Kun lukee

aikuisen asenteesta kiinni.

Itse ajattelen, niin että jos törmään sellaiseen sielunkumppaniin joka tuntuu siltä että haluan elää hänen kanssaan, niin siltikään ei tulisi mieleen samantien sanoa, että kamat yhteen.

Kyllä ite lähtisin siitä, että pikkuhiljaa totutteltaisiin kaikki toisiimme. Luulen että lastenkin on helpompi hyväksyä uusi ihminen perheeseen kun siihen annetaan aikaa.

eronnut kirjoitti:

aikuisen asenteesta kiinni.

Itse ajattelen, niin että jos törmään sellaiseen sielunkumppaniin joka tuntuu siltä että haluan elää hänen kanssaan, niin siltikään ei tulisi mieleen samantien sanoa, että kamat yhteen.

Kyllä ite lähtisin siitä, että pikkuhiljaa totutteltaisiin kaikki toisiimme. Luulen että lastenkin on helpompi hyväksyä uusi ihminen perheeseen kun siihen annetaan aikaa.

juuri näin mene? Meillä ainakin ja kaikilla tuntemillani eronneilla.

se oikeasti kirjoitti:

juuri näin mene? Meillä ainakin ja kaikilla tuntemillani eronneilla.

Ymmärrän myös ap:n pointin. Tottakai jokainen haluaisi elää elämänsä onnellisena yhdessä sen yhden ja saman kumppanin kanssa, tehdä lapset, ostaa talon, hankkia koiran ja kissan ja perunamaan. Mutta kun se EI vaan mene aina niin. Mikä sitten avuksi? Jos kerran on epäonnistunut valinnoissaan ja avioliitossaan, tarkoittaako se sitten sitä, että on se kannettava läpi elämänsä yksin? Ymmärrän senkin, että lapset on huomioitava, eikä ketään tupattava miksikään puoleksi, eikä samantien tutustutettava ja hyväksytettävä, eihän ne eronneiden aikuisetkaan sukulaiset heti sellaista sulata, miten sitten pienet lapset?

Mutta ymmärrän, että aikuinen ihminen haluaa jakaa elämänsä jonkun kanssa, eiväthän ne lapsetkaan aina siinä kotona pieninä ole, lapset kasvavat ja lentävät maailmalle. Eipä sitä sitten viisi-kuusikymppisenä enää elämänsä rakkauksia niin vain kohdata. Ellei siis halua tyytyä kehen tahansa.

Äiti ei ole vain äiti, eikä isä vain isä. Vaikka se ensisijainen rooli pikkulapsiperheessä onkin, se ei saisi jättää kaikkea muuta alleen, vähiten vaimon ja miehen roolia. Luulempa että yksi iso syy eroihin on juuri tässä vaikeudessa, sukupolvemme on liian joustamaton rooliensa suhteen, jämähdetään kaikkitietäviksi äideiksi ja työhön kaiken aikansa kuluttaviksi rahan pöytään tuoja -miehiksi, eikä kukaan enää vaali perheen yhteistä aikaa, eikä huolehdi parisuhteestaan, tärkeämpää on miltä kaikki muiden silmissä näyttää (täydellinen perhe, äiti ja lapset siististi suittuina ja koti tip top, koti kalliilla lainalla hankittu ja isä ylitöihin että se saadaan maksettua, autolainaa kahteen autoon, kaikki tänne heti nyt -lainaa, koska hyvältähän tämän ulospäin pitää näyttää). Se on surullista. Koska kukaan meistä ei kuitenkaan tyydy pelkkään materiaan, joka jättää sisältä tyhjäksi. Paljonkin haltijana voi olla onneton, jos kaikki lämpö puuttuu.

se oikeasti kirjoitti:

juuri näin mene? Meillä ainakin ja kaikilla tuntemillani eronneilla.

valitettavasti mene niin. On hyvä olla joskus itsekäs, mutta kun on kyse lapsista niin pitäisi aina puntaroida asioiden vaikutusta ympäristöön.

Olen tässä seurannut hyvinkin läheltä aikuisten itsekkyyttä ja miten lapset siinä sivussa joutuvat kärsimään.

Lapset on niin vähän aikaa pieniä ja niinhän sitä sanotaan, että he on vain lainassa.
En nyt tarkoita että olisin äiti joka uhrautuu vain lapsilleen, kyllä minäkin annan aikaa itselleni silloin kun siihen on mahdollisuus.

Mutta se vain sanon, että se kantaa aikanaan hedelmää kun rakennat luottamukse lapseesi ja kuuntelet hänenkin mielipiteitään...

*tässä kohtaa hedelmän poimija*

juuri kaltaisesi ihmiset, jotka edes ajattelevat moisia jäteporukoita kun kyse on ihan ihmisistä vaan. Ällöttävää tollanen.