Voi selvittää?
Menemällä neuvolaan ja sanomalla et mun pojalla on sit varmaan tuo ylivilkkaus tauti?
Poika on 6v. ja on tosi hankala, aamiaiseksi pitäis saada herkkuja ja kun ei saa niin sitten tulee sellaista kielenkäyttöä ja ovien paiskomista,tavaroiden heittelyä,huutoa ja itkua,lyömistä ja vaikka mitä.
Samoin käy myös jokaisella muulla ruokailu hetkellä ja myös nukkumaan menossa ja aamulla herätessä.
Ja kaikkea mitä vaan on mahdollista päivän aikana,joita en jaksa kirjoitella.
Menemällä neuvolaan ja sanomalla et mun pojalla on sit varmaan tuo ylivilkkaus tauti?
Poika on 6v. ja on tosi hankala, aamiaiseksi pitäis saada herkkuja ja kun ei saa niin sitten tulee sellaista kielenkäyttöä ja ovien paiskomista,tavaroiden heittelyä,huutoa ja itkua,lyömistä ja vaikka mitä.
Samoin käy myös jokaisella muulla ruokailu hetkellä ja myös nukkumaan menossa ja aamulla herätessä.
Ja kaikkea mitä vaan on mahdollista päivän aikana,joita en jaksa kirjoitella.
Vastaukset 48
Vanhimmat
adhd-diagnoosi tekee lastenneurologi.
Älä jää yksin ongelmien keskelle, vaan lähde heti selvittämään asiaa. Pediatri,neuvola,perheneuvola, ehkä hyvä omalääkäri, jos teillä sellainen on,voivat auttaa eteenpäin.
Yleensä ylivilkkaus ei ole mikään sairaus, vaan ominaisuus joka kehittyy olosuhteista johtuen, ts perhetilanne, vanhempien suhtautuminen, kasvatusvirheet jne sen aiheuttavat. Ylivilkkaus voi siirtyä sukupolvesta toiseenkin, kun vanhemmat toistavat oman lapsuudenperheensä käyttäytymistapoja.
Toiset lapset ovat perusluonteeltaan vilkkaampia kuin toiset, mutta jos heitä kohdellaan kärsivällisesti ja hyväksyen ei heistä tule mitenkään hankalampia kuin muut. On paljon hyvin vilkkaita ja silti kivoja ja kauniisti käyttäytyviä lapsia.
Myöskään adhd tai muu fysiologinen vilkkauden syy ei automaattisesti johda siihen, että lapsi olisi hankala ja huonosti käyttäytyvä. Samoin myös kehitysvammainen voi olla käytökseltään mitä herttaisin. Tällainen lapsi saattaa tarvita erityistä kärsivällisyyttä ja myönteisyyttä, jaksamista/auttamista ja kehittyy kyllä ihan kunnon kansalaiseksi.
Jos lääkäri tekee adhd diagnoosin, se ei varsinaisesti muuta asiaa miksikään, ehkä ainoastaan aiheuttaa sen että vanhemmat alkavat selittää kaikki lapsen normaalit vaikeudet tuolla diagnoosilla sen sijaan että miettisivät todellisia keinoja hoitaa tilanne.
Näin äkkiseltään ajatellen olen samaa mieltä kuin ope; kuulosti fiksulta.
Olen miettinyt ennenkin: Miksi joku haluaisi lapselleen jonkun diagnoosin? Eikös siitä voi olla haittaa elämän mittaan?
Apua hankalassa tilanteessa kannattaa tietysti hakea. Onhan neuvola, terveyskeskus, seurakunta jne. Hae päättäväisesti tukea, jos väsyttää.
...että opettajatkin heräävät todellisuuteen eivätkä vaadi vammaiselta tai sairaalta lapselta samaa mitä terveiltä ikätovereilta. Omakohtaista kokemusta on siitä, kuinka liikunnan opettaja laittaa kädettömän lapsen pelaamaan lentopalloa. Ilman diagnoosia opettajat eivät näe sitä, mitä tavallinen "rahvas" näkee omilla silmillään.
meilläkin vilkkaan lapsen kohdalla näitä on mietitty ja todettu että mahdollinen diagnoosi ei muuttaisi mitään.
Ylivilkasta tai oppimisvaikeuksista kärsivää lasta on käsiteltävä kärsivällisesti ja rauhallisesti ja kannustaen riippumatta siitä, johtuuko ylivilkkaus ympäristöstä ja kasvatuksesta, vai biologisista tekijöistä. Hoito on siis sama syistä riippumatta: mietitään miten lasta voi auttaa ja kannustaa, selvitetään mikä on aiheuttanut vilkkauden kääntymisen häiriökäytökseksi, ja mitä vanhemmat ja opettajat voivat tehdä tilanteen muuttamiseksi. Siis kasvatuskeinoja, jotka periaatteessa on samoja myös rauhallisemmalle lapselle.
Diagnoosi saattaa leimata lasta ja johdattaa ajatteluun että mitään ei voikaan tehdä ja että hän on (muka)huonompi kuin muut. Diagnoosi voi kyllä helpottaa vanhempien oloa siten että syyt kaikesta siirretään diagnoosin varjolla lapseen.
Opettajatkin sitä tekevät diagnoosin kuultuaan leimaten lapsen hankalaksi sen sijaan että myöntäisivät etteivät ole itse osanneet toimia oikein.
lasta mitenkään,en sitä tarkoitakkaan.Vaan sitä että tietäisi mikä lasta vaivaa.
Hyvä "ope"
ADHD ei johdu kasvatuksesta, vaan on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö jota pidetään neuropsykiatrisena ja neurobiologisena oireyhtymänä, mikä tarkoittaa sitä, että käyttäytymishäiriöiden katsotaan johtuvan neurologisista ja biologisista syistä.
Kasvatusta ei voi laittaa syyksi, sillä samassa perheessä on usein myös rauhallisesti käyttäytyviä lapsia.
Kenties "open" olisi syytä tutustua tämänpäivän tietoihin lastenkasvatuksesta.
Valitettavan usein vanhemmat ilmoittavat kouluun lapsella olevan neurologisen vian, vaikka häntä ei ole tutkittu, ja sitten lääkäri toteaakin että sellaista vikaa ei ole, ja varsinainen ongelma on vanhempien "diagnoosin " perusteella jätetty hoitamatta.
On myös hyvin tavallista, että psyykkiset häiriöt ilmenevät vain perheen yhdessä jäsenessä, joka on jostain syystä joutunut erilaiseen asemaan kuin muut. On suuri vahinko, jos psyykkinen häiriö jää huomaamatta ja hoitamatta sen takia, että perheestä tarjotaan liian innokkaasti muita "selityksiä".
syytätkö sinä lapsen kotioloja ahdh oireista?
ainakin sellaisen kuvan annoit tällä viestillä
Minun ahdh poika.. silloin sitä sanottiin mbd ksi
tutkittiin tosi tarkkaan kotiolot tutkittiin ja hyväksi todettiin.
Niin fysiologisissa tutkimuksissa todettiin aivokäyrässä vasemmalla puolen "piikki" jonka todettiin aiheuttavan oireet. Ja löydettiin myös syy niihin. Pitkittynyt synnytys ja siitä johtunut hapenpuute......
Levottomuutta vilkkautta(joka tosin parani kasvaessa) kouluvaikeuksia oppimisvaikeutta.
Diaknoosista oli se hyöty ja apu että minä äitinä lakkasin syyttämästä itseäni lapsen ongelmista.
Ja terapian avulla lapsi sai suhteellisen normaalin lapsuuden ja oppi suhtautumaan itseensä Valittettavasti open käsitys on aika yleinen että vilkkaus johtuu vanhemmista ja heidän suhteestaan lapseen.
Suhtaudutko opettamiisi lapsiin yhtälailla leimaten?
Saat jo eskarissa tukea lapsellesi erityislastentarhanopettajalta.
Saat lääkäriltä ja hoitajilta ohjeita käytännön elämästä selviämiseen. Myös netistä löytyy kunkin diagnoosin omia keskustelusivuja, joilta saa paljon vinkkejä.
Voit hakea Kelalta rahallista tukea=lapsen hoitotuki.
Voit hakea kouluun avustajaa, hakemus pitää uusia joka vuosi uudestaan.
Voit hakea sosiaalivirastolta apua koulun iltapäivähoidon järjestämiseksi.
Voit hakea kuntoutusta: fysioterapia, psykoterapia, mikä nyt sitten kulloiseenkin ongelmaan parhaiten auttaisi.
Voit pyytää sosiaalivirastoa kustantamaan kuntoutustapaamisen, niitä järjestetään pari kertaa vuodessa harvalla paikkakunnalla.
Kokemuksesta tiedän, että kuusi vuotias voi olla äärimmäisen hankala pakkaus.
Et kertonut, onko lapsesi ollut aina tavallista vaikeampi, vai ovatko nämä kiukkuvaiheet tulleet ajoittain lapsen kasvun myötä.
