Olen seurustellut mieheni kanssa nyt 3v ja lapsia hänellä on yksi edellisestä liitosta (lapsi 4v) , meille on tulossa nyt vuoden lopulla toinen "oma" lapsi.
Ei ole siitä kyse ettenkö pitäisi mieheni lapsesta, tullaan toimeenkin, mutta minua inhottaa jos hän tulee lähelleni, en pysty pusuttamaan ja halittamaan samalla tavalla kun omaa lastani, tai lainkaan. Välillä kun katson mieheni lapsen pelleilyä ruokapöydässä tai sotkemista tai kuuntelen määräilyä niin suorastaan inhoan tätä!
Kaikesta huolimatta tulemme toimeen, lapsi viettää meillä vain kaksi viikonloppua kuukaudessa.
Mistäköhän moinen juttu vois johtua....voisimpa melkein väittää että ennen oman lapsen syntyä en ollut tuollainen...
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia???
Ei ole siitä kyse ettenkö pitäisi mieheni lapsesta, tullaan toimeenkin, mutta minua inhottaa jos hän tulee lähelleni, en pysty pusuttamaan ja halittamaan samalla tavalla kun omaa lastani, tai lainkaan. Välillä kun katson mieheni lapsen pelleilyä ruokapöydässä tai sotkemista tai kuuntelen määräilyä niin suorastaan inhoan tätä!
Kaikesta huolimatta tulemme toimeen, lapsi viettää meillä vain kaksi viikonloppua kuukaudessa.
Mistäköhän moinen juttu vois johtua....voisimpa melkein väittää että ennen oman lapsen syntyä en ollut tuollainen...
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia???
Vastaukset 25
Vanhimmat
Hei
todella tuttu tunne! Välillä mieheni lapset ovat ihan mukavia ja jaksan temmeltää heidän kanssa (heitä on kaksi), mutta välillä minä en kestä niitä laisinkaan. Välillä tuntuu kun he haisisivat pahalletai kaikki mitä he tekevät luo minuun oksettavan tunteen enkä haluaisi heitä lähellenikään.
Mielestäni erittäin kumma juttu koska muuten olen ERITTÄIN lapsi rakas ja tykään yleensä kaikista lapsista. muta jokin juttu onkun en vaan voi rakastaa näitä lapsia niin kuin pitäisi.
Arvaan tämän johtuneen siitä ette lasten äiti tekee kaikkensa jotta meidän elämämme olisi niin hankalaa kuin mahdollista. Ja vaikkatiedän ettei minun pitäisi kohdistaa vihaani lasten äitiä kohtaan lapsiin niin teen sen alitajuisesti, ja kaikesta pahinta on että mieheni exän ilkimykset tekevät miehestäni etäisen lapsiaan kohtaan.
tämä nyt oli ehkä hieman sekavaa, mutta kyllä, minä tunnen samoin.
Minulla on myös ollut sopeutumisvaikeuksia mieheni lapsia kohtaan. He ovat oikeasti erikoisia, lievästi poikkeavia. Olen ajatellut kuitenkin, että vaikka lapset olisivat normaaleja, en silti välttämättä jaksaisi rakastaa heitä.
Olen itse myös hyvin lapsirakas ja rakastan suunnattomasti sisarieni lapsia. Mikä kumma juttu on siinä, että noinkin läheisiä lapsia (samassa osoitteessa asuvia) ei aina jaksa edes sietää. Siis todella tuntuu, että he haisevat pahemmalle, kuola valuu, maito kaatuu, murot tipahtelevat lattialle.
Nämä mieheni lapset asuvat meillä pysyvästi, koska heidän äitinsä ei ole kuvioissa mukana kuin ehkä kerran vuodessa tapaa.
Siis koskaan ei ole vapaata avomiehelläni ja minulla. Minun omat lapseni ovat vuoroin isällään hoidossa. Ja eipäs sitä omien kanssa ole ongelmia, joskaan aina ei heitäkään jaksa kunnolla.
Missäkähän se on se maailmoita syleilevä rakkaus, minkä pitäisi ulottua viattomiin ja syyttömiin lapsiin, kuten esimerkiksi näihin uusien kumppaneiden mukana tulleisiin taaperoihin (=murrosikää lähestyviin honkkeleihin:(()
että pää repee, nykyisen ex-mieheni lapsen takia, on adhd-nuori ja kärsii alkoholisyndroomasta. Mutta ei vaan jaksanut sitä, kun nuori yöllä vaelteli ja raapi tulitikkuja, isänsä eli exäni ei välittänyt joten lapsen huolto ja vahtiminen jäi minun äitipuolen kontolle.
Kyllä sai monesti purra hammasta ja mennä harrastehuoneeseen nyrkkeilysäkkiä hakkaamaan. No, nyt sekin vaihe on ohi elämässä ja tän lapsenkin kanssa on ihan hyvät välit kun ei tarvitse katsella joka päivä (käy yökylässä luonani pari kertaa kuussa)
Oletteko miettineet koskaan miltä teitä tuntuisi jos olisitte eronneet ja löapsianne kohdeltaisiin kuin ruttoa jossain isän luona ja lapset on vielä inhottavaksi pakko antaa sinne joka toinen viikonloppu. Ei tuntuisi varmaan kivalta.
Turha väittää olevansa lapsirakas kuten edellinen jos ei pysty tuon parempaan..
pinnalliseltahan tuollainen "lapsirakkaus" kuulostaa.
Mamitsu,
Kerroit, että välillä tunnet suorastaan inhoa miehesi lasta kohtaan. Olen itse kokenut samaa. Kerran aikaisemmassa liitossa, jolloin minulla ei vielä ollut lapsia, mutta puolisolla oli, ja nyt uudestaan kun seurustelen eri miehen kanssa, jolla myös on lapsia.
Toisin kuin sinä elän lasten kanssa ja tunnen usein sekä inhoa, että vastemielisyyttä miehen lasten käytöstä kohtaan. Tunteita, joita en tunne omaa lastani kohtaa. En ole mitenkään ylpeä tästä reaktiosta, mutta pinnan alta nuo tunteet aina välillä kumpuavat vaikken niitä tahtoisi. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että kun yritän oikein kunnolla luoda yhteyttä miehenlapset vuorostaan torjuvat minut emotionaalisella tasolla. Kahden vuoden kuluttua olemme samassa tilanteessa kuin alkaessa, ja nyt on tulossa vielä yhteinen oma, jota miehen lapset eivät ollenkaan halua. Sinulla on onneksi vain viikonloput, minulla 24h, ja se on välillä väsyttävää, enkä ole osannut ratkaista tätä ongelmaa.
hyvin kunhan toimeen tulee:) itse jos suhtautuu että on toinen aikuinen peheessä eikä välttämättä muuta yritä olla niin aika hyvin menee:D
itsekkin tulen aika hyvin itseasiassa miehen lasten kanssa toimeen. meilläkään ei mitään tunnesiteitä ole toisiamme kohtaan ja kyllä toisinaan ihmetyttää lapsen tekemiset. mutta pitää osata vaan sanoa jos menee yli äyräiden:)
Tuntuu todella pahalta lukea näitä juttuja jossa inhotaan toisen lapsia. Ajattelen näitä inhottuja lapsia ja rukoilen heidän puolestaan. Mitä pahaa he ovat tehneet anssaitakseen aikuisen ihmisen torjunnan ja inhon?
Minusta kyseenlainen henkinen kasvumpäsistö on lapsen kehityksen kannalta erittäin vaarallinen ja tiedossa on siitä aiheutuvia psyykkisiä ongelmia jotka tulevat myöhemmin kuvaan kun lapsi joutuu elämään ympäristössä jossa häntä inhotaan ja hänet koetaan kuvottavana.
Mutta koska inhoatte näitä lapsia niin tuskin piittaatte..????
tuntea mieheni lapsia kohtaan samaa kun omia lapsiani!!! Täysin syytön tilanteeseen olen, en voi asialle mitään!
Inho ym. tulee luultavasti käytöstavoista tms. joita ei ole. Omat lapset kasvattaa omalla tavalla, toisten lapsia ei tarvitse alkaa edes kasvattaa, se kuuluu jokaisen omalle äidille ja isälle.
Sinä kirjoittaja? oletko ITSE joutunut elämään toisen ihmisen lasten kanssa 24/7? Vai oletko vain asiasta tietämätön moralisoija, jolle käsitteet ovat tutumpia kuin itse käytäntö? Lasten henkiseen kasvuun ja psyykkiseen kehitykseen ei vaikuta vain yksi asia vaan se on monien asioiden ja "sattumien" summa... Tunnuit niin hyvin psykologisia termejä käyttäneen joten tajuat varmasti myös nämä: Lapsen geenit, oma suuntautuneisuus ja kiinnostus sekä kasvuympäristö... nämä kolme asiaa vaikuttavat lapsen psyykkiseen kehitykseen!
Tottakai asiasta tietämättömän on helppo sanoa mikä on oikein lasten kannalta ja miten jokaisen aikuisen tulisi tuntea vain positiivisia tuntemuksia lapsía kohtaan.. Mutta niin kiemuraisia kun mielensopukat ovatkaan, tietyt asiat vaan kokee eri tavalla kuin muut..? Ja jälkeenpäin on HYVIN vaikeaa sanoa mitkä asiat oikeasti vaikuttivat mihinkin? Lapset kokevat ja käsittelevät kuitenkin asiat omalla tavallaan.
Itse asun mieheni ja hänen kahden lapsensa kanssa ,ja todellakin lapset ovat meillä 24/7 ja äitinsä luona vain kerran kahdessa viikossa.. Lukiessani näitä kirjoituksia tuntui siltä kuin olisin katsonut itseäni peiliin.. Tunsin samalla helpotusta koska en ole omien tunteideni kanssa yksin vaan muillakin on samoja ongelmia..
Alku lasten kanssa oli helppoa, tunteet kasvoivat nopeasti ja olin heidän kanssaan hyvin läheisiä.. Pidimme hauskaa yhdessä ja otin enemmän vastuuta kasvatuksesta ja lasten huolehtimisesta.. Ajan saatossa asiat alkoivat mennä siihen suuntaan että minä olin meidän perheen "äiti", ruoanlaittaja, pyykinpesijä ja myös se ihminen jolle kasattiin lähestulkoon kaikki vastuu mieheni lasten kasvatuksesta... Jossain vaiheessa paine kasvoi jo niiin suureksi että minulta putosi pohja koko elämästä; en enää jaksanut.. Kun kuulin ylistyssanoja lasten oikeasta äidistä, en voinut muuta kuin kiehua.. Minähän ne kaikki hommat tein eikä sillä naisella ollut mihinkään osaa eikä arpaa! Kaikki viha tätä naista kohtaan alkoi projisoitua vähitellen lapsia kohtaan ja nyt tilanne on sietämätön.. en halua koskea lapsiin, en puhua heidän kanssaan, en halua olla heidän kanssaan samassa huoneessa... Tunne vaan kasvaa että haluaisin heidän muuttavan äitinsä luo ja antavan minulle hengitystilaa ja tottakai myös heidän äidilleen enemmän "tekemistä"... Olen jo niin väsynyt tähän ainaiseen tappeluun että haluaisin jo jakaa omaa aikaani jonkun muun kanssa.. Tunne on kuin tarhantätillä joka on töissä vuorokauden ympäri ilman palkkaa! Että näin pahaksi tunteet voivat mennä toisen lapsia kohtaan kun he ovat koko ajan iholla ja vaativat minulta niitä asioita joita heidän äitinsä tulisi heille antaa... EI OLE HELPPOA! Mutta jos rakastaa miestään niin valintatilanne on myös todella vaikea? Eli lastenkin kanssa eläminen on kuin vuoristoradalla, se on ainaista hakemista ja toivomista että joskus se sisimmäinen rakkaus sieltä puhkeaisi.. Mutta miten se tunne voikaan muuttua paremmaksi kun näkee lasten muuttuvan ulkonäöltään enempi ja enempi äitinsä näköiseksi; he muistuttavat minua koko ajan ihmisestä jota oikeasti en voi sietää?
Kukaan "meistä" ei varmasti ole ylpeä itsestään eikä käytöksestään, mutta mielestäni asioiden puimisessa ja käsittelyssä on sen ratkaisun avain.. Joten antakaa meidän kirjoittaa mielemme puhtaaksi ilman ainaista moraalisaarnaa! Mekin tarvitsemme tukea ja ehkä sen kautta saamme uusia voimia elämäämme ja lisää jaksamista arkeen lasten kanssa... lieneekö siinä mitään pahaa jos päänsä saa tyhjennettyä..? :)
"Sinä kirjoittaja? oletko ITSE joutunut elämään toisen ihmisen lasten kanssa 24/7?"
Eiköhän se ole ihan täysin oma valinta, ei kai tuollaiseen kukaan joudu?????
Minusta tuntuu, että teillä on parisuhde retuperällä. Ehkä te rakastatte toisianne, mutta ei kai se sitä tarkoita, että mies hoidattaa sinulla lapsensa. Kokeilepa kestääkö miehen rakkaus sitä, että hän alkaakin ottaa vastuuta myös käytännössä lapsistaan ja arjen sujumisesta.
Ex-miehelläni rakoilee parisuhde, ja lapset ovat hänen uusioperheessään vain pari kertaa kuukaudessa käymässä. Rivien välistä olen ymmärtänyt, että siellä painiskellaan samojen ongelmien kanssa kuin meilläkin aikoinaan. Minä tunnen ex-mieheni ja tiedän, että hänen rakkautensa on tasan tarkkaan niin suuri kuin hänen saamansa hyöty naisesta. Kun hyöty loppuu, loppuu rakkauskin. Yllättävää...
joten älä turhaa ota painetia siitä että inhoot lasta kyllä se lapsikin inhoo varmaan sua. Lapset vaistoaa niin hyvin ihmisten asenteen.
Ei voi muuta ohjetta antaa, kuin että etsi se lapseton mies, niin eti tarvi inhota ja väkisin suvaita sellaisia, jotka ovat riippuvaisia omasta läheisestään, tai haluavat pitää sen isänm ninkuin lapset vanhmemat haluavat pitää!
Moraalittomampaa tekoa en tiedä, kuin että alkaa yksiin ihmisen kanssa jolla on pieniä lapsia.
Silloin estää ydinperheen menestymisen, ja mahdollisen välien korjautumisen.
Vain hyvin halvat luntut tekevät näin.
Jos parilla on alle viisivuotiaita lapsia, ei suhde ole vielä ohi.
itsestäni ei olisi ollut kodin rikkojaksi, en olisi alkanut kilpailemaan huomiosta joka kuuluu jakamattomana lapselle vielä tuossa iässä.
Enkä olisi voinut ottaa miestä, joka lapsensa äidin olisi hylännyt. Niin halpa temppu on sekin.
Parasta mitä isä voi lapselleen antaa, on se että pitää huolta lapsen äidistä.
Halvat luntut eivät pysty Suuriin Tunteisiin, se ei yllätä kyllä ketään. Mutta niin makaat kuin petaat, sääli viattomia lapsia, kun joutuvat luntun opissa ja "rakkaudessa" elämään.
Siis eihän se noin mennyt:D
Me tulemme oikein hyvin toimeen. Ei mieheni välitä mitä tunnen hänen lastansa kohtaan.
Hän onkin sanonut ettei minun ole pakko rakastaa jollen pysty, pääasia että tulemme toimeen. Mieheni on erittäin kypsä, tajuaa asiat paljon paremmin kun minä näköjään:D
Itseäni vaan ihmetyttää moiset inhotuskohtaukset lasta kohtaan. Mieheni exästä se nyt ei ainakaan voi johtua kun meistä oikeastaan ketään ei ole tekemisissä hänen kanssaan.
Turhaan moralisoit ydinperheen menestymismahdollisuuksista kun et asiasta tiedä mitään. Mistään kodin rikkomisesta ei ole tässä kyse:)
Ja tuo että jos perheellä on alle viisivuotiaita lapsi, ettei suhde mukamas ole vielä ohi on täyttä paskapuhetta:D
Halpa lunttu oli tässä tapauksessa kyllä mieheni exä joka juoksi vieraissa jopa raskaana ollessaan:D
siitä mitä tunnet hänen lapsiaan kohtaan? Siinäpä kunnon ISÄ. Joo tosi kypsä ja silleen.
Sähän ne tiedät ne miehesi exsän vieraissa juoksut, kun exsäsi on auliisti muijaansa sulle haukkunut. Tuskin olet ollut sängyn vieressä kattomassa? Sä vaan uskot tota idioottia, häh?
No en puutu enempää, ei helmiä sioille. nauttikaa oloistanne.
pitää lapsilta viedä isä, kun he ovat pieniä. Kyllä niitä lapsettomia löytyy tuollaisille miehen kipeille naisille vaikka puistonpenkeiltä tai kuppiloista. Siellä ueampikin on perheetön ja yksinäinen.
On säälittävää kun pienet lapset kasvavat ilman isää varhaiset vuodet eikä toiset koskaan edes opi tuntemaan isäänsä. Yleensä se mies jättää lapset kokonaan kun tämä"lunttu" tulee.
Minä tuntisin myös kauheeta syyllisyyttä, jos veisin joltain lapsilta isän. Tulisi mieleen että kauheeta jos noin kävisi omille.
Mut ehnkänäillä luntuilla ei ole tutneita. On vain halu satuttaa muita ihmisiä. Toisen pettymyshän on suurin ilon aihe joillekin.
tuo kuvailemasi "halpa lunttu"...sillä avioiduin miehen kanssa,jolla oli hieman yli 2-vuotias lapsi?
Mieheni silloinen avopuoliso kun lähti toisen miehen matkaan...jätti siis miehensä,vaikka heillä oli pieni lapsi!
Itsellä ero tapahtui,kun nuorimmainen 5.stä lapsesta oli 3vuotias.Mieheni lähti toisen naisen matkaan..Onko siis ymmärrettävä että ex-mieheni nykyinen vaimokin on lunttu?
Meillähän on sitten paljon yhdistäviä tekijöitä;)
Sori vaan,mutta elämä ei ole niin mustavalkoista.
En suostu nimittelemään ex-mieheni uutta vaimoa luntuksi,hän on ihminen siinä missä muutkin.Eroon
johtavat syyt ovat niin moninaisia...ja jokaisella
on eri tarina.Ei ole vain yhtä oikeaa ja väärää.
Se että eroaa "lapsensa äidistä"ei ole sama kuin erota lapsestaan!
Huonosta suhteesta on enemmän haittaa lapselle kuin onnellisesta parisuhteesta...olipa perhekoko/tai muoto sitten mikä hyvänsä.
No,ainakin kirjoituksesi sai minut hymyilemään..luulin että tuo lunttu sana ois jo historiaa;)
Onkos miehet siis tahdottomia lampaita joita nämä isot kamalat "luntut" taluttaa, vievät noin vain lasten isät :) Miehilläkö ei ole mitään sanottavaa tai tekemistä siinä viedäänkö heitä, jos näin on niin sellaisen tahdottoman lampaan mun puolesta saa viedäkin.
elatuksen itsellesi. Miehellä oli jo perhe ja elätettäviä, joten pelkäsit et jos ei oo lasta, miehellä ei ole sidoksia sinuun. Lapsella saa elaritkin aikaan. Hyi sinua.
inhoisi minun lastani ei olisi muuta mahdollisuutta kuin erota. Äitinä en voisi hyväksyä sitä että aikuinen ihminen kaataa omia negatiivisia tunteita täysin syyttömään lapseen.
Oletteko ajatelleet miten tämä inhonne vaikuttaa parisuhteeseenne sillä kyllä miehet näkevät teidän läpi tuon inhon ja mitä muuta se tekee kuin teistä vastenmielisiä hänen silmissä. Lapsi on lihaa ja verta mutta naisia tulee ja menee ja jos itse inhollanne tuhoatte parisuhteenne niin voi voi..
Ei kukaan voi rakastaa ihmistä joka inhoaa hänen omia lapsiaan...
niin kyllä sellainen lumpsahtava puoliso todellakin käy.
Minulla on, tosin olen äiti niille kahdelle lapselle, joista mies ei pitänyt. Mies lähti sitten eräänä päivänä niskaperseotteessani pihalle ja asia hoitui sillä kätevästi.
Minullekin riittää, että mies tulee lasteni kanssa toimeen, eikä rakastamaan voi ketään pakottaa. Mutta inhoaminen on jo niin suuri loukkaus minua ja lapsiani kohtaan, että sitä en voisi antaa anteeksi.
Kun näitä asioita siellä mietiskelet, vaihdapa miehesi lapsen tilalle se "oma" lapsi. Mitä haluaisit lastasi hoitavan naisen tekevän itselleen, jotta lapsesi ei tarvitsisi joutua sellaisen inhon kohteeksi?
On helppo olla kiltti täti vieraan lapselle silloin kun ei vielä tiedä äitiydestä yhtään mitään. Vasta sitten kun oma lapsi syntyy, tietää eron. Eikös sitä synnytyksen jälkeen ole tapana sääliä niitä muita naisia, jotka kävivät saman kivuliaan synnytyksen läpi, mutta eivät saaneet palkinnoksi läheskään yhtä ihanaa vauvaa?!!! Ja tuo asenne jatkuu sitten toivottavasti koko elämäsi ajan, sillä jokainen lapsi on ansainnut olla vanhempiensa ykkönen, aina.
Silloin kaikki enempi väsyttää,jolloin sietokyky madaltuu.Nekin asiat ärsyttää,joihin ei aiemmin kenties kiinnittänyt edes huomiota.
Onhan se vaikeampi pitää toisen lapsesta,kun biologinen yhteys puuttuu.Mutta onhan se mahdollista adoptio-tilanteissakin.
Entäpä,jos viettäisit enemmän aikaa tuon lapsen kanssa,silloin teillä olisi jotain yhteisiä juttuja..ja oppisit hänestä pitämäänkin.
Lapsi on syytön omien vanhempiensa eroon,tai erilleen joutumisessa.
Itse olin aiemmin mielissäni,kun mieheni etälapsi tuli meille.Mutta sitten kun hänen ex-avokkeensa alkoi puuttumaan meidän elämäämme,ihan ilkeyttä tehdäkseen.
Sen jälkeen minun on ollut vaikeampi olla ja touhuta tuon lapsen kanssa.Huomaan että vetäydyn niistä tilanteista pois,kun mieheni lapsi meille tulee.
En sano pahasti,en moiti tarpeettomasti..olen vain neutraali häntä kohtaan.
Meillä ei ole yhteisiä lapsia,eikä tulekkaan.Aiemmista liitoista lapsia kuitenkin on!
Joudun todella työstämään,että pääsen näistä ikävistä tunteistani eroon..sillä haluan olla taas
se mukava ihminen,joka jaksoi tuon pienen lapsen kanssa leikkiä ja yhdessä hassutella.
Ehkä tämä tästä,ajan kanssa...
Tuo olikin melkeimpä ainoa viesti koko viestiketjussa joka pisti ajattelemaan. Tuo että viettäisin enemmän tytön kanssa aikaa voisi tosiaan auttaa.
Sitten kun olet päässyt tunnoistasi kokonaan tai lähestulkoon edes niin laittaisitko vielä palstalle viestiä että miten sen teit.
Kiitos kovasti:))
Hauskoja vastauksia tässä ketjussa. Siis ne, jotka ovat samassa tilanteessa tietävät tuon tunteen ja sitten taas jotkut on "oi kauhee kun oot ilkeä ihminen".
Itse luulen, että kyse on biologiasta. Minä odotan miehelleni ensimmäistä yhteistä lasta ja olen suorastaan häkeltynyt sitä, kuinka en halua mieheni lasten koskevan vatsaani, kun taas nautin siitä, että oma muksuni silittelee ja hellii mahanpallukkaani. En voi niille tuntemuksille mitään ja tietysti ne peitän, mutta kun mieheni tytär lässyttää ja koskettelee mahaani, haluaisin juosta karkuun :)