä hävinnyt kortilla paljon rahaa ja ehkä tekoon oli muitakin syitä. Olin viimeinen, joka näki hänet elävänä, sillä hänen tullessaan kasarmille ilmoittauduin komppanian päivystäjänä hänelle vain pari minuuttia ennen kuultua surmanlaukausta juuri sen asetelineen luona josta hän oli ottanut surmanaseena käyttämänsä konepistoolin.

Varusmiespalveluksen päättyminen lähestyi. Paluu pohjoiseen ei enää tuntunut hirveän houkuttavalta, kun Irmankin kuva mielessäni oli jo haalistunut.. Kun kotiutumiseeni oli aikaa enää pari viikkoa, pyysi komppanian päällikkö minut luokseen ja kertoi, että komppaniassa olisi tarve kouluttajasta ja va- kersantin toimi olisi avoinna; olisinko minä halukas astumaan siihen. Ajattelin, että eihän siinä mitään menetä, jos kokeilee; jos ei miellytä, ehdin vielä ennen syksyä erota ja pyrkiä sinne metsäkouluun ja ehkäpä elvyttää vielä suhteeni Irmaan, jota kyllä ajattelin käydä kesällä tapaamassa. Halukkuuteeni jäädä kersantiksi vaikutti myös se, että inhoamani kersantti Ilvonen oli palautettu Kanta-aliupseerikoulusta kesken kurssin ”maitojunalla” ja potkaistu siviiliin; seikka joka vahvisti uskoani armeijan järjestelmän tarkkanäköisyyteen ja myös tuon koulun kykyyn seuloa jyvät akanoista!

Ehkä sotaväessä oli fyysisesti helpompaa, muonitus parempaa ja elämä säännöllisempää kuin edeltävinä siviilivuosina, sillä kasvoin vielä hieman pituutta, vaikka aikaisempi pituuskasvuni oli pysähtynyt jo vuosia sitten. Kutsunnoissa olin ollut alle 170 cm pitkä ja painoni kesän Lapin jänkiä tarvottuani oli ollut vain 59 kg. Nyt olin kasvanut ”poliisin alamittoihin”, eli 172 senttiin, ja alikersanttiaikanani olin päässyt fyysisesti niin helpolla, että painonikin oli noussut lähes 70 kiloon. (No, se on kyllä sittemmin lisääntynyt vielä yli kymmenellä kilolla, mikä valittaen todettakoon!)

Mutta asiaan ja aikaan, josta nyt olen kertonut: Niin hankin tarvittavat paperit ja laitoin hakemukseni, joka hyväksyttiin. Kun kotiutumispäiväni oli 15.5.1956, sitä illan yhdessä muiden kotiutuneiden kanssa juhlittuani palasin aamulla Santahaminaan, majoituin poikamiesasuntooni ja astuin vakinaiseen palvelukseen 16.5.1956 ”väliaikaisena alemman palkkausluokan kersantin toimeen, määrättynä opetusaliupseerin tehtävään 1.Jääkärikomppaniassa”, kuten koko määräys kuului (tarkistin juuri ansioluettelostani). Tästä väliaikaisuudesta alkoi sotilaselämä, joka kesti varusmiespalvelukseni ja vielä reserviläisenä tekemäni viimeinen YK-reissuni mukaan lukien yhteensä lähes 27 vuotta. ”Mutta se on taas toinen juttu”, sanoi Rudyard Kipling aina siirtyessään uuteen aiheeseen.

koska siihen oli pujahtanut virheellinen tieto.

Valitettavasti sen mukana poistui joukko muitakin
viestejä,
pyydän anteeksi niiden kirjoittajilta. :)

…yhtä kivalta ei kuulosta se, että matkalaiset joutuivat hieman orvon osaan matkanvetäjän rakastumisen vuoksi. Vaikka rakkaus tietysti on aina hyvä asia ja sillä on myös ihmistä aktivoiva vaikutus. Sitähän itsekin tuolla avauksessasi alempana pohdiskelit näin:

>>Mitenkähän olisi äkkirakastuminen, se tunne kun on niin voimakas (kuulema) ja panee endorfiinit liikkeeseen, saisiko saamattomuus äkkilähdön?

Harmaa-pantteri kirjoitti:

…yhtä kivalta ei kuulosta se, että matkalaiset joutuivat hieman orvon osaan matkanvetäjän rakastumisen vuoksi. Vaikka rakkaus tietysti on aina hyvä asia ja sillä on myös ihmistä aktivoiva vaikutus. Sitähän itsekin tuolla avauksessasi alempana pohdiskelit näin:

>>Mitenkähän olisi äkkirakastuminen, se tunne kun on niin voimakas (kuulema) ja panee endorfiinit liikkeeseen, saisiko saamattomuus äkkilähdön?

Olemme lukeneet kaiken kailla kolmella nimimerkillänne kirjoittamanne.

Harmaa-pantteri kirjoitti:

…yhtä kivalta ei kuulosta se, että matkalaiset joutuivat hieman orvon osaan matkanvetäjän rakastumisen vuoksi. Vaikka rakkaus tietysti on aina hyvä asia ja sillä on myös ihmistä aktivoiva vaikutus. Sitähän itsekin tuolla avauksessasi alempana pohdiskelit näin:

>>Mitenkähän olisi äkkirakastuminen, se tunne kun on niin voimakas (kuulema) ja panee endorfiinit liikkeeseen, saisiko saamattomuus äkkilähdön?

Mukavaa matkaa Provenceen. Minä sen sijaan lähden Gardajärvelle Italiaan. :) Valloitetaan Etelä-Eurooppa!

old_profile_33466 kirjoitti:

Mukavaa matkaa Provenceen. Minä sen sijaan lähden Gardajärvelle Italiaan. :) Valloitetaan Etelä-Eurooppa!

Garda-järven seutu on oikein kaunista ja ilmastoltaan miellyttävää. Olen kiertänyt järven ympäri ja kiivennyt (köysirataa tosin) myös Monte Baldolle lomaillessamme vaimoni kanssa aikoinaan järven rannalla olevassa Malcesinen kaupungissa Keski-Euroopan kiertomatkamme päätteeksi. Sieltä käsin kävimme myös Veronan oopperajuhlilla.

Espanja on ollut Euroopan maista lomasuosikkejani ehkä siksikin, että osaan melko hyvin espanjaa ja Espanjaan aikoinaan suunatutuivat ensimmäiset etelän lomani, jo 1960-luvulla Mallorcalle. Myöhemmin olen lomaillut Espanjassa eri paikoissa varmaan yli 10 kertaa ja kiertänyt koko maankin melko tarkkaan. Espanja kiehtoo minua myös edelleen maurilaisvaikutteisen kulttuurinsa vuoksi. Ja tietysti nuo Espanjan omistamat Kanarian saaret ovat talvilomakohteina lähimmät, jos silloin suhteellisen lämmintä hakee.

Toinen suosikkini on Kreikka, ja se johtuu ehkä eniten siitä, että jo 1960-luvun puolivälissä olin YK:n rauhanturvajoukoissa Kyproksella ja tutustuin siellä kreikkalaiseen kulttuuriin, musiikkiin ja ruokaan - yksinkertaiseen, mutta maukkaaseen. Toissa vuonna viimeksi tein Kreikan matkan, kiertomatkan teemalla "klassinen Kreikka". Suruissani olen katsellut tv:sa, miten metsäpalot ovat nyt ulottuneet moniin paikkoihin, joissa silloin kävimme, mm. muinaiseen Olympiaan.

Italia on Euroopan maista kolmas suosikkini. Monta matkaa olen tehnyt sinnekin, eri puolille, ja myös Sisilian Taorminaan, joka on oikein hieno paikka. 1980-luvun puolivälissä teimme vaimoni kanssa kiertomatkan teemalla "klassinen Italia", ja siltä matkalta on erityisesti jäänyt mieleeni Firenze ja sen upeata näkymät. Venetsiassa olimme vaimoni kanssa kahden kondoliajelulla, ja sen jälkeen menimme kuuntelemaan yökonsertteja Markuksen torilla, jonka katukahvilassa nautimme elämämme kalleimmat kahvit ja parit konjakit (vaimoni kai liköörit). Vaikka emme enää ihan nuoria olleet, avioliittomme oli vielä varsin nuori, joten romanttista oli!

Vaikka ranskalainen keittiö on maailman arvostetuin, italialainen arkiruoka on alan ammattilaistenkin mielestä parempaa. Siellä todellakin on muutakin kuin pastaruokia, joita kyllä on kai yli sataa lajia, ja joka aterialla ainakin yhtä jossakin muodossa! Tämän totean, vaikka olen taas lähdössä Ranskaan, jossa viime syksynä olin viimeksi, Normandissa silloin.


Oikein hyvää ja antoisaa matkaa Sinulle!

Harmaa-pantteri kirjoitti:

Garda-järven seutu on oikein kaunista ja ilmastoltaan miellyttävää. Olen kiertänyt järven ympäri ja kiivennyt (köysirataa tosin) myös Monte Baldolle lomaillessamme vaimoni kanssa aikoinaan järven rannalla olevassa Malcesinen kaupungissa Keski-Euroopan kiertomatkamme päätteeksi. Sieltä käsin kävimme myös Veronan oopperajuhlilla.

Espanja on ollut Euroopan maista lomasuosikkejani ehkä siksikin, että osaan melko hyvin espanjaa ja Espanjaan aikoinaan suunatutuivat ensimmäiset etelän lomani, jo 1960-luvulla Mallorcalle. Myöhemmin olen lomaillut Espanjassa eri paikoissa varmaan yli 10 kertaa ja kiertänyt koko maankin melko tarkkaan. Espanja kiehtoo minua myös edelleen maurilaisvaikutteisen kulttuurinsa vuoksi. Ja tietysti nuo Espanjan omistamat Kanarian saaret ovat talvilomakohteina lähimmät, jos silloin suhteellisen lämmintä hakee.

Toinen suosikkini on Kreikka, ja se johtuu ehkä eniten siitä, että jo 1960-luvun puolivälissä olin YK:n rauhanturvajoukoissa Kyproksella ja tutustuin siellä kreikkalaiseen kulttuuriin, musiikkiin ja ruokaan - yksinkertaiseen, mutta maukkaaseen. Toissa vuonna viimeksi tein Kreikan matkan, kiertomatkan teemalla "klassinen Kreikka". Suruissani olen katsellut tv:sa, miten metsäpalot ovat nyt ulottuneet moniin paikkoihin, joissa silloin kävimme, mm. muinaiseen Olympiaan.

Italia on Euroopan maista kolmas suosikkini. Monta matkaa olen tehnyt sinnekin, eri puolille, ja myös Sisilian Taorminaan, joka on oikein hieno paikka. 1980-luvun puolivälissä teimme vaimoni kanssa kiertomatkan teemalla "klassinen Italia", ja siltä matkalta on erityisesti jäänyt mieleeni Firenze ja sen upeata näkymät. Venetsiassa olimme vaimoni kanssa kahden kondoliajelulla, ja sen jälkeen menimme kuuntelemaan yökonsertteja Markuksen torilla, jonka katukahvilassa nautimme elämämme kalleimmat kahvit ja parit konjakit (vaimoni kai liköörit). Vaikka emme enää ihan nuoria olleet, avioliittomme oli vielä varsin nuori, joten romanttista oli!

Vaikka ranskalainen keittiö on maailman arvostetuin, italialainen arkiruoka on alan ammattilaistenkin mielestä parempaa. Siellä todellakin on muutakin kuin pastaruokia, joita kyllä on kai yli sataa lajia, ja joka aterialla ainakin yhtä jossakin muodossa! Tämän totean, vaikka olen taas lähdössä Ranskaan, jossa viime syksynä olin viimeksi, Normandissa silloin.


Oikein hyvää ja antoisaa matkaa Sinulle!

Malcesinessa olen ollut kaksi kertaa ja Gardan kaupungissa kahdesti ja nyt sinne siis kolmannen kerran Gardan kaupunkiin. Jostain syystä minulla on ikävä Gardalle, olen tykästynyt sen maisemiin. No, Venetsiassakin on taas käytävä, kun matkakaverini, kohta 80 täyttävä systerini ei ole siellä vielä koskaan käynyt. Hänellä on monenmoisia sairauksia, joten se retki minua etukäteen huolettaa, koska se kestää koko päivän ja on siten aika rankka. Mutta kun hän ehdottomasti haluaa sinne, retki on pakko tehdä. Ranskassa olen ollut vain pari kolme kertaa Nizzassa, Pariisiin en vielä kertaakaan päässyt, vaikka sinne aina halunnut ja ranskantunneilla kulutan peffaani ja yritän pitää edes jossain muistilokerossa unohtunutta lukioranskaani. Ja espanjallakaan ei minua myydä (vaikka tuskin kukaan minua enää ostaisikaan). :) Mallorcalla kävimme perheenä pääsiäisen aikoihin 70-luvun alussa useina vuosina. Kreikassa asui edesmennyt ystävättäreni neljä vuotta, joten sielläkin olen monia saaria jo kierrellyt ja Ateenan kolunnut. Peloponnesolaiset mustat Kalamata-oliivit ovat ne ainoat ja oikeat. :) Espanjassa rannikkoseudut tuttuja, mutta Madridiin en vielä ole ehtinyt. Kanarialla asuu nuoruudenystäväni naimisissa kanarialaisen kanssa, joten siellä tulee käytyä silloin tällöin tylsässä Inglesissä, vaikka Teneriffasta pidän muuten enemmän.
Olen niin hullu matkustaja, että luettelosta tulisi tähän liian pitkä. :) Dubaita, Tunisiaa, Marokkoa, Madeiraa, Saksaa, Italiaa, Espanjaa, Portugalia, Kyprosta (josta käsin kävin muuten risteilyllä Israelissa) .... Roomassa täytin 60 vuotta. Monta paikkaa on silti käymättä, kun on vähän matkaseurasta ja rahavaroistakin kiinni, minne on mahdollisuus matkustaa. En valitettavasti taida ehtiä nähdä ollenkaan kaikkea haluamaani tämän elämäni aikana. Eli kyllä aikaa on mutta ikä loppuu. :))
Tammikuussa olen neljä viikkoa Thaimaassa, jossa en ole vielä käynytkään.
Matkakuume on paha tauti, sillä se ei parane matkustamalla vaan taitaa olla sitkeän kroonista laatua. Tosin ainuttakaan matkaani en koskaan ole katunut, joten en ole hakenut päätohtorilta tähän tautiini rohtoja - vielä ainakaan. :)

old_profile_33466 kirjoitti:

Malcesinessa olen ollut kaksi kertaa ja Gardan kaupungissa kahdesti ja nyt sinne siis kolmannen kerran Gardan kaupunkiin. Jostain syystä minulla on ikävä Gardalle, olen tykästynyt sen maisemiin. No, Venetsiassakin on taas käytävä, kun matkakaverini, kohta 80 täyttävä systerini ei ole siellä vielä koskaan käynyt. Hänellä on monenmoisia sairauksia, joten se retki minua etukäteen huolettaa, koska se kestää koko päivän ja on siten aika rankka. Mutta kun hän ehdottomasti haluaa sinne, retki on pakko tehdä. Ranskassa olen ollut vain pari kolme kertaa Nizzassa, Pariisiin en vielä kertaakaan päässyt, vaikka sinne aina halunnut ja ranskantunneilla kulutan peffaani ja yritän pitää edes jossain muistilokerossa unohtunutta lukioranskaani. Ja espanjallakaan ei minua myydä (vaikka tuskin kukaan minua enää ostaisikaan). :) Mallorcalla kävimme perheenä pääsiäisen aikoihin 70-luvun alussa useina vuosina. Kreikassa asui edesmennyt ystävättäreni neljä vuotta, joten sielläkin olen monia saaria jo kierrellyt ja Ateenan kolunnut. Peloponnesolaiset mustat Kalamata-oliivit ovat ne ainoat ja oikeat. :) Espanjassa rannikkoseudut tuttuja, mutta Madridiin en vielä ole ehtinyt. Kanarialla asuu nuoruudenystäväni naimisissa kanarialaisen kanssa, joten siellä tulee käytyä silloin tällöin tylsässä Inglesissä, vaikka Teneriffasta pidän muuten enemmän.
Olen niin hullu matkustaja, että luettelosta tulisi tähän liian pitkä. :) Dubaita, Tunisiaa, Marokkoa, Madeiraa, Saksaa, Italiaa, Espanjaa, Portugalia, Kyprosta (josta käsin kävin muuten risteilyllä Israelissa) .... Roomassa täytin 60 vuotta. Monta paikkaa on silti käymättä, kun on vähän matkaseurasta ja rahavaroistakin kiinni, minne on mahdollisuus matkustaa. En valitettavasti taida ehtiä nähdä ollenkaan kaikkea haluamaani tämän elämäni aikana. Eli kyllä aikaa on mutta ikä loppuu. :))
Tammikuussa olen neljä viikkoa Thaimaassa, jossa en ole vielä käynytkään.
Matkakuume on paha tauti, sillä se ei parane matkustamalla vaan taitaa olla sitkeän kroonista laatua. Tosin ainuttakaan matkaani en koskaan ole katunut, joten en ole hakenut päätohtorilta tähän tautiini rohtoja - vielä ainakaan. :)

vasta nuorimmaisenikin aloittaessa lukion.
Sinä kesänä he molemmat olivat kielikurssilla Brightonissa ja vanhempansa pääsivät Venetsiaan,
ja Roomaan. Postikortti molemmille lähti kyllä joka päivä Italiasta, niin oli heitä ikävä, vaikka maa
kiehtoi kaikin tavoin. Fontana di Trevi sai vetämään henkeä syvään, niin kaunista!

Myöhemmin samoja kohteita kuin teilläkin, minua nauratti, Tinat, sinun Kalamata-lempioliivisi, sillä juuri niistä itsekin pidän eniten edelleenkin. {Tosin ne mielestäni ovat väriltään tumman ruskeita.}

Taormiinassa mekin paljon kävimme, voi että haluaisin näyttää ne kuvat, joissa olemme kaupungin korkeimmalla huipulla taivasta vasten kuvattuina, tai sen pienellä kujalla otetun. Oppaamme sanoi, että siellä on niin kapeita
kujia, ettei niihin kaikilla ole asiaakaan!
{Hän kai tarkoitti seurueen erästä todella ylipainoista rouvaa, joka ei silloin ollutkaan mukanamme.} Manteliviini oli liian väkevää!

Mieheni 60-vuotispäivät vietimme Karibialla,
sekin yksi ihanista matkakohteista.

Sanoimme aina, että tänne tullaan uudelleen!
Uteliaisuus {tai kauniimmin: tiedonhalu} vei kuitenkin aina uusiin paikkoihin.

Sri Lanka, Kimalteleva saari, siis entinen Ceylon, joka on brittien antama nimi, siellä ei vielä silloin tsunami ollut käynyt, joten saimme tutustua pian monsuunisateiden loputtua marraskuun viimeisellä ja joulukuun ekalla viikolla paratiisimaiseen lämpöön ja erilaiseen maailmaan, silmieni muistiin ovat jääneet rannan mangrovemetsät ja jokisafarin puut, joissa lepakot, flying dogs, nukkuivat, rannan elefantit , suuret aallot uidessamme sekä tapaamiemme ihmisten hymyilevät kasvot.

UPDATE_7530175 kirjoitti:

vasta nuorimmaisenikin aloittaessa lukion.
Sinä kesänä he molemmat olivat kielikurssilla Brightonissa ja vanhempansa pääsivät Venetsiaan,
ja Roomaan. Postikortti molemmille lähti kyllä joka päivä Italiasta, niin oli heitä ikävä, vaikka maa
kiehtoi kaikin tavoin. Fontana di Trevi sai vetämään henkeä syvään, niin kaunista!

Myöhemmin samoja kohteita kuin teilläkin, minua nauratti, Tinat, sinun Kalamata-lempioliivisi, sillä juuri niistä itsekin pidän eniten edelleenkin. {Tosin ne mielestäni ovat väriltään tumman ruskeita.}

Taormiinassa mekin paljon kävimme, voi että haluaisin näyttää ne kuvat, joissa olemme kaupungin korkeimmalla huipulla taivasta vasten kuvattuina, tai sen pienellä kujalla otetun. Oppaamme sanoi, että siellä on niin kapeita
kujia, ettei niihin kaikilla ole asiaakaan!
{Hän kai tarkoitti seurueen erästä todella ylipainoista rouvaa, joka ei silloin ollutkaan mukanamme.} Manteliviini oli liian väkevää!

Mieheni 60-vuotispäivät vietimme Karibialla,
sekin yksi ihanista matkakohteista.

Sanoimme aina, että tänne tullaan uudelleen!
Uteliaisuus {tai kauniimmin: tiedonhalu} vei kuitenkin aina uusiin paikkoihin.

Sri Lanka, Kimalteleva saari, siis entinen Ceylon, joka on brittien antama nimi, siellä ei vielä silloin tsunami ollut käynyt, joten saimme tutustua pian monsuunisateiden loputtua marraskuun viimeisellä ja joulukuun ekalla viikolla paratiisimaiseen lämpöön ja erilaiseen maailmaan, silmieni muistiin ovat jääneet rannan mangrovemetsät ja jokisafarin puut, joissa lepakot, flying dogs, nukkuivat, rannan elefantit , suuret aallot uidessamme sekä tapaamiemme ihmisten hymyilevät kasvot.

Niin eivät ne Kalamata-oliivit taida ihan mustia olla, vaikka monet tosi tummia. Lilaa ja ruskeaa taitaa olla siinä tummina sävyinä, saattaa olla samassa satsissa vaaleampia ja tummempia. Mutta ihania ja meheviä ovat, ehdottomasti parhaita.
Jatkuvaa matkavakuutusta tässä juuri tänään puuhaan, tuntuu olevan edullisinta ottaa sieltä, missä on kotivakuutuskin.
Kun nyt olen kolme vuotta ollut eläkkeellä, olen ottanut useammin ilon irti viime hetken edullisemmista matkoista, mutta nyt varatut eivät poikkeuksellisesti ole sellaisia. Niin kauan on mentävä, kun vielä voi, ettei harmita, kun ei enää voi. Koskahan reissaamiseen kyllästyy?

old_profile_33466 kirjoitti:

Malcesinessa olen ollut kaksi kertaa ja Gardan kaupungissa kahdesti ja nyt sinne siis kolmannen kerran Gardan kaupunkiin. Jostain syystä minulla on ikävä Gardalle, olen tykästynyt sen maisemiin. No, Venetsiassakin on taas käytävä, kun matkakaverini, kohta 80 täyttävä systerini ei ole siellä vielä koskaan käynyt. Hänellä on monenmoisia sairauksia, joten se retki minua etukäteen huolettaa, koska se kestää koko päivän ja on siten aika rankka. Mutta kun hän ehdottomasti haluaa sinne, retki on pakko tehdä. Ranskassa olen ollut vain pari kolme kertaa Nizzassa, Pariisiin en vielä kertaakaan päässyt, vaikka sinne aina halunnut ja ranskantunneilla kulutan peffaani ja yritän pitää edes jossain muistilokerossa unohtunutta lukioranskaani. Ja espanjallakaan ei minua myydä (vaikka tuskin kukaan minua enää ostaisikaan). :) Mallorcalla kävimme perheenä pääsiäisen aikoihin 70-luvun alussa useina vuosina. Kreikassa asui edesmennyt ystävättäreni neljä vuotta, joten sielläkin olen monia saaria jo kierrellyt ja Ateenan kolunnut. Peloponnesolaiset mustat Kalamata-oliivit ovat ne ainoat ja oikeat. :) Espanjassa rannikkoseudut tuttuja, mutta Madridiin en vielä ole ehtinyt. Kanarialla asuu nuoruudenystäväni naimisissa kanarialaisen kanssa, joten siellä tulee käytyä silloin tällöin tylsässä Inglesissä, vaikka Teneriffasta pidän muuten enemmän.
Olen niin hullu matkustaja, että luettelosta tulisi tähän liian pitkä. :) Dubaita, Tunisiaa, Marokkoa, Madeiraa, Saksaa, Italiaa, Espanjaa, Portugalia, Kyprosta (josta käsin kävin muuten risteilyllä Israelissa) .... Roomassa täytin 60 vuotta. Monta paikkaa on silti käymättä, kun on vähän matkaseurasta ja rahavaroistakin kiinni, minne on mahdollisuus matkustaa. En valitettavasti taida ehtiä nähdä ollenkaan kaikkea haluamaani tämän elämäni aikana. Eli kyllä aikaa on mutta ikä loppuu. :))
Tammikuussa olen neljä viikkoa Thaimaassa, jossa en ole vielä käynytkään.
Matkakuume on paha tauti, sillä se ei parane matkustamalla vaan taitaa olla sitkeän kroonista laatua. Tosin ainuttakaan matkaani en koskaan ole katunut, joten en ole hakenut päätohtorilta tähän tautiini rohtoja - vielä ainakaan. :)

Mutta niin ovat tehneet kymmenet tuhannet muutkin suomalaiset. Kyproksella olen tietysti lomaillut monta kertaa vanhoja YK-muistojakin verestämässä, ja sieltä käsin vuonna 1994 teimme vaimoni kanssa Välimeren risteilyn, ensimmäisenä yönä Limasolista Israelin Haifaan, josta Tel Avivia sivuten Jerusalemiin ja Betlehemiin, jossa pyhät paikat katsastettuamme takaisin laivalle, ja seuraavana yönä siirryimme Egyptin Port Saidiin. Sieltä taas Ismailiaa sivuten Kairoon ja pyramiideille.

Minullehan Israel ja Egypti ja koko Lähi-itä on perin tuttu oltuani siellä myös Siinailla ja Golanilla YK-joukoissa yhteensä yli 2,5 vuotta, mutta vaimoni ei silloin vielä ollut vaimoni, ja kävi nyt ekakertaa noissa paikoissa. Pyramiideilla olimme muuten syntymäpäivänäni, 1.7., ja vaimoni totesi, että tänne olisi olut juhlavaa tulle ensi vuonna, kun täytät pyöreitä vuosia (60 v.). Siihen minä totesin, että maailmassa on muitakin vanhoja paikkoja niiden vuosien täyttämiseen, ja niinpä sitten täytin 60 vuotta Kiinan muurilla!

Sellainenkin yhtäläisyys meillä on, että vaimoni vanhemman siskon tytär on myös naimisissa Gran Kanarialla, oli aikoinaan turistioppaana ja tapasi miehen, jonka kanssa avioitui ja on nyt kohta 50-vuotta täyttävä kolmen lapsen äiti. Asuvat Kanarian vehreässä luoteiskolkassa Santa Maria de Quiassa (Galder on lähin isompi kaupunki). Toissa talvena 6 viikkoa Kanarialla viettäessäni kävin heitäkin tapaamassa. Teneriffa minullekin on Gran Kanariaa mieluisampi, ja oma viehätyksensä on myös Lanzarotella ja sen laavakentillä.

Niin, Espanjan olen todella matkustellut ristiin rastiin, johdetuilla kirtomatkoilla ja yksityisestikin. Madridissa olen ollut pari kertaa, olen käynyt myös Toledossa ja Santiago de Compostelassa, kuuluimpia paikkoja mainitakseni. Mieleeni kiehtovana on jäänyt Andalucian kiertomatka, jonka teimme vaimoni kanssa 1990-luvun loppupuolella, ja siltä erityisesti Granada, joskin myös toiset kaksi maurien aikaista pääkaupunkia, Cordoba ja Sevilla ovat mielenkiintoisia.

Kaikilla muilla mantereilla olen käynyt, mutta en Australiassa. Käymistäni maista minusta kaikkein kiehtovin on ollut Intia, jossa olen tehnyt sekä Etelä-Intian kiertomatkan jo vimoni kanssa aikoinaan että viime vuoden keväällä pohjoisemman Intian vastaavan (Delhi-Jaipur-Rantamphore-Acra-Delhi) ja kerran lomailimme Goassa, josta käsin teimme monia matkoja keskiseen Intiaan. Intiassa vain ensimmäisinä lomapäivinä tuppaa vain hämmentymään siitä valtavasta väenpaljoudesta ja saamaan sieluunsa hiertymää kerjäläisten ja köyhyyden vuoksi, mutta kun sitten näkee, miten paljon maassa on myös rikkautta ja loistoa, niin se rauhoittaa omatuntoa. Rasittava maa se kyllä on, paljon rasittavampi kuin esim. Kiina, johon taas toistaiseksi viimeisen kiertomatkani tein, viime toukokuussa.

Voi, voi - maailmassa olisi niin paljon mielenkiintoista nähtävää, että kyllä siitä suurin osa meikäläiseltä näkemättä jää. Ei riittäisi rahakaan eikä ainakaan jäljellä olevat vuodet. Mutta niin kauan koetan mennä, kun rahaa ja terveyttä riittää. Siihenhän velvoittaa myös profiililleni tunnuslauseekseni ottamani Omar Khaijamin nelisäe! ;)

old_profile_33466 kirjoitti:

Niin eivät ne Kalamata-oliivit taida ihan mustia olla, vaikka monet tosi tummia. Lilaa ja ruskeaa taitaa olla siinä tummina sävyinä, saattaa olla samassa satsissa vaaleampia ja tummempia. Mutta ihania ja meheviä ovat, ehdottomasti parhaita.
Jatkuvaa matkavakuutusta tässä juuri tänään puuhaan, tuntuu olevan edullisinta ottaa sieltä, missä on kotivakuutuskin.
Kun nyt olen kolme vuotta ollut eläkkeellä, olen ottanut useammin ilon irti viime hetken edullisemmista matkoista, mutta nyt varatut eivät poikkeuksellisesti ole sellaisia. Niin kauan on mentävä, kun vielä voi, ettei harmita, kun ei enää voi. Koskahan reissaamiseen kyllästyy?

vaikka mieheni kuoleman jälkeen olen aika vähän reissannut. Se on aika edullinen kuitenkin.

Poistettiinko tärkeäkin kommenttisi palstalta? Vahinko etten huomannut. Mistä moinen paha mieli lieneekään sinulle tullut.
Koska monia naisia ei tuossa ketjussa esiinny, luulen sinun viitanneen piikikkäästi esim. minuun. Mutta mutta, ainakaan minulla ei ole pienintäkään tarvetta "roikkua" kenenkään perässä, olen siihen aivan liian itsellinen. Matkustelufriikkinä matkakeskustelut kiinnostavat aina ja kaikkialla. Mutta kyllä minun kommenttini saa poistaa koska tahansa, eivät ne niin tärkeitä ole.

old_profile_33466 kirjoitti:

Poistettiinko tärkeäkin kommenttisi palstalta? Vahinko etten huomannut. Mistä moinen paha mieli lieneekään sinulle tullut.
Koska monia naisia ei tuossa ketjussa esiinny, luulen sinun viitanneen piikikkäästi esim. minuun. Mutta mutta, ainakaan minulla ei ole pienintäkään tarvetta "roikkua" kenenkään perässä, olen siihen aivan liian itsellinen. Matkustelufriikkinä matkakeskustelut kiinnostavat aina ja kaikkialla. Mutta kyllä minun kommenttini saa poistaa koska tahansa, eivät ne niin tärkeitä ole.

kun ei saisi matkoistaankaan kertoa, kieltäymyksillä on niihin rahat säästetty, kaurapuuroa vain syöty, kun jotkut viinakauppaan tai baariin kantaa rahansa. Aina joku kade tulee ja pilaa kertomisen ilon.On se niin monta kertaa nähty, että kateella on aina paha päivä.

kamalaa kateutta kirjoitti:

kun ei saisi matkoistaankaan kertoa, kieltäymyksillä on niihin rahat säästetty, kaurapuuroa vain syöty, kun jotkut viinakauppaan tai baariin kantaa rahansa. Aina joku kade tulee ja pilaa kertomisen ilon.On se niin monta kertaa nähty, että kateella on aina paha päivä.

mitä tyyppejä kateuden kyy rinnassaan
iho vihreänä ja ryppysenä

Huhhuhhuu kirjoitti:

mitä tyyppejä kateuden kyy rinnassaan
iho vihreänä ja ryppysenä

Ylipäätään ketään ei kannattane kadehtia, sillä tuskin kukaan on tähän ikään selvinnyt täysin ilman vaikeuksia, suruja ja jos jonkinlaisia muita elämänongelmia. Harva vaihtaisi esim. elämänkouluansa minun elämänkokemuksiini, siitä asiasta olen aivan vakuuttunut. Aina ei ole ollut helppoa. Jos elämä vihdoin on tasaantunut niin nautittavaksi, että aamuisin herää hyvällä mielellä uuteen päivään, se on lahjaksi saatua kokemusten kasvattamaa iloa pienimmästäkin hyvästä asiasta. Hyvällä omallatunnolla nautin nyt elämästä, kun siihen on mahdollisuus.

old_profile_33466 kirjoitti:

Ylipäätään ketään ei kannattane kadehtia, sillä tuskin kukaan on tähän ikään selvinnyt täysin ilman vaikeuksia, suruja ja jos jonkinlaisia muita elämänongelmia. Harva vaihtaisi esim. elämänkouluansa minun elämänkokemuksiini, siitä asiasta olen aivan vakuuttunut. Aina ei ole ollut helppoa. Jos elämä vihdoin on tasaantunut niin nautittavaksi, että aamuisin herää hyvällä mielellä uuteen päivään, se on lahjaksi saatua kokemusten kasvattamaa iloa pienimmästäkin hyvästä asiasta. Hyvällä omallatunnolla nautin nyt elämästä, kun siihen on mahdollisuus.

ei sinun täältä tarvii lupaa siihen pyytää.

sinä vaan kirjoitti:

ei sinun täältä tarvii lupaa siihen pyytää.

Enpä tainnut pyytää, enkä pyydä. Herttaisena ihmisenä toki luvan antaisit. :)

…on myös Sinun viestisi, josta kiitos! Mukava kuulla tuollaisia rohkaisevia tosikertomuksia siitä, että kaikki ei ehkä sittenkään ole vielä ohi! Siis siinäkään mielessä.

No, itse en kyllä ole vielä ainakaan tähän mennessä leskeyteni aikana tuntenut vielä minkäänlaista kiinnostusta uuden suhteen rakentamiseen. Mitä nyt muutama kyläily ja pari teatterissa ja ravintolailtapalalla käyntiä on ollut, erään vanhastaan tutun naisen ja erään toisen viehättävän naisen kanssa, johon tutustuin Thaimaan kiertomatkalla. Mutta ei minussa kuitenkaan ole heidänkään kanssansa ”syttynyt”. Ehkä siksi, että en ole niin halunnutkaan.

Noin siis toistaiseksi. Olen ollut nuorempana hyvinkin nopeakäänteinen, ja ihan ongelmiksi asti aktiivinen noissakin asioissa. Mutta ne olivat aikoja, jolloin olin kuuma tummaverikkö, ja nyt olen tällainen hopeanvaalea blondi! ;) Ei kai se pelkästään ikäkysymys ole, että on tullut ”saamattomaksi”, vaan paljon on kiinni yleisestä elämäntilanteesta, joka myös vaikuttaa asenteeseen.

Samassa jumpparyhmässä kanssani on vuosia ollut jokseenkin ikäiseni mies, joka jäi leskeksi kuukautta ennen kuin minä. Hän alkoi jo puolen vuoden kuluttua vaimonsa kuolemasta käydä täällä Helsingissä monissa palvelukeskuksissa pidettävissä ikäihmisten päivätansseissa, tapasi niissä itseään hieman nuoremman leskirouvan ja ei muuta kuin tiiviisti riijaamaan! Viime vuonna kaveri pani kotinsa myyntiin, muutti leskirouvan isompaan asuntoon ja menivät saman tien naimisiin!

Itse olen ollut varsin innokas tanssija, kuten jokseenkin kaikki sotilaat ovat – minähän olen evp. Leskenä ollessani olen käynyt parketilla muutamassa evp-yhdistysteni tilaisuudessa ja tanssittanut muutamia kappaleita vanhastaan tuttuja entisten palvelustovereitteni rouvia, joiden kanssa olen joskus mennyt parketilla laidasta laitaan, mutta ei se enää ollut samanlaista. Pikkuveljeni 50-vuotisjuhlissa vuosi sitten tanssin kyllä koko illan ja kaikki kappaleet rockista polkkaan ja tietenkin lempitanssini valssin, tangot, jenkat ja slovarit – mutta omien siskojeni ja veljieni vaimojen kanssa enimmäkseen. Ei noista minun viime vuosieni tanssitilaisuuksista ainakaan uutta kumppania ole voinut löytää. Ja en ole etsinytkään, sanottakoon vielä.


Mutta kiva kuulla, että Sinulle on käynyt noin iloisesti ja onnelliesti! Onnittelen! Varmaan kerroit siitä minua rohkaistaksesi, josta sydämellinen kiitos! Eihän sitä koskaan tiedä, eikä koskaan pidä sanoa ei koskaan. Toivon vaan, että jos sellainen vielä minulle tapahtuisi, se ei johtuisi ainakaan vanhuuden höperyydestä! ;))

Harmaa-pantteri kirjoitti:

…on myös Sinun viestisi, josta kiitos! Mukava kuulla tuollaisia rohkaisevia tosikertomuksia siitä, että kaikki ei ehkä sittenkään ole vielä ohi! Siis siinäkään mielessä.

No, itse en kyllä ole vielä ainakaan tähän mennessä leskeyteni aikana tuntenut vielä minkäänlaista kiinnostusta uuden suhteen rakentamiseen. Mitä nyt muutama kyläily ja pari teatterissa ja ravintolailtapalalla käyntiä on ollut, erään vanhastaan tutun naisen ja erään toisen viehättävän naisen kanssa, johon tutustuin Thaimaan kiertomatkalla. Mutta ei minussa kuitenkaan ole heidänkään kanssansa ”syttynyt”. Ehkä siksi, että en ole niin halunnutkaan.

Noin siis toistaiseksi. Olen ollut nuorempana hyvinkin nopeakäänteinen, ja ihan ongelmiksi asti aktiivinen noissakin asioissa. Mutta ne olivat aikoja, jolloin olin kuuma tummaverikkö, ja nyt olen tällainen hopeanvaalea blondi! ;) Ei kai se pelkästään ikäkysymys ole, että on tullut ”saamattomaksi”, vaan paljon on kiinni yleisestä elämäntilanteesta, joka myös vaikuttaa asenteeseen.

Samassa jumpparyhmässä kanssani on vuosia ollut jokseenkin ikäiseni mies, joka jäi leskeksi kuukautta ennen kuin minä. Hän alkoi jo puolen vuoden kuluttua vaimonsa kuolemasta käydä täällä Helsingissä monissa palvelukeskuksissa pidettävissä ikäihmisten päivätansseissa, tapasi niissä itseään hieman nuoremman leskirouvan ja ei muuta kuin tiiviisti riijaamaan! Viime vuonna kaveri pani kotinsa myyntiin, muutti leskirouvan isompaan asuntoon ja menivät saman tien naimisiin!

Itse olen ollut varsin innokas tanssija, kuten jokseenkin kaikki sotilaat ovat – minähän olen evp. Leskenä ollessani olen käynyt parketilla muutamassa evp-yhdistysteni tilaisuudessa ja tanssittanut muutamia kappaleita vanhastaan tuttuja entisten palvelustovereitteni rouvia, joiden kanssa olen joskus mennyt parketilla laidasta laitaan, mutta ei se enää ollut samanlaista. Pikkuveljeni 50-vuotisjuhlissa vuosi sitten tanssin kyllä koko illan ja kaikki kappaleet rockista polkkaan ja tietenkin lempitanssini valssin, tangot, jenkat ja slovarit – mutta omien siskojeni ja veljieni vaimojen kanssa enimmäkseen. Ei noista minun viime vuosieni tanssitilaisuuksista ainakaan uutta kumppania ole voinut löytää. Ja en ole etsinytkään, sanottakoon vielä.


Mutta kiva kuulla, että Sinulle on käynyt noin iloisesti ja onnelliesti! Onnittelen! Varmaan kerroit siitä minua rohkaistaksesi, josta sydämellinen kiitos! Eihän sitä koskaan tiedä, eikä koskaan pidä sanoa ei koskaan. Toivon vaan, että jos sellainen vielä minulle tapahtuisi, se ei johtuisi ainakaan vanhuuden höperyydestä! ;))

Kiitos vastauksestasi. Unohdin kertoa edellisessä viestissäni oleellisen asian, kun kihlauduimme, lupasimme toisillemme pysyä yhdessä vähintään 20-vuotta :) Projektiimme kuuluu yhteisiä toiveita, haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Sitten joskus kun lapset seisovat vahvasti jaloillaan haaveemme on muuttaa talvipakkasten ajaksi etelän lämpöön ja kesiksi palata Suomen suveen. Olemme jo testanneet toistemme "sietokykyä" yhteisellä kahden viikon ulkomaanmatkalla. Hyvin toimi:)

Aloitus 2007-08-24

Jos oiken yrität, voit löytää jotain vielä vanhempaa

No takuulla ei jaksa lukea.