Omani sai valtavia raivareita kuusi vuotiaana, mutta nyt, kun eka luokka on kohta lopuillaan poika on aivan erilainen.
Meillä lenteli vaatteet/rumat sanat ja matot meni ruttuun, kun poika suuttui aiemmin. Mikään ei tahtonut auttaa. Yritin pitää selkeät rajat/päivärytmin jne. mutta yhteenottoja tuli usein.
Sanotaan, että kuusi vuotiaalla on "pienois murrosikä". Meillä se piti paikkansa.
Toivotaan että teilläkin helpottaa, ja hae apua esim. neuvolasta, jos tuntuu, että jotakin on todellakin pielessä poikasi kohdalla.
Toisaalta tieto siitä että hänellä olisi ADHD ei muuta arkeasi juurikaan. Sama poika se jatkossakin olisi. Yritä vain saada helpotusta pian siihen arkeesi, jotta sinä ja lapsesi elämä helpottuisi...
Kevät terveisin ONNI
myös muillakin saman tapaisia ongelmia. Poikani oireilu tai mikälineekin on ollut västa vähän aikaa.
Kirjoittamistasi "ylivilkkaustilanteista" tulee valitettavasti ensimmäisenä mieleen, että lapsi on kasvattamaton/huonosti kasvatettu pikku poika, joka etsii rajojaan.
Harvoinhan esim. synnytyksen aikainen hapenpuute ja siitä aiheutunut lievä aivovaurio näkyy päällepäin. Olen itse huomannut, että kun lapsen vamma näkyy selvästi päällepäin, pääsee hieman helpommalla...paitsi koulumaailmassa, jossa tarvitaan aina diagnoosi selkeästi päällepäin näkyvään vammaankin.
Eiköhän jokainen vanhempi halua jos epäilee jonki olevan vialla selvittää asian,sehän on hyvää vanhemmuutta?Niinkuin tämänki kirjoituksen äiti=tunnustaa väsymyksensä ja on huolissaan.Ehdottomasti esim:neuvolan puheille ja jos saa lähetteet tutkimuksiin ja jos lapsella nyt sitte todetaan jotakin niin kyllä se diagnoosi auttaa jaksamaan ja ymmärtämään lasta paremmin.
Ilmeisesti kirjoittajilla jotka eivät ymmärrä diagnoosin saamisen tarvetta ei ole ollut sellaiseen/lasten sairastumisesta kokemusta.
Nykyään tuntuu olevan oikein villitys epäillä aivovauriota heti kun lapsi on hankala. Kyllä lapsi voi olla aika rasittava ja uhmainenkin olematta vammainen, monet hankaluudet ovat ihan luonnostaan lapsuuteen kuuluvaa ja kasvatuksestakin kiinni.
Toki asian voi selvittää, mutta kasvatuskeinojahan tarvitaan silti käytännössä ihan samalla tavalla.
Toinen muoti-ilmiö on ajattelutapa että vanhempia ei saisi syyllistää. Aika kypsymätöntä jos ei omia virheitään kestä myöntää, silloin on vaikea myöskään muuttaa käytöstään ja auttaa lasta. Vammais-diagnoosi tuntuu olevan oikein toivottu asia, se ikäänkuin vapauttaa kasvatusvastuusta. Kyllähän vammaistakin voi kasvattaa onnistunein tai epäonnistunein tuloksin.
Olen samaa mieltä kuin edelliset "äidit".Ehdottomasti apua hakemaan, jos tuntuu ettei yksin jaksa.Veera
olipa hyvin sanottu!!! Äitinä ja 15 v päiväkodissa työskennelleenä sanon että just nii!!
Jos lapsella on aivovaurio ja se on kliinisissä tutkimuksissa todettu, niin diagnoosin jälkeen lapsella on yleensä oikeus saada koulunkäyntiavustaja. Ilman diagnoosia, avustajaa ei tule. Opettajilla ei tänä päivänä tunnu olevan sen paremmin aikaa kuin kiinnostustakaan huomioida vammaista lasta lapsen tarvitsemalla tavalla luokassa, vaan opettajat vaativat vammaiselta lapselta saman kuin vammattomiltakin. Jos lapsen oppimisvaikeudet johtuvat vammasta, jatkuvat vaatimukset terveiden tavalla oppimisesta sekä kerta toisensa jälkeen tulevat pettymykset eivät varmasti lisää vammaisen lapsen oppimiskykyä ja motivaatiota koulunkäyntiin.
Mutta ymmärrän hyvin teidän muidenkin näkökulmat, sillä terveiden lasten vanhemmat harvoin pystyvät tajuamaan, mitä elämä on, kun perheessä on vammainen lapsi, ja siksi heidän ajattelutapansa on hyvin mustavalkoinen. Tilanne kyllä muuttuu hyvin nopeasti, jos oma lapsi syntyy vammaisena tai vammautuu myöhemmässä vaiheessa. Mutta niinhän se yleensä on, mitä ei tiedä, sitä ei osaa ajatella.
Vaikka tietenkin on niin että on ehkä vaikea asettua ajattelemaan sairaanlapsen vanhempien ajatuksia ynm.On kuitenkin minusta aika käsittämätöntä kuinka ihminen joka epäilee lapsellaan olevan sairaus tai muita ongelmia ollaan valmiita tuomitsemaan ja monesti kasvatus kyseenalaistamaan.Mitä tosiaan koulumaailmaan tulee niin ei siellä katsota ja anneta aikaa jos on vähänkin poikkeeva.nyky koulumaailma on aika raaka ja nopea.eikö tosiaan silloin olisi lapsellekin parasta saada ylimääräistä apua?Mutta mikä ihme voi olla niin tuomittavaa jos äiti väsyy ja epäilee lapsensa olevan ylivilkas tai poikkeava?
Jos epäilee lapsessaan olevan jotain vialla, niin kyllä lääkäriin kannattaa mennä ja tutkituttaa asia. Olisi aika ikävää, jos laittaisi lapsen poikkeavan käytöksen vain huonon kasvatuksen tiliin ja taustalta löytyisi myöhemmin pitkälle levinnyt aivokasvain. Tiedän myös tilanteen, jossa lapsen ylivilkkauden ja tottelemattomuden takaa paljastui diabetes. Joten kyllä se diagnoosin saaminen on erittäin tärkeä asia. Vielä parempi tietysti on, jos lapsi todetaan täysin terveeksi.
nii-in. Onkin tarkeä saada diagnoosi, mutta ei tehdä sitä itse. ADHD on korvannut käsitteen MBD, joka taannoin lyötiin kaikkien vähänkin erilaisten otsaan.
Minusta tuo toinen äiti tuossa sanoi hyvin, että niinhän sitä vammaistakin on kasvatettava. Älkääpäs sanoko, hän saattaa olla hyvinkin tietoinen siitä, mitä on kun perheessä on ei-ihan-tavallinen lapsi!!
Tietysti sairaudet on hoidettava ja oppimisvaikeudet selvitettävä ja tuettava. Mutta kyllä usein "vammaisuus" nimetään ihan tavallisen käytöshäiriön selitykseksi, niin kuin ajateltaisiin että fyysisesti sairaan lapsen käytös kuuluukin olla huonompi kuin muiden. Vammaisella voi tietysti olla lisäksi psyykkinen häiriö niin kuin fyysisesti terveelläkin.
Esim. Jos tottelemattomalla lapsella on diabetes, niin diabetes tuskin on sen tottelemattomuuden syy vaan kyllä se käytösongelma hoituu jollain muulla keinolla kuin insuliinilla. Huom: moni diabeteslapsi on myös ihan tasapainoinen ja kiltti.
Kovin usein kuulee lasta sanottavan vammaiseksi vaikka hän selvästikään ei ole muuta kuin tottelematon.
Vanhemmat eivät saisi myöskään paeta lapsen sairauden taakse selittäen kaiken fyysisen sairauden syyksi ja sen varjolla vetäytyä omasta kasvattajanvastuustaan tai jopa perheterapian tarpeesta.
kannustuksesta hirveesti.!!!!!!!?????????
Kaunis Kiitos.
Vammais-diagnoosia.
Kaunis Kiitos.
"Kovin usein kuulee lasta sanottavan vammaiseksi vaikka hän selvästikään ei ole muuta kuin tottelematon. " Juuri tuon vuoksi olisikin tärkeää saada se diagnoosi. Monet käytöshäiriöt johtuvat nimenomaan kasvatuksen puutteesta eikä kasvatuksen puute ole mikään lääketieteellinen siaraus tai vamma. Jos kuitenkin käytöshäiriö johtuu nimenomaan sairaudesta tai vammasta, niin asia pitää tutkia ja hoitaa. En väitäkään, etteikö vammaista tai sairasta lasta pitäisi kasvattaa, mutta silti vamma tai sairaus voi aiheuttaa sellaisia rajoitteita, joita ei kasvatuksella voida mitenkään muuksi muuttaa. En esimerkiksi käsitä, miten toisella tavalla vammaista lastani kasvattamalla olisin voinut saada hänelle toisenkin käden. Tai miten toisella tavalla kasvattamalla yksikätinen voisi pelata lentopalloa. Silti vasta lääkärintodistuksen toimittaminen koululle sai opettajan tajuamaan sen yksinkertaisen tosiasian, että yksikätinen ei pysty pelaamaan lentopalloa niinkuin kaksikätinen eikä lapsen jääminen sivuun lentopallopelissä johtunutkaan laiskuudesta. Vammaiselta lapselta ei siis voi vaatia samaa kuin vammattomalta silloin, kun vamma aiheuttaa rajoitteita.
Tuttavapiirissäni on myös lapsi, jolla epäiltiin käytöshäiriön taustalla Aspergerin syndroomaa. Tämä oli päiväkotihenkilökunnan tekemä "diagnoosi". Lapsi tutkittiin ja käytöshäiriön taustalta löytyi näkövamma. Terveille voi olla outoa se, että näkövammainen lapsi ei voi leikkiä ryhmässä samalla tavalla kuin näkevä lapsi, mutta uskokaa huviksenne: niin se vaan on.
Mitä tulee tuohon käytöshäiriöön ja diabetekseen, niin kyllä se ihan totta on. Kertomallani lapsella alkaa aggressiivinen käytös heti, kun lapselle tulee hypoglykemia. Ennen tajunnanmenetystä alkaa varsin monen diabeetikon käytös muuttua. Lapsen äiti oli alkuun hyvin tuskastunut näihin lapsen aggressiivisuus-kohtauksiin, kunnes diabeteslääkäri selitti taustalla olevan hypoglygemian. Nyt tämä äiti osaa jo lapsensa käytöksestä tulkita, milloin alkaa olla kiire syömisellä.
Joten edelleen pysyn kannassani, että diagnoosin saaminen ON tärkeää. Sillä ja vain sillä pystytään erottamaan ne, joilla todella on jokin vika niistä, joilla ei ole. Ja huomioimaan lapset sen mukaan. On varsin ikävää, että lapset, jotka eivät sairautensa tai vammansa takia pysty olemaan kuten terveet ikätoverinsa, leimataan häiriköiksi. Erityisesti se ahdistaa lasta itseään.
Voin ihan sydämestäni sanoa, että vammaisdiagnoosi sen paremmin kuin mikään muukaan pysyväissairausdiagnoosi ei ole KOSKAAN toivottu asia. Vai toivotko itse lastesi olevan vammaisia tai parantumattomasti sairaita? Epäilen. Itse olisin käyttänyt vaikka kaiken aikani pelkästään tyttäreni kasvattamiseen, jos vain vamma olisi sillä kadonnut. Tekisin edelleen ihan mitä tahansa, jos sen vamman saisi pois. Joten mietipä asiaa kaksi kertaa...
Meidän on 13-v tytöllä on ollut diabetes pienestä asti, ja aina se on ollut ihan tavallinen rauhallinen lapsi, ei siis pitäisi lyödä leimoja että sairaat lapset olisi hankalampia kuin muut. Sairaudesta huolimatta toivoisin suhtautumista ihan normaalina lapsena, ainoana erona että lääkkeet otetaan, vastaavasti jos käsi puuttu niin se on tietysti huomioitava ja apua annettava, mutta ei se tee lasta muuten erilaiseksi.
On myös ihan normaalia että lapsi tai aikuinen on välillä kiukkuinen tai väsynyt.
silloin kun lapsi saa diaknoosin ahdh on paljon rankempi kuin jos lapsi on muuten vaan uhmakas.
Tiedän mistä puhun koska kun poikani oli 4 v hänell todettiin mbd. siitä saakka sitä kasvatusvastuuta on sitten riittänyt
Ja mbd lapsen kasvatus on ihan erilaista kuin "terveiden" sisarustensa.
Mikään ei ole yksiselitteistä ja aina pitää muistaa se että pojalla on todellakin jotain häikkää aivoissa. Ajattelematon sana tai puuskahdus voi laukasta tilanteen josta ei helpola selviäkään. Pienenpänä minä pidin häntä sylissä monta iltaa koska hepulikohtauksen aikana hajosi niin huonekalut kuin seinätkin. Tai pikkusisko sai kokea sen mitä on olla veljensä tiellä. Se viha ympäristöön oli kamala ja sen voi hillitä vain pitämällä lasta tiuksasti sylissä ja puhumalla rauhallisesti .. minä silitin myös lapsen hiuksia ja poskea. Ja aina vannoin että vaikka hän tekee kuinka pahaa jälkeä hän on minun poikani ja minä rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on.
Ahdh ei ole vamma siinä menee ajattelu vikaan.
Se on oire jostain häiriöstä aivotoiminnassa.
Ahdh ei näy päällepäin vaan erottuu juuri käytöksestä ja lapsen toiminnasta.
Ahdh lapset ovat yleensä tosi herttaisia ja mukavia lapsia
Ahdh lapsi kykenee suhteellisen normaaliin elämään mikäli saa tukea siihen. Terapiat yms auttavat arkea. Ja ei saa unohtaa tukea vanhemmille.
Kasvatusvastuu on tosipaljon rankempaa ahdh lapsen vanhemmilla.
T. 10 vuoden kokemuksella
Sait kyyneleet silmiini......tarinasi on kuin omasta elämästäni. Se on joskus todella rankkaa.
Siinä uhrataan parisuhde ja monen ihmisen mielenrauha on sekaisin kun lapsella on "huonokausi". Naapuri uhkaa soittaa lastensuojeluun kun meillä "rääkätään" lasta. Raivokohtaukset jms. Ihanaa kuulla että joku muukin tietää....se auttaa jaksamaan.
Hyvää kesänjatkoa toivottelee ihanan pojan onnellinen äiti!
Sait kyyneleet silmiini......tarinasi on kuin omasta elämästäni. Se on joskus todella rankkaa.
Siinä uhrataan parisuhde ja monen ihmisen mielenrauha on sekaisin kun lapsella on "huonokausi". Naapuri uhkaa soittaa lastensuojeluun kun meillä "rääkätään" lasta. Raivokohtaukset jms. Ihanaa kuulla että joku muukin tietää....se auttaa jaksamaan.
Hyvää kesänjatkoa toivottelee ihanan pojan onnellinen äiti!
kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin puhtain niinkuin joutsen.
Hyvää kesää myöskin sinulle ja voimia jaksamiseen.
Meidän poikamme ovat arvokkaita ja ihania.
(tietysti tyttäremmekin)
Adhd on pieni mauste arjessa ja sen kanssa pitää oppia vain elämään.
Sopeutumisvalmennusleirit ovat muuten hyviä. oletko ollut?
Enpä ole koskaan kuullut sopeutumisvalmennusleiristä. Mikä se on ja missä?
Olisin asiasta kiinnostunut.
www.mbdliitto.net
se siirtää sitten adhd liiton sivulle josta löydät tiedot.
Kela antaa kanssa tietoja... ja oma lastenneurologi joka myös kirjoittaa suosituksen asiasta.
Me käytiin siellä kun poika oli 8v. nyt olen suunitellut hänelle sellaista itsenäistymiskurssia. ehkäpä ensikesänä.
Meillä oli sellainen ratsastuterapia leiri ja oli tosi hyvä.
Lääkäri suositteli pojalle silloin ratsastusterapiaa mutta kelalla ei ollutkaan määrärahoja.. kuten tavallista rahat menevät aina jonnekin muualle kuin tarpeeseen.
Mutta katsastapa noi sivut siellä on muutakin tarpeellista tietoa
Kiitos tiedoista! Käyn heti tsekkaamassa sivut.
Otin yhteyttä liittoon ja siellä oltiin heti mukana jutussa. Kotiin lähetettiin tietopaketti ja annettiin ohjeet sopivien lääkärien löytämiseksi.Ihanaa että olemme vihdoin löytäneet jonkun joka tajuaa jotain oikeasta asiasta! Nyt odottelemme että asiamme ADHD-asioiden tiimoilta alkavat edistyä nopeampaan tahtiin :D
että löysit apua.
Minulla oli hyvä tuuri ja neuvolasta lähettivät tosi ihanan lääkärin luo silloin 10 v sitten.
Hän eli myötä kaiken vaikeuden mitä eteen tuli. Ja otti vastaanotolle kun vain soitin ja kerroin huoleni. Hän pelasti monesta pulasta..
Mutta joka päivä tuo uutta opittavaa niin minulle kuin pojallekin.
Voimia sinulle.
Onko lapsesi menossa kouluun nyt?on kyllä siltäkin pohjalta ihan hyvä varata neuvolaan aika ja keskustella.Koska varmasti myös tätä lapsesi kouluvalmiutta sitten mietitään.
menossa nyt,eskariin syksyllä ja siitä sitten eteenpäin.
Käy ihmeessä lapsesi kanssa lääkärissä asian suhteen. On itsellesi helpottavaa, jos lapsessasi ei todeta mitään fyysistä vikaa tai psyykkistä sairautta. Sen jälkeen voit kasvattaa lastasi niinkuin terveitä lapsia on tapana kasvattaa ja lapsesi suurin synti onkin vain sukupuoli. Sillä pojat eivät saa olla enää poikia, kuten omassa lapsuudessani saivat. Kiitos naisistuneen opetusalan poikien henkinen kastraatio aloitetaan jo heti ensimmäisellä luokalla.
Jos taas jotain löytyy, olet yhtä asiaa viisaampi. Useimmiten lapsi, joka ei ehkä ymmärrä, opi, hahmota, näe tai kuule selvästi, heittäytyy hankalaksi silkkaa turhautuneisuuttaan. Joten kasvatuksessasi joudut ottamaan huomioon lapsesi rajoitteet...esim. puhumaan selvemmin, selittämään yksinkertaisemmin jne jne. On erittäin tärkeää selvittää asia ennen peruskoulun alkamista, sillä opettajat odottavat kaikilta oppilailta "lettipäisen tytön" käytöstä. Joten jos löytyy jokin lääketieteellinen selitys sille, ettei lapsesi pysty toimimaan ryhmässä, opi koulussa tarpeeksi nopeasti tai jotain vastaavaa, hänellä on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan koulussa. Mun tyttärelläni oli ensimmäisellä luokalla avustaja ja siitä oli erittäin suuri hyöty. Tyttö sai keskittyä itse oppimiseen, kun ei tarvinnut käyttää kaikkea energiaansa koulupäivän rutiineista selviytymiseen.
Yhteiskunta on äärimmäisen julma niitä kohtaan, jotka eivät täytä ihanneyksilön vaatimuksia. Olen sen omakohtaisesta huomannut ja erittäin hyvin sen on huomannut tästä keskustelustakin. Vielä 1980-luvulla, kun tyttäreni syntyi, esimerkiksi vammaisiin lapsiin suhtauduttiin suhteellisen hyväksyvästi. Arvot ovat kuitenkin koventuneet ja nyt erilaisen lapsen on vain koitettava räpistellä miten parhaiten taitaa. Se vaatii paljon lapselta itseltään, mutta se vaatii valtavasti myös vanhemmilta. Vanhempien on annettava lapselle niitä onnistumisen kokemuksia, joita lapsi tarvitsee kasvaakseen itseensä luottavaksi ja elämässään pärjääväksi aikuiseksi. Yhteiskunta ja erityisesti peruskoulu ei erilaisuutta nykyisin hyväksy..kaikista kauniista arvoista, strategioista, visiosta ja muusta sanahelinästä huolimatta.. vaan erilainen lapsi tulee epäonnistumaan ja pettymään yhä uudestaan ja uudestaan.
Vain löytämällä syy, voidaan arvioida, mitä siitä johtuville seurauksille voitaisiin tehdä. Ilman syyn tuntemista kaikki hyvää tarkoittavatkin yritykset kasvattaa lasta voivat kääntyä koko kasvatustyötä vastaan. Ja tuloksena on epävarma ja yhteiskunnasta syrjäytynyt aikuinen.
Vilpittömästi toivon, että lapsesi todetaan täysin terveeksi. Tsemppiä sinulle!
todella hyvin tuonut esiin sen tärkeyden lapsen ja vanhempien oikeuksista ja siitä miten tärkeää on ymmärtää vammaisen lapsen tilannetta arjessa.
Kun lapselle todetaan jokin syy sairaus eli annetaan diagnosi että saatte selvyyden siitä mikä on syy lapsen käyttäytymis häiriöön.
Silloin sinä Agrj voit toimia myös sen mukaisesti. Mitä varhaisemmassa vaiheessa lapsi saa tukea vammaansa sitä parempi se on lapselle.
Me taistelemme juuri nyt tuollaisen asian kanssa kasvatti lapsen häirikkö käyttäytymisen syyn selvittämiseksi. Hän on jo 11 vuotias ja elämä on hänelle vaikeaa ja samoin hänen koulukavereilleen ,opettajalle sekä meille kaikille jotka olemme häntä lähellä joka päiväisessä arjessa. Eihän kukaan toivo lapselle mitään vammaa, sairautta jne. Mekään koulutettuina vanhempina emme selviä yksin ilman yhteiskunnan tukea koulussa ja arjessa koska se on niin arvaamatonta mitä voi odottaa tapahtuvan nyt ja tulevaisuudessa johon meidän olisi kyettävä lasta valmistautumaan mahdollisimman hyvin eväin.
Me olemme käyneet jo jonkin aikaa lasten psykiatrisella klinikalla saamassa tukea ja terapiaa. Nyt ruvetaan puhumaan asian selvittämisestä koska ei kasvatus metoodit tuota mitään parantavaa muutosta/tulosta. Kasvatus on sama mutta toisin edellytyksin myös vaatimukset hiukan toiset jos todetaan että on kysymys aivovauriosta eikä muusta elämän tilanteen antamasta häiriintymisestä. Mikään diagnosi ei tee tilannetta terveeksi eikä sen sairaammaksi vaan antaa tietoutta miten tästä eteenpäin.
Koulussa saa mahdollisesti tukihenkilön jota olemme jo vaatineet opettajan kanssa mutta se lappu lääkäriltä vielä puuttuu siksi kielteinen vastaus anomukseen.
Kuka ei haluaisi auttaa lasta? On tehtävä itselleen selväksi miksi toimin niin kuin toimin. Sinä "Vammaisen lapsen äiti" annat paljon hyvää tietoa ja tukea kirjoituksissasi lapsiaan kasvattaville vanhemmille.
Oli lapset vammaisia tai ei niin jokainen lapsi on yksilö ja häntä on kohdeltava myös yksilöinä.
Tämä on elämää ja siihen kuuluu myös ilon päiviä.
Teheppäs näin:
Aamulla heti ekana ruoaksi herkkuja, lounaaksi herkkuja, palkinnoksi kaikesta hyvästä herkkuja, päivälliseksi herkkuja ja välipalaksi herkkuja ja sitten illalla kaurapuuroa. Voi olla että puuro maistuu, herkut ei enää niinkään sen jälkeen....
Itse tein näin ja se tepsi - nyt 11vuoden jälkeen lapseni pitää vieläkin kerran viikossa karkkipäivän eikä muuten paljoa herkkuja syö. =)
Ihan sama keino on auttanut meilläkin!
Toinen hyvä konsti: Kun lapsi alkoi huutaa ja heittelee tavaroita, hänet vietiin makuuhuoneeseen jossa ei ole mitään särkyvää ja sanottiin rauhallisesti että nyt saat huutaa niin paljon kuin haluat ja jätettiin sinne omin päin mesoamaan. Muutaman kerran jälkeen kiukuttelut loppui.
tekee ensin perustestejä ja sitten lähettää lastenlääkärin luo jos niissä on jotain häikkää.
Sitten tehdään kaikenlaisia testejä toimintaterapeutulla fysioterapeutilla psykologilla ja lastenlääkärillä
Otetaan aivosähkökäyrää ja videotelemetriaa.
ja kaikenlaista testia jota en enää edes muista.
Ehdottomasti kannattaa selvittää asia.
JOs lapsi on normaalisti uhmakas voit sitten huokaista helpotuksesta.
Ja mikäli lapsella todetaan ahdh saat neuvoja miten häntä kasvatat. Niin ja huokasta helpotuksesta että tiedät asian
tieto helpotti ainakin minut 10 vuotta sitten syyttelemästä itseäni kaikesta mitä lapsi teki ja jätti tekemättä.
Ikävä lukea viestejä joissa vilkkaat lapset luokitellaan sairaiksi tai häiriintyneeksi.
Itselläni on 5 vuotias ADHD poika ja meillä meni
4 vuotta ennenkuin saimme apua tilanteeseen.
Prosessi oli pitkä ja hidas. Ensin hain apua omaan väsymykseen ja masennukseen. Syyllistin itseäni kun en jaksanut lasta. Lopulta syy alkoi selvitä kun poika vietiin perheneuvolaan ja sitä kautta Aurooran pienten lastenpsykiatriselle tutkimuksiin. Ainoa syy miksi tutkimuksiin lähdettiin oli että poikaa hoidettiin päiväkodissa eikä hänen luonteellaan sopeuduta ns. tavalliseen ryhmään. Pojalla oli paljon vaikeuksia hoidossa pari vuotta kunnes hän sai paikan pienestä erityisryhmästä jossa hänen luonteensa otetaan huomioon ja kasvua tuetaan oikealla tavalla. Nyt hänellä on selvästi hyvä olla. Sama asia tulee eteen parin vuoden päästä kun hän lähtee kouluun. Haluan pojalle diagnoosin sen takia että voin hakea hänelle tarvittaessa paikan pienryhmästä tai vastaavasta. Isot yli 30 oppilaan luokat ovat kauhistus ADHD lapselle. Ja sellaisessa paikassa lapsi voi pahoin. Diagnoosista on siis hyötyä lapselle ja koko perheelle. Me emme kaikki ole samasta muotista. Lasta pitää tukea ja ohjata kasvun tiellä eikä pakottaa mihinkään tiettyyn muottiin.