" Hän käveli minua vastaan, tuo sama hymy yllään. "
1. luku
Aurinko sokaisi minut säteillään, jotka ujuttautuivat pilviverhon lävitse. Istuin keinussa ja annoin tuulen keinuttaa sitä. Hiekka pöllysi, kun yritin jarruttaa. Sankan pölypilven läpi näin Hannan. Hän käveli minua vastaan tuo samaa hymy yllään. " Kaisa, saatko sä henkeä ? ", hän naurahti, kun köhin hiekan laskeutuessa. " Yritän ", sanoin ja vetäessäni syvään henkeä kuulin kuinka se vinkui. Hanna istuutui viereiseen keinuun ja vaivaantunut hiljaisuus vallitsi yllämme. Välimme olivat jäätyneet. Emme olleet enää parhaita kavereita. Ennen olimme kuin paita ja peppu. Asuimme vierekkäisissä asunnoissa. Olimme erottamattomat. " Mitä sulle oikein kuuluu ? " Hanna kysyi ja piirteli kengän kärjellään maahan kuvioita. " Mitäpä tässä ", sanoin pakonomaisesti ja katsahdin parvekkeellemme. Viereinen parveke oli Hannan. Niiden välissä ei enää ollut köyttä, jota pitkin olimme hilanneet tuhansia lappuja ja muita tavaroita. Hanna oli sen ottanut pois ja nyt se roikkui oven vieressä olevassa koukussa. Äiti ilmestyi parvekkeelle ja viittoi minua sisälle. Huokaisin helpotuksesta päästessäni painostavasta hiljaisuudesta pois. " Mun täytynee mennä syömää. Tuutko sä samaa matkaa ?" kysyin ja puhistin farkuistani hiekkaa pois. Hanna pudisti päätään ja sanoi istuvansa vielä hetken.
" Noh, mitä asiaa sulla oli ? " kysyin äidiltäni potkaistuani kengät eteiseen. " Ruoka on kohta valmista ", hän sanoi ja hämmensi kattilassa olevia riisejä. Menin yläkertaan omaan huoneeseeni ja laitoin oven kiinni. Meillä oli kaksikerroksinen asunto, vaikka asuimmekin kerrostalossa. Raotin sälekaihtimia sen verran, että näin pihalle. Hanna ei istunut enää keinussa, mutta se liikkui hiljalleen.
" Onko sun ja Hannan välit vielä ihan kunnossa ? " Äiti kysyi, kun pyörittelin kananpaloja lautasen puolelta toiselle. Murahdin ja pidin katseeni lautasessa. Äiti oli niin käsittämättömä utelias. " Poikasuruja kuitenki ". Kalle, veljeni, sanoi ja potkaisi säärtäni kipeästi. Vinkaisin ja nousin pöydästä. Puristin käteni nyrkkiin ja katsoin Kallea ilkeästi. Juoksin ylös ja lysähdin sängylleni. Minusta tuntui pahalta. Sydämessä asti. Hanna oli minulle tai oli ollut tärkeintä koko maailmassa. En pystynyt puhumaan kenellekkään niin hyvin kuin hänelle. Nyt minulla ei ollut ketään.
( Toi oli vaan tommonen nopeasti kekkastu juttu... =) Mut ois kiva kuulla komentteja .. Saa nähä sit jatkanko.. )
1. luku
Aurinko sokaisi minut säteillään, jotka ujuttautuivat pilviverhon lävitse. Istuin keinussa ja annoin tuulen keinuttaa sitä. Hiekka pöllysi, kun yritin jarruttaa. Sankan pölypilven läpi näin Hannan. Hän käveli minua vastaan tuo samaa hymy yllään. " Kaisa, saatko sä henkeä ? ", hän naurahti, kun köhin hiekan laskeutuessa. " Yritän ", sanoin ja vetäessäni syvään henkeä kuulin kuinka se vinkui. Hanna istuutui viereiseen keinuun ja vaivaantunut hiljaisuus vallitsi yllämme. Välimme olivat jäätyneet. Emme olleet enää parhaita kavereita. Ennen olimme kuin paita ja peppu. Asuimme vierekkäisissä asunnoissa. Olimme erottamattomat. " Mitä sulle oikein kuuluu ? " Hanna kysyi ja piirteli kengän kärjellään maahan kuvioita. " Mitäpä tässä ", sanoin pakonomaisesti ja katsahdin parvekkeellemme. Viereinen parveke oli Hannan. Niiden välissä ei enää ollut köyttä, jota pitkin olimme hilanneet tuhansia lappuja ja muita tavaroita. Hanna oli sen ottanut pois ja nyt se roikkui oven vieressä olevassa koukussa. Äiti ilmestyi parvekkeelle ja viittoi minua sisälle. Huokaisin helpotuksesta päästessäni painostavasta hiljaisuudesta pois. " Mun täytynee mennä syömää. Tuutko sä samaa matkaa ?" kysyin ja puhistin farkuistani hiekkaa pois. Hanna pudisti päätään ja sanoi istuvansa vielä hetken.
" Noh, mitä asiaa sulla oli ? " kysyin äidiltäni potkaistuani kengät eteiseen. " Ruoka on kohta valmista ", hän sanoi ja hämmensi kattilassa olevia riisejä. Menin yläkertaan omaan huoneeseeni ja laitoin oven kiinni. Meillä oli kaksikerroksinen asunto, vaikka asuimmekin kerrostalossa. Raotin sälekaihtimia sen verran, että näin pihalle. Hanna ei istunut enää keinussa, mutta se liikkui hiljalleen.
" Onko sun ja Hannan välit vielä ihan kunnossa ? " Äiti kysyi, kun pyörittelin kananpaloja lautasen puolelta toiselle. Murahdin ja pidin katseeni lautasessa. Äiti oli niin käsittämättömä utelias. " Poikasuruja kuitenki ". Kalle, veljeni, sanoi ja potkaisi säärtäni kipeästi. Vinkaisin ja nousin pöydästä. Puristin käteni nyrkkiin ja katsoin Kallea ilkeästi. Juoksin ylös ja lysähdin sängylleni. Minusta tuntui pahalta. Sydämessä asti. Hanna oli minulle tai oli ollut tärkeintä koko maailmassa. En pystynyt puhumaan kenellekkään niin hyvin kuin hänelle. Nyt minulla ei ollut ketään.
( Toi oli vaan tommonen nopeasti kekkastu juttu... =) Mut ois kiva kuulla komentteja .. Saa nähä sit jatkanko.. )
Vastaukset 1
Vanhimmat
...Jatka vaa tää alku on ainakin hyvä...