Lyhyitä novelleja?

Näin aamutuimaan nousee mieleen Jouko Turkan Aiheita. Lyhimmät novellit taisi olla noin kolme riviä.

:-)


ONHAN NIITÄ

tullut luettua joskus. Vaan kun ei juolahda mieleen. Jaa, yksi oikein hyvä kyllä! Saksalainen kirjoittaja joka kuoli keskitysleirillä, muistaakseni. Tai ainakin vankilassa... vai kuinka se meni. Postuumina julkaistiin hänen kertomuskokoelmia. Kirjoitti näytelmänkin, on esitetty televisioversiona. Hitsi kun en muista nimeä. Keltaisessa kirjastossa julkaistiin, kirjan alkuosassa näytelmä, lopussa valikoituja kertomuksia, jotain ovesta. Voikohan niitä sanoa novelleiksi? Pienoiskertomuksia, kuvaelmia, tunnelmamaalauksia. Mikä se nyt oli? Suljetut ovet. Ei, on Sartre. Hmmm. Ovien ulkopuolella? Kyllä! Etsipä kirja käsiisi. OVIEN ULKOPUOLELLA. Googlettamalla varmaan löytyy tekijä, jos oikein muistan sukunimi alkoi B-kirjaimella. Alkaa tietysti vieläkin.

Kirjoitan lyhyen tarinan. Tässäpä se.

Kirjoitan lyhyen tarinan. Katselen ikkunasta ulos, mietin, millainen sen pitäisi olla. Mielessäni ei ole yhtään ideaa. Sormeni lepäävät pöydällä.

Aita. Minun ja naapurin välillä.
Vihreä maalattiin sinisen päälle tänä keväänä, muutama vuosi aiemmin sininen vihreän päälle. Aiempi maali raaputettiin silloin huonosti pois, joten kun sininen hilseili, alta näkyi vanhaa vihreää.
Nyt mikään ei hilseile. Maalin alta ei näy vanhaa.

Kuinka aloittaisin? En keksi mitään. Mieleni on aivan tyhjä. Katselen aitaa.

Sormiani vasten ihosi oli pehmeä, jotenkin sellainen kuin unissani, mutta tietysti ihmeellisempi. Sellainen kuin satiini. Huomaan ajattelevani sinua kun katselen aitaa. Huokaan. Mistä kirjoittaisin tänään? Tahtoisin kirjoittaa novellin, kertomuksen. Kuvauksen jonkinlaisesta tapahtumasarjasta. Esimerkkinä siitä millainen voisi olla novelli, millainen se on. Jos kirjoittaisin:

Kirjoitan lyhyen tarinan. Tässäpä se.

Se ei olisi vielä novelli. Mikä siis tekee novellin? Jos kaksi tai kolme peräjälkeen asetettua lausetta ei riitä, mietin. Mielestäni novellissa pitää olla jonkinlainen kertomus, tapahtumasarja joka kuvataan. Sormeni rummuttavat pöytää.

Katselen sormiani. Jos ehkä kirjoittaisin sinusta?

Esimerkiksi XYZ ei ole novellikokoelma. Se kotimainen kirja muutaman vuoden takaa, en muista tekijän nimeä. Voidaanhan sitäkin silti sanoa novellikokoelmaksi, toki, koska ei ole tarkkaa määritelmää olemassa novellille.
Jospa kirjoittaisin esimerkin, mikä ei ole novelli ja mikä on?

Silloin oli kuutamo. Aita natisi selkäsi takana.

Seis! En halua ajatella sitä enää. En tahdo kaivata, tuntea ikävää.
Omenapuun lehdet värisevät tuulessa...
Joinain päivinä olen hävennyt vain sitä etten ole pystynyt tuntemaan edes häpeää. Elämme vierekkäisissä taloissa puolisoidemme kanssa eikä asiasta puhuta vaikka kaikki tietävät.
Aamulla kuljit tästä ohi. Et katsonut ikkunani suuntaan. Veit pienokaisen päiväkotiin ennen töihin menoasi. Ystävät ihastelevat ja sanovat varmaan että onpa isänsä näköinen.

Voi olla.

Miehesi maalasi siltä puolen ja minä tältä puolen. Väri oli yhteisesti valittu.
En vieläkään keksi mitä kirjoittaisin. Taidan unohtaa koko novellin.

Kirjoitan miehestä, joka yrittää kirjoittaa novellin, katselee ikkunasta. Mitä sitten?
Katselee aitaa, jossa hilseilevä maali paljastaa altaan vanhaa maalia, ja sitten? Hmmm. Ehkä aita on hiljattain maalattu, hilseilevät värikerrokset peitetty.

Lopuksi hion tekstiä hieman. Esimerkiksi lauseessa "se ei vielä olisi novelli" siirrän sanan "vielä" paikkaa: Se ei olisi vielä novelli.

Kappalejakoon käytän hassua numerointia.

Kesken kirjoittamista mieleeni pulpahti kirjan "Ovien ulkopuolella" tekijä: Borchert.

Numerointi tuntuu keinotekoiselta. Ensin kappale numero 1, sitten numero 5 jne. Poistan numeroinnin, käytän välilyöntejä erottamaan osioita toisistaan.

Kusettaa. Menen vessaan.

En vielä, kohta. Teksti tuntuu hajanaiselta. Tiivistän. Otan välilyöntejä pois.
En ole vieläkään tyytyväinen, novellin kirjoittaminen on paljon vaikeampaa kuin luulin. Olkoon.

Kari Hotakaisen Finnhits on kyllä sen luokan rahastusta jotta... Suurin osa jo ilmestynyt olutpullon kyljessä

Borchert?

Kotimaisista suosittelen yksi kiva, unohduksiin jäänyt
KOSKIMAA, JUHO: ELÄMÄÄ KATSELLESSA. Kahdeksanneljättä kuvausta. Karisto 1926. 414 sivua.
Ei ehkä mestariteos, mutta hyvä kertomuskokoelma. Keskeisenä aiheena onneton rakkaus. Koskimaa kuvailee ihmisen hapuilua, onnenunelmia ja pettymystä. Hän kirjoittaa yksinäisyydestä ja kaipauksesta kaupungissa toisten ihmisten keskellä, yksinäisyydestä ja kaipauksesta Lapin erämaassa. Osa kertomuksista tapahtuu ikuisuuden rajalla tai sen toisella puolella: jouluaattona kaksi kuukautta kuolleena ollut maisteri Arosenius saa luvan vierailla näkymättömänä entisen perheensä ja ystäviensä luona, paikkakunnan pelätyin mies Kehus-Nikolai katselee ruumistaan kuolinsyyntutkijan pöydällä leikeltävänä, sulhastaan odottava Karaslompolon sinisilmäinen Sylvi joutuu odottamaan hieman liian kauan ja sulhasen vihdoin saavuttua hukuttautuu...
Kokoelma on tunnelmaltaan lähes suggestiivinen, fantasiamainen, absurdikin - ja kuitenkin jokaiselle tuttuja yleisinhimillisiä tunteita puhutteleva.
Mielestäni kokonaisuutena ehyt ja tasapainoinen teos.

XYZ mitä tuossa aikaisemmin muistelin, on merkitty "romaaniksi":
RÄTY, PANU: XYZ. Romaani. Wsoy 1994. 256 sivua.
Löysin vanhoista tiedostoista lausuntoni kirjasta:

Erikoislaatuinen, lyhyistä katkelmista koostuva proosateos, paikoitellen groteski, ihmismielen kummallisuuksia mustalla huumorilla kuvaava, outoudessaan jopa kipeän realistinen tarkastelu nyrjähtämisen ja viisauden rajamailta. Omalla tavallaan mielenkiintoinen, mutta enemmän irrottelua kuin syvällinen analyysi.

Ulkomaisista muistelisin että Jayne Anne Phillipsin MUSTAT AUKOT sisälsi lyhyitä, noin 2 - 5 sivun mittaisia. Luin kirjan joskus 1980-luvun puolivälissä ja silloin se kolahti lujasti. Ehkä enää en jaksaisi innostua, mutta pidän kirjaa kyllä hyvänä teoksena, lajityypissään hienoa proosaa. Vai tekeeköhän muistini tepposia?
Van Morrison oli tuohon aikaan lempiartistejani, joten minua tietysti viehätti sekin, kun kirjan alussa on mottona Morrisonin biisistä Streets of Arklow "sydämemme olivat puhtaat, mutta ruoho ei kasvanut".


- -


NOVELLI. Versio 2.

Kirjoitan lyhyen tarinan.
Katselen ikkunasta ulos, mietin, millainen sen pitäisi olla.
Mielessäni ei ole yhtään ideaa. Sormeni lepäävät pöydällä.

Aita. Minun ja naapurin välillä.

Vihreä maalattiin sinisen päälle tänä keväänä.
Muutama vuosi aiemmin sininen vihreän päälle, aiempi maali raaputettiin silloin huonosti pois, joten kun sininen hilseili, alta näkyi vanhaa vihreää.
Nyt mikään ei hilseile.

Kuinka aloittaisin? En keksi mitään. Mieleni on aivan tyhjä.
Katselen aitaa.

Sormiani vasten ihosi oli pehmeä, jotenkin sellainen kuin unissani, mutta tietysti ihmeellisempi. Sellainen kuin satiini? Huomaan ajattelevani sinua kun katselen aitaa. Huokaan. Mistä kirjoittaisin tänään? Tahtoisin kirjoittaa novellin, kertomuksen. Kuvauksen jonkinlaisesta tapahtumasarjasta. Esimerkkinä siitä millainen voisi olla novelli, millainen se on. Jos kirjoittaisin:

Kirjoitan lyhyen tarinan. Tässäpä se.

Se ei olisi vielä novelli. Mikä siis tekee novellin? Jos kaksi tai kolme peräjälkeen asetettua lausetta ei riitä, mietin. Mielestäni novellissa pitää olla jonkinlainen kertomus, tapahtumasarja joka kuvataan. Sormeni rummuttavat pöytää.

Katselen sormiani. Jos ehkä kirjoittaisin sinusta?

Silloin oli kuutamo. Aita selkäsi takana natisi.

Seis. En halua ajatella sitä, enää. En tahdo kaivata, tuntea ikävää.
Omenapuun lehdet värisevät tuulessa...
Joinain päivinä olen hävennyt vain sitä etten ole pystynyt tuntemaan edes häpeää siitä.

Mielenkiintoinen lause.

Elämme vierekkäisissä taloissa puolisoidemme kanssa eikä asiasta puhuta, vaikka kaikki tietävät.
Hymyilen.

Aamulla kuljit tästä ohi. Et katsonut ikkunani suuntaan. Veit pienokaisen päiväkotiin ennen töihin menoasi.
Ystävät ihastelevat ja sanovat varmaan että onpa isänsä näköinen?

Voi olla.

Miehesi maalasi siltä puolen ja minä tältä puolen. Väri oli yhteisesti valittu.

En vieläkään keksi mitä kirjoittaisin.

Ehottomasti ja ilimammuuta tutustumisen arvoinen on
Satanen muistelmia Pohjanmaalta / kirjoittanut Saara Wacklin
Ei voi olla kovin pitkiä, kun mahtuu sataankolmeen sivuun. Ainakin vuoden 1872 painos.