Miten, rakkaat ystävät, sairautenne on vaikuttanut parisuhteeseen?
Olen nuori, syöpädiagnoosia odottava nainen( lääkäri sanoi, että varma malignisuspekti, varmistetaan vielä)
Nyt kotona kaikki sekaisin, mies ei tue mua yhtään, juoksee kapakoissa ja on jopa sanonut, että jos kuolen, ei tule pärjäämään lasten kanssa.Onko tämä hänen tapansa surutyöhön?Periaatteessa olen vielä "terve", ensi viikolla on onkologin vastaanotto.Miksi mies puhuu kuolemasta?Pelottaa.
Lapset ja mies ovat mulle kaikki, en haluaisi nyt ruveta miehestä eroamaan, vaikka hän on mua pahasti loukannut nyt.Eikä ole voimavaroja kun se suurin vihollinen vaanii selän takana...
auttakaa.Miten saisin miehen tuekseni ja osaisin auttaa häntä?
Olen nuori, syöpädiagnoosia odottava nainen( lääkäri sanoi, että varma malignisuspekti, varmistetaan vielä)
Nyt kotona kaikki sekaisin, mies ei tue mua yhtään, juoksee kapakoissa ja on jopa sanonut, että jos kuolen, ei tule pärjäämään lasten kanssa.Onko tämä hänen tapansa surutyöhön?Periaatteessa olen vielä "terve", ensi viikolla on onkologin vastaanotto.Miksi mies puhuu kuolemasta?Pelottaa.
Lapset ja mies ovat mulle kaikki, en haluaisi nyt ruveta miehestä eroamaan, vaikka hän on mua pahasti loukannut nyt.Eikä ole voimavaroja kun se suurin vihollinen vaanii selän takana...
auttakaa.Miten saisin miehen tuekseni ja osaisin auttaa häntä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
miehesi kanssa avoimesti.
mennä yhdessä juttelemaan,jonnekkin vaikka parisuhde terapeutille,tai jos miehesi tulisi kanssasi lääkärille.Kurjaahan tuo tuollainen on,ja vähän itsekästäkin.
Anna aikaa, odota, anna anteeksi ja odota vielä. Itselläni paras tuki loppujen lopuksi on ollut se oma mies, joka ei anna sairauden tulla arkisten rutiinien häiriöksi. Emme vieläkään puhu aiheesta, mutta minulla on ystäviä joiden kanssa pystyn puhumaan. Sinua hoidetaan, olet hyvässä huomassa, mutta miestä eikä perhettä hoida ketään. Älä odota mieheltä liikoja, voit yllättyä. Naisilla on geeneissä hoivavietti, miehillä jotain muuta. Ota iisisti, kaikki sujuu kyllä.
Kiitos rohkaisun sanoistanne. Nyt on vähän tyhjä olo, kun ei tiedä mitä odottaa...lapsien takia pitää jaksaa, ja mies on hiljainen ja kiukkuinen.
Olen tainnut " jauhaa" asiasta liikaa, mutta tämä odottamaton tauti sekoitti pasmani niin, että kuljin tuskissani miehen perässä ja itkin.Jossain vaiheessa mies sanoi, että puhutaan ny jostain iloisemmasta yms.
Ehkä olen liikaa kaatanut likaa mieheni niskaan
kysymättä, mitä hän miettii.
Muuten, sairastan melko varmasti melanoomaa, ihosyöpää. Kohtalotoverit, vaihtakaa ajatuksia kanssani.Lämmintä syyiltaa..
Syöpäyhteyteen ma klo 10-14 ja klo 16-18 ti-pe klo10-14 puh:0800-19414 saisit jutelua asioistasi,ja vertaistuki henkilöitäkin on syöpäyhdistyksellä,jos se helpottaisi sinua.
Ainakin itselläni on tapana reagoida agressiivisesti tuollaisessa tilanteessa ja varmaan moni muu mies tekee samoin. Kun huomaa että on jonkin vaikean asian edessä joka koskee läheistä eikä osaakkaan oikein käsitellä asiaa, tietää että se pelottaa ja ahdistaa niin reaktiot ovat agressiivisia ja se johtuu nimenomaan hädästä jota tuntee läheisensä takia. Monet varmaan osaavat reagoida fiksummin mutta meitä on tällaisia jotka eivät osaa. Eli kyseessä on oikeasti hätä eikä kiukku. Se kiukku tulee siitä kun pitäisi osata tehdä jotakin mutta ei vaan osaa. Sinu pitäisi vaan jaksaa olla ikäänkuin miehesi reaktiot olisivat vain tavallista vaikka se raskaalta tuntuisikin. Tämä on monimutkainen asia ja taitaa tämäkin teksti olla sekavaa mutta yrittäkää saada tästä jotakin irti.
Olihan selventävä viesti, itsekin olen monet kerrat ihmetellyt, että onko se noin vaikeaa olla toisen tukena, silloin kun tukea tarvitsee. Pysy ihmeessä tällä palstalla.
on sellaisia, jotka tukevat ja sellaisia, jotka häipyvät. Ex-aviomieheni ei tukenut minua missään. Jätti mm. neljännen lapsen synnytyspäivänä minut kotiin kolmen muun lapsen kanssa, ei hommanut apua eikä jäänyt itse toisten lasten kanssa, että pääsisin synnyttämään. Itse piti hoitaa toisille lapsille hoitajat ja itse lähteä synnyttämään.
Eron jälkeen löysin "ihanan" miehen. Sattui kaikkea ikävää, mm. tyttäreni kuoli ja surin häntä ja masennuin. Miesystäväni mielestä liian pitkään ja jätti minut yksin suremaan.
Viime syksynä löysin uuden miesystävän. Jätti minut puolen vuoden päästä, kun olin hänen mielestän liian väsynyt aina. No, ei ihme, että olin, kolmen viikon päästä löytyi syöpä, follikulaarinen lymfooma.
Tässä nyt sitten yksinäni yritän pärjäillä ja olen pärjännytkin. Hyvä vain, että 3 lastani ovat jo aikuisia, koska ex-aviomieheni ei olisi heitä hoitanut, jos silloin olisin sairastanut, eikä sukulaiseni auttaneet silloinkaan koskaan.
Mutta kaikki miehet eivät ole tällaisia. Minulla on 3 työkaveria, jotka sairastavat syöpää. Kaikkien miehet ovat tukemassa heitä. Sellaisetkin, joista päältä päin ei näytä olevan mitään hyötyä. Mutta tosipaikan tullen ovat antamassa henkistä tukea ja kannustamassa.
Miehesi varmaan pelkää tulevaa ja reagoi siihen tuolla tavalla. Sitten se on helpompaa, kun tiedätte, onko syöpä ja millainen ja millaiset hoidot. Ota miehesi mukaan lääkärille, niin hänkin pysyy ajantasalla ja tietää asiasta enemmän. Ei nykään enää tarvitse ajatella, että kuolee, kun tehdään syöpädiagnoosi. Suurin osa paranee.
Miehellä varmaan suuri pelko, ettei hän tosiaankaan pärjää lasten kanssa yksin, jos kuolet, mutta et sinä nyt kuole. Kun hän sen tajuaa, niin kaikki varmaan järjestyy.
Voimia teille! Kyllä sinä selviät, niin olen selvinnyt minäkin, vaikka keväällä luulin, että minun pitää kuolla.
Olet kiltti ja neuvosi viisaita.Kovin on elämä sinua miestenkin taholta koetellut.Tämä paine on laukaissut minussa paniikkihäiriön, kopeloin ja tutkin itseäni ja löydän patteja joka paikasta.mikään ei tunnu miltään, en osaa nauttia edes lasten nauruista.tiedostan itsekin, ettei tämä ole tervettä, mutta minkäs teet:mieli seikkailee, kädet kopeloivat kaulaa,vatsaa,kainaloita....patti tuossa, patti tuossa.Miehen kanssa olen koittanut puhua niitä näitä, tallentavaa digiboksia asensimme yhdessä, oli jopa kivaa, normaalia arkea.sitten taas mieli laukkaa.Pilaanko itse kaiken?
masennusta,ettei mikään kiinnosta,myös paniikkihäiriö on hoidettavissa.
kun tosiaan selviää, onko syöpä ja millainen ja mitä hoitoja tarvitset. Kyllä minäkin tein koko pääsiäisen kuolemaa kun tiesin, että minulla on laajalle levinnyt lymfooma, mutten mitään muuta koko taudista. Olin sairaalassa sen pääsiäisen, yksin olisin kotona varmaan hyppinyt seinille.
Sitten kun sanottiin, että hoidettavissa on ja annettaan tätä ja tätä ainetta ja näin ja näin monta kertaa, niin huomasin, ettei siihen kuolekaan ja ensi viikolla on jo sitten vihon viimeinen sytostaattihoito.
Minulla on muitten menetysten takia ollut terapiasuhde monia vuosia, nyt välillä jo katkaisin, kun ajattelin, ettei hän tälle syövälle mitään voi. On hyvä kuitenkin käydä keskustelemassa sellaisen ihmisen kanssa, joka todella kuuntelee ja ymmärtää ja antaa tukea. Läheiset ovat itse niin huolissaan potilaasta, ettei heistä senkään takia välttämättä tukea ole.
Minäkin kun olen yksin, ja vaikka ystäviäkin on ja 3 poikaa, niin ei heistä sillä lailla ole tukea. Välillä eivät edes näytä tajuavan, että minä olen sairas, etten sen takia pysty normaaliin elämään enkä selviä kotitöistäkään. Ja jos valitan, etten jaksa tehdä jotakin, niin kaveri saattaa sanoa, ettei hänkään. Vaikka minulla on SYÖPÄ, hänellä ei.
Niinpä kaikkein paras kuuntelija ja tuki on ollut terapeuttini. Hae sinäkin apua, niin saat mielelle muutakin ajateltavaa kuin tuon syövän. Mulla on viimeisen sytostaatin jälkeen n. 3 viikon päästä viimeinen CT-kuvaus ja tiedän, että panikoin ja hyvin seinille jännityksestä, mutta onneksi ei ole kukaan kuuntelemassa ja valittelemassa siitä...
Voimia sinulle edelleenkin! Kyllä kaikki helpottaa kun diagnoosi ym. selviävät.