Lähetystyöstä monta sanaa

Koska täällä on lähetystyö aiheinen palsta, jolla ei useinkaan ole aiheeseen kuuluvaa kirjoittelua, kirjoitin sekavasti ja muutamalla sanalla Suomalaisten tekemästä lähetystyöstä Afrikassa. Käytin lähteinä useita lähetystyöