Päätin kokeilla siipiäni Robert Browningin kuuluisan "Childe Roland to the Dark Tower Came"-runon kääntämisessä. Alkuperäistekstin tietysti voi katsoa alta olevasta paikasta.
http://www.web-books.com/classics/poetry/anthology/Browning_R/Childe.htm
Ja sitten käännökseen:
"Kokelas Roland Mustalle Tornille Saapui"
Ensiksi ajattelin hän valehteli joka sanan,
Se kalvakka rampa, pahalla silmällä
Pyydetty katsomaan valheensa työtä
Minussa ja suu melkein kykenevä maksamaan
Peittämisen ilon joka etsi ja löysi
Reunansa missä siten oli yksi uhri
Miksi muuten olisi hän sauvoineen?
Mitä, paitsi harhauttaakseen valheillaan, sitoakseen
Kaikki matkaajat jotka saattoivat hänet sinne laitettuna
Ja kysyisivät tietä? Arvasin mitä kallomainen nauru
Murtaisi, mikä kurja kirjoittaisi hautakirjoitukseni
Kuluttaakseen sen tomuisen hetken,
Jos hänen neuvostaan astuisin syrjään
Siltä kolkolta polulta joka, kaikkien mukaan,
Kätkee Mustan Tornin. Silti myöntyen
Käännyin minne hän osoitti: ei ylpeys
Tai toivo elpynyt näkemisen lopussa,
Niin paljon kuin iloa lopussa saattoikin olla.
Sillä mitä koko maailman levyisestä vaelluksesta,
Mitä etsinnästä vuosien läpi vedetystä, toivostani
Haihtuneena kyvyttömäksi aaveeksi
Jonka se hälisevä menestyksen ilo toisi,
Kovasti yritin minä nyt karkoittaa kevään
Sydämeni luoman, löytäen epäonnen mitassaam
Kuin sairas mies hyvin lähellä kuolemaa
Vaikuttaa todellakin kuolleelta ja alkaa tuntea alun ja lopun
Kyyneleet ja hyvästelee joka ystävän,
Ja toiset saattavat matkaan, henkeä vetävät
Vapaammin ulkosalla ("koska kaikki on ohi" hän sanahti,
"Ja annettua iskua ei murhe voi korjata;")
Kun toiset puhuvat kuin lähellä toisien hautojen
Olisi tilaa tälle ja kun päivä
Parhaiten sopii kantamaan ruumiin pois,
Huolehtien lipuista, huiveista ja sauvoista:
Ja silti mies kuulee kaiken ja vain kaipaa
Hän ei kestä sellaista hellää rakkautta ja jäisi
Niin olin nin kärsinyt tässä etsinnässä,
Epäonnen niin usein ennustettuna, kirjoitettuna
Niin monta kertaa "Joukkion" - joista
Ritarit joita Mustan Tornin etsintä käski
Askeliaan - että vain tavallaan epäonneen he sopivat parhaiten,
Ja kaikki epäillys oli nyt - sopisinko minä?
Niin hiljaisena kuin epätoivo, käännyin hänestä,
Siitä vihaavasta rammasta, pois hänen maantieltään
Polulle jonka hän osoitti. Koko päivä
Oli ollut raskas parhaiten, ja hämärä
Asettui lähelle loppuaan, silti näytti yhden yhden synkän
Punaisen virneen nähdäkseen tasangon hänet eksyttääkseen.
Merkkiä varten! yhtään aiemmin minua ei löydetty
Lupautunut tyhjään, jälkeen askeleen tai toisenkin,
Kuin pysähtyisin katsomaan taakseni viimeisen
Yli turvallisen tien, jok pois oli; harmaa tyhjyys ympärilläin:
Ei mitään kuin tyhjyys horisonttiin asti.
Voisin jatkaa; mitään muuta ei ollut jäljellä.
Joten niin minä menin. Luulen etten koskaan nähnyt
Niin nääntynyttä epäjaloa luontoa; mikään ei kasvanut!
Kukista myös - kaikki paitsi setrilehto!
Mutta heinä, ruoho, lakiensa mukaan
Saattoi levittää niiden sukua ilman kenenkään hämmästystä,
Voisit luulla; takiainen oli ollut aarreaitta.
Ei! autius, tyhjyys ja irve,
Oudolla tavallaan, olivat maan osuus. "Näe
Tai sulje silmäsi," sanoi Luonto valittavasti,
"Mitään se ei taida: En voi auttaa itseä:
"Viimeisen Tuomion tuli tämä paikka parannettava on,
Sulatettava sen paakut ja vapautettava vankini. "
Jos jostain nousi resuinen ohdaketaimi
Toveriensa ylle, pää katkaistiin; korret
Olivat kateellisia toisilleen. Mikä loi ne reiät ja repeämät
Syytetyn karkeissa ruo'oissa ruhjottuna hirsiin
Kaikki toivo vihreydest? jota raakimuksen on kuljettava
Ohittaen elämänsä raakimuksen aikein.
Ja ruohosta, se kasvoi harvana kuin hius
Leprassa, ohuet kuivat lehdet tökkivät mutaa
Joka alapuolella näytti verellä vaivatusta.
Yksi kankea sokea hevonen, jokainen luu näkyen,
Seisoi hölmistyneenä, kuitenkin saapui sinne:
Paholaisen orin palvelusta pois heitettynä!
Elossa? kuollut voisi hän olla kaiken tietoni mukaan,
Sen punaisen riudunnan ja venyneen niskan,
Ja suljetut silmät ruosteisen harjan alla;
Harvoinn sellainen irvokkuus sellaisella murheella;
Koskaan en nähnyt raakimusta jota vihasin niin
Paha hänen täytyi olla sellainen kipu ansaitakseen.
Suljin silmäni ja sydämeeni ne käänsin
Kuten mies pyytää viiniä ennen kuin taistelee,
Pyysin muistoa aiemmista, onnellisimmista näyistä,
Täällä sopivasti voisin toivoa osani esittää.
Ensin ajatus, taistelu jälkeen - sotilaan taito:
Yksi maisto vanhojen aikojen korjaa kaiken oikeiksi.
Ei sitä! Suosin Cuthbertin punehtuvia kasvoja
Sen kiharaisen kullan kruunauksen alla,
Rakas tyyppi, kunnes melkein hänen taittavan tunsin
Käsivarteni minun minut paikkaan korjatakseen
Sillä tavalla jolla hän meni. Todellakin, yhden yön häpeä!
Sammui sydämeni uusi liekki jättäen sen kylmään.
Giles sitten, kunnian henki - siellä hän seisoo
Rehtinä kuin kymmenen vuotta kun ensiksi ritaroitu.
Mitä rehellisen olisi uskallettava (hän sanoi) tekisi hän.
Hyvä - mutta kohtaus vaihtuu - virhe! minkä pyöveli ojentaa
Naulaa hänen rintaansa paperin? Hänen omat joukot
Lukevat sen. Kurja petturi, syljetty ja kirottu!
Parempi tämä nykyinen kuin sellainen mennyt;
Takaisin pimenevään polkuuni taas!
Ei ääntä, ei näkyä niin kauan kuin silmä voi yltää.
Lähettääkö yö pöllön vai lepakon?
Kysyin: kun jotkin niin kamalan litteä
Tuli ajatukseni pidättämään ja niiden kulku muuttamaan.
Äkisti pieni joki ristesi polkuni
Odottamatta kuin käärme iskee.
Ei laiska virta synkeyttä seuraten;
Tämä, vaahtonsa mukaan kylpy olisi voinut olla
Pahahengen hehkuvalle sorkalle - vihan nähdäkseen
Mustasta syvyydestään sylki hiutaletta ja höyryä.
Niin pieni ja niin vihaava. Muassaan
Matalat sekaiset puskat sen ylle kumarsi;
Kastuneet pajut heittivät ne mukanaan puuskassa
Mykän epätoivon, itsemurhaa haluten:
Joki joka niitä vastaan oli kaikkea rikkunut,
Mitä se olikaan, ohittanut, ei tahtoa määrännyt.
Mihin, kun kahlasin - hyvät pyhät kuinka pelkäsin
Laskea jalan kuolleen miehen poskelle,
Joka askeleen, tai tuntea keihään jota isken löytääkseni
Tilaan, tarttuvan hiuksiin tai partaan!
--Saattoi olla vesirotta se minkä keihästin,
Mutta ai! se kuulosti lapsen huudolta.
Iloinen kun kun toisen rannan saavutin.
Sillä nyt parempaan maahan. Turha toive!
Keitä olivat taistelijat, mitä sotaa he kävivät,
Kenen raaka askel siten voisi pehmentää nihkeän
Maaperän lätäköiksi? Rupikonnia myrkkytankissa,
Vai villikissoja punahehkuisessa rautahäkissä--
Siinä kolkossa kehässä sellainen oli taisteltu.
Mikä heidät sinne kirjasi, kun kaikki tasanko oli valittavana?
Ei jalanjälkeä siihen kolkkoon rämeeseen johtanut,
Ei yhtään pois. Hullu keitos laitettu työhön
Heidän aivonsa, epäillyksettä, kuin turkkilaisten kaluunaorjat.
Siementä hänen ajalleen, kristityt juutalaisia vastaan.
Ja enemmänkin - peninkulma eteenpäin - miksi, siellä!
Mihin pahaan käyttöön se kone oli, se ratas,
Tai jarru, ei pyörä - se aura sopiva kehräämään
Miesten ruumiit kuin silkin? kun kaikki ilma
Moninaisten työkalujen, maassa jätetty tietämättä,
Tai tuotu teroittamaan sen teräshampaat ruosteiset.
Sitten tuli osa tyngättyä maata, kerran metsä,
Rämeen vieressä, siltä vaikuttaen, ja nyt pelkkää maata
Epätoivoista ja hoideltua; (niin hölmö löytää riemun,
Tekee asian ja sitten sen tärvää, kunnes mieliala hänen
Muuttuu ja pois hän menee!) sisässä ristin--
Letto, savi ja sora, hiekka ja vahva pimeä autius.
Nyt läikät kiusaa, hilpein ja synkin värityksin
Nyt täpliä siellä missä maaperän laihuus
Rikkui sammaleksi tai aineiksi kuin paiseet;
Sitten tuli jokin vapiseva tammi, halkeama hänessö
Kuin vääntynyt suu joka sen reunan halkaisee
Aueten kuolemassa ja kuolee kun se peräytyy.
Ja kuin kaukana kuin aina lopusta!
Ei mitään näössä kuin ilta, ei mitään
Osoittamaan askeleen pidemmäs! Ajatuksessa
Suuri musta lintu, Apollyonin syliystävän,
Liiti ohitse, eikä siipeään leveää lohikäärmeen heilauttanut
Joka otsaani hipaisi -- ehkäpä se opas jota etsin.
Sillä ylös katsoen, tietoiseksi jotenkin tulin
Illankoista huolimatta, tasanko oli antanut sijaa
Kokonaan vuorille - joita se nimi ylentää
Pelkät rumat korkeudet ja kasat nyt näkökentän varastivat.
Kuinka ne minut olivat yllättäneet - ratkaise sinä se!
Kuinka niistä päästä ei ollut sen selvempää.
Silti puoliksi näytin tuntevan tempun
Pahailkisyyden minulle tehtävän, Jumala tietää milloin--
Pahassa unessa ehkä. Täällä päättyi sitten,
Eteneminen tällä tavoin. Kun itse hetkellä
Periksi antamisen, vielä kerran tuli naksahdus
Kun ansa sulkeutuu - olet sisällä loukussa.
Polttaen se tuli minun päälleni kaikki kerrallaan,
Tämä oli paikka! nuo kaksi kukkulaa oikealla,
Kyyryssä kuin kaksi härkää sarviinsa sotkeutuneina taistelussa;
Kun vasemmalla, korkea paljas vuori .. Hölmö,
Houkka, uinuen juuri se hetki,
Jälkeen elämän koulutuksen näkyä varten käytetyn!
Mikä oli keskellä paitsi Torni itse?
Pyöreä tanakka linnake, sokea kuin hölmön sydän
Ruskeasta kivestä rakennettu, ilman vastiketta
Koko maailmassa. Myrskyn pilkkaava haltia
Osoittaa laivuriin joten hylly näkymätön.
Hän iskee vaan, vain kun kaadokset alkavat.
Ei nähdä? yön vuoksi ehkä? - miksi, päivä
Palasi taas sitä varten! ennen lähtöään,
Kuoleva auringonlasku sytytti läpi kiilan:
Kukkiulat, kuin jättiläiset jahdissa, makaavat
Leuka kädessä nähdäkseen pelin päättyvän, --
"Nyt iske ja olento lopeta - kaulaan! "
Ei kuulu? kun ääni oli kaikkialla! Se soi
Kasvaen kuin kello. Nimet korvissani
Kaikista menneistä matkaajista oppilaistani, --
Kuinka yksi oli vahva ja kuinka yksi oli urhea,
Se yksi onnekas, silti jokainen vanhoista
Poissa! Poissa! yksi hetki kellisti vuosien murheen
Siellä he olivat, rinteisiin rivittyneinä, tavanneina
Nähdäkseen loput minusta, elävän kehyksen
Yhteen uuteen kuvaan! Tulikankaassa
Näin heidät ja tunsin heidät kaikki. Ja silti
Pelotta suoratorven huulilleni asetin,
Ja puhalsin: "Kokelas Roland Mustalle Tornille saapui. "
http://www.web-books.com/classics/poetry/anthology/Browning_R/Childe.htm
Ja sitten käännökseen:
"Kokelas Roland Mustalle Tornille Saapui"
Ensiksi ajattelin hän valehteli joka sanan,
Se kalvakka rampa, pahalla silmällä
Pyydetty katsomaan valheensa työtä
Minussa ja suu melkein kykenevä maksamaan
Peittämisen ilon joka etsi ja löysi
Reunansa missä siten oli yksi uhri
Miksi muuten olisi hän sauvoineen?
Mitä, paitsi harhauttaakseen valheillaan, sitoakseen
Kaikki matkaajat jotka saattoivat hänet sinne laitettuna
Ja kysyisivät tietä? Arvasin mitä kallomainen nauru
Murtaisi, mikä kurja kirjoittaisi hautakirjoitukseni
Kuluttaakseen sen tomuisen hetken,
Jos hänen neuvostaan astuisin syrjään
Siltä kolkolta polulta joka, kaikkien mukaan,
Kätkee Mustan Tornin. Silti myöntyen
Käännyin minne hän osoitti: ei ylpeys
Tai toivo elpynyt näkemisen lopussa,
Niin paljon kuin iloa lopussa saattoikin olla.
Sillä mitä koko maailman levyisestä vaelluksesta,
Mitä etsinnästä vuosien läpi vedetystä, toivostani
Haihtuneena kyvyttömäksi aaveeksi
Jonka se hälisevä menestyksen ilo toisi,
Kovasti yritin minä nyt karkoittaa kevään
Sydämeni luoman, löytäen epäonnen mitassaam
Kuin sairas mies hyvin lähellä kuolemaa
Vaikuttaa todellakin kuolleelta ja alkaa tuntea alun ja lopun
Kyyneleet ja hyvästelee joka ystävän,
Ja toiset saattavat matkaan, henkeä vetävät
Vapaammin ulkosalla ("koska kaikki on ohi" hän sanahti,
"Ja annettua iskua ei murhe voi korjata;")
Kun toiset puhuvat kuin lähellä toisien hautojen
Olisi tilaa tälle ja kun päivä
Parhaiten sopii kantamaan ruumiin pois,
Huolehtien lipuista, huiveista ja sauvoista:
Ja silti mies kuulee kaiken ja vain kaipaa
Hän ei kestä sellaista hellää rakkautta ja jäisi
Niin olin nin kärsinyt tässä etsinnässä,
Epäonnen niin usein ennustettuna, kirjoitettuna
Niin monta kertaa "Joukkion" - joista
Ritarit joita Mustan Tornin etsintä käski
Askeliaan - että vain tavallaan epäonneen he sopivat parhaiten,
Ja kaikki epäillys oli nyt - sopisinko minä?
Niin hiljaisena kuin epätoivo, käännyin hänestä,
Siitä vihaavasta rammasta, pois hänen maantieltään
Polulle jonka hän osoitti. Koko päivä
Oli ollut raskas parhaiten, ja hämärä
Asettui lähelle loppuaan, silti näytti yhden yhden synkän
Punaisen virneen nähdäkseen tasangon hänet eksyttääkseen.
Merkkiä varten! yhtään aiemmin minua ei löydetty
Lupautunut tyhjään, jälkeen askeleen tai toisenkin,
Kuin pysähtyisin katsomaan taakseni viimeisen
Yli turvallisen tien, jok pois oli; harmaa tyhjyys ympärilläin:
Ei mitään kuin tyhjyys horisonttiin asti.
Voisin jatkaa; mitään muuta ei ollut jäljellä.
Joten niin minä menin. Luulen etten koskaan nähnyt
Niin nääntynyttä epäjaloa luontoa; mikään ei kasvanut!
Kukista myös - kaikki paitsi setrilehto!
Mutta heinä, ruoho, lakiensa mukaan
Saattoi levittää niiden sukua ilman kenenkään hämmästystä,
Voisit luulla; takiainen oli ollut aarreaitta.
Ei! autius, tyhjyys ja irve,
Oudolla tavallaan, olivat maan osuus. "Näe
Tai sulje silmäsi," sanoi Luonto valittavasti,
"Mitään se ei taida: En voi auttaa itseä:
"Viimeisen Tuomion tuli tämä paikka parannettava on,
Sulatettava sen paakut ja vapautettava vankini. "
Jos jostain nousi resuinen ohdaketaimi
Toveriensa ylle, pää katkaistiin; korret
Olivat kateellisia toisilleen. Mikä loi ne reiät ja repeämät
Syytetyn karkeissa ruo'oissa ruhjottuna hirsiin
Kaikki toivo vihreydest? jota raakimuksen on kuljettava
Ohittaen elämänsä raakimuksen aikein.
Ja ruohosta, se kasvoi harvana kuin hius
Leprassa, ohuet kuivat lehdet tökkivät mutaa
Joka alapuolella näytti verellä vaivatusta.
Yksi kankea sokea hevonen, jokainen luu näkyen,
Seisoi hölmistyneenä, kuitenkin saapui sinne:
Paholaisen orin palvelusta pois heitettynä!
Elossa? kuollut voisi hän olla kaiken tietoni mukaan,
Sen punaisen riudunnan ja venyneen niskan,
Ja suljetut silmät ruosteisen harjan alla;
Harvoinn sellainen irvokkuus sellaisella murheella;
Koskaan en nähnyt raakimusta jota vihasin niin
Paha hänen täytyi olla sellainen kipu ansaitakseen.
Suljin silmäni ja sydämeeni ne käänsin
Kuten mies pyytää viiniä ennen kuin taistelee,
Pyysin muistoa aiemmista, onnellisimmista näyistä,
Täällä sopivasti voisin toivoa osani esittää.
Ensin ajatus, taistelu jälkeen - sotilaan taito:
Yksi maisto vanhojen aikojen korjaa kaiken oikeiksi.
Ei sitä! Suosin Cuthbertin punehtuvia kasvoja
Sen kiharaisen kullan kruunauksen alla,
Rakas tyyppi, kunnes melkein hänen taittavan tunsin
Käsivarteni minun minut paikkaan korjatakseen
Sillä tavalla jolla hän meni. Todellakin, yhden yön häpeä!
Sammui sydämeni uusi liekki jättäen sen kylmään.
Giles sitten, kunnian henki - siellä hän seisoo
Rehtinä kuin kymmenen vuotta kun ensiksi ritaroitu.
Mitä rehellisen olisi uskallettava (hän sanoi) tekisi hän.
Hyvä - mutta kohtaus vaihtuu - virhe! minkä pyöveli ojentaa
Naulaa hänen rintaansa paperin? Hänen omat joukot
Lukevat sen. Kurja petturi, syljetty ja kirottu!
Parempi tämä nykyinen kuin sellainen mennyt;
Takaisin pimenevään polkuuni taas!
Ei ääntä, ei näkyä niin kauan kuin silmä voi yltää.
Lähettääkö yö pöllön vai lepakon?
Kysyin: kun jotkin niin kamalan litteä
Tuli ajatukseni pidättämään ja niiden kulku muuttamaan.
Äkisti pieni joki ristesi polkuni
Odottamatta kuin käärme iskee.
Ei laiska virta synkeyttä seuraten;
Tämä, vaahtonsa mukaan kylpy olisi voinut olla
Pahahengen hehkuvalle sorkalle - vihan nähdäkseen
Mustasta syvyydestään sylki hiutaletta ja höyryä.
Niin pieni ja niin vihaava. Muassaan
Matalat sekaiset puskat sen ylle kumarsi;
Kastuneet pajut heittivät ne mukanaan puuskassa
Mykän epätoivon, itsemurhaa haluten:
Joki joka niitä vastaan oli kaikkea rikkunut,
Mitä se olikaan, ohittanut, ei tahtoa määrännyt.
Mihin, kun kahlasin - hyvät pyhät kuinka pelkäsin
Laskea jalan kuolleen miehen poskelle,
Joka askeleen, tai tuntea keihään jota isken löytääkseni
Tilaan, tarttuvan hiuksiin tai partaan!
--Saattoi olla vesirotta se minkä keihästin,
Mutta ai! se kuulosti lapsen huudolta.
Iloinen kun kun toisen rannan saavutin.
Sillä nyt parempaan maahan. Turha toive!
Keitä olivat taistelijat, mitä sotaa he kävivät,
Kenen raaka askel siten voisi pehmentää nihkeän
Maaperän lätäköiksi? Rupikonnia myrkkytankissa,
Vai villikissoja punahehkuisessa rautahäkissä--
Siinä kolkossa kehässä sellainen oli taisteltu.
Mikä heidät sinne kirjasi, kun kaikki tasanko oli valittavana?
Ei jalanjälkeä siihen kolkkoon rämeeseen johtanut,
Ei yhtään pois. Hullu keitos laitettu työhön
Heidän aivonsa, epäillyksettä, kuin turkkilaisten kaluunaorjat.
Siementä hänen ajalleen, kristityt juutalaisia vastaan.
Ja enemmänkin - peninkulma eteenpäin - miksi, siellä!
Mihin pahaan käyttöön se kone oli, se ratas,
Tai jarru, ei pyörä - se aura sopiva kehräämään
Miesten ruumiit kuin silkin? kun kaikki ilma
Moninaisten työkalujen, maassa jätetty tietämättä,
Tai tuotu teroittamaan sen teräshampaat ruosteiset.
Sitten tuli osa tyngättyä maata, kerran metsä,
Rämeen vieressä, siltä vaikuttaen, ja nyt pelkkää maata
Epätoivoista ja hoideltua; (niin hölmö löytää riemun,
Tekee asian ja sitten sen tärvää, kunnes mieliala hänen
Muuttuu ja pois hän menee!) sisässä ristin--
Letto, savi ja sora, hiekka ja vahva pimeä autius.
Nyt läikät kiusaa, hilpein ja synkin värityksin
Nyt täpliä siellä missä maaperän laihuus
Rikkui sammaleksi tai aineiksi kuin paiseet;
Sitten tuli jokin vapiseva tammi, halkeama hänessö
Kuin vääntynyt suu joka sen reunan halkaisee
Aueten kuolemassa ja kuolee kun se peräytyy.
Ja kuin kaukana kuin aina lopusta!
Ei mitään näössä kuin ilta, ei mitään
Osoittamaan askeleen pidemmäs! Ajatuksessa
Suuri musta lintu, Apollyonin syliystävän,
Liiti ohitse, eikä siipeään leveää lohikäärmeen heilauttanut
Joka otsaani hipaisi -- ehkäpä se opas jota etsin.
Sillä ylös katsoen, tietoiseksi jotenkin tulin
Illankoista huolimatta, tasanko oli antanut sijaa
Kokonaan vuorille - joita se nimi ylentää
Pelkät rumat korkeudet ja kasat nyt näkökentän varastivat.
Kuinka ne minut olivat yllättäneet - ratkaise sinä se!
Kuinka niistä päästä ei ollut sen selvempää.
Silti puoliksi näytin tuntevan tempun
Pahailkisyyden minulle tehtävän, Jumala tietää milloin--
Pahassa unessa ehkä. Täällä päättyi sitten,
Eteneminen tällä tavoin. Kun itse hetkellä
Periksi antamisen, vielä kerran tuli naksahdus
Kun ansa sulkeutuu - olet sisällä loukussa.
Polttaen se tuli minun päälleni kaikki kerrallaan,
Tämä oli paikka! nuo kaksi kukkulaa oikealla,
Kyyryssä kuin kaksi härkää sarviinsa sotkeutuneina taistelussa;
Kun vasemmalla, korkea paljas vuori .. Hölmö,
Houkka, uinuen juuri se hetki,
Jälkeen elämän koulutuksen näkyä varten käytetyn!
Mikä oli keskellä paitsi Torni itse?
Pyöreä tanakka linnake, sokea kuin hölmön sydän
Ruskeasta kivestä rakennettu, ilman vastiketta
Koko maailmassa. Myrskyn pilkkaava haltia
Osoittaa laivuriin joten hylly näkymätön.
Hän iskee vaan, vain kun kaadokset alkavat.
Ei nähdä? yön vuoksi ehkä? - miksi, päivä
Palasi taas sitä varten! ennen lähtöään,
Kuoleva auringonlasku sytytti läpi kiilan:
Kukkiulat, kuin jättiläiset jahdissa, makaavat
Leuka kädessä nähdäkseen pelin päättyvän, --
"Nyt iske ja olento lopeta - kaulaan! "
Ei kuulu? kun ääni oli kaikkialla! Se soi
Kasvaen kuin kello. Nimet korvissani
Kaikista menneistä matkaajista oppilaistani, --
Kuinka yksi oli vahva ja kuinka yksi oli urhea,
Se yksi onnekas, silti jokainen vanhoista
Poissa! Poissa! yksi hetki kellisti vuosien murheen
Siellä he olivat, rinteisiin rivittyneinä, tavanneina
Nähdäkseen loput minusta, elävän kehyksen
Yhteen uuteen kuvaan! Tulikankaassa
Näin heidät ja tunsin heidät kaikki. Ja silti
Pelotta suoratorven huulilleni asetin,
Ja puhalsin: "Kokelas Roland Mustalle Tornille saapui. "
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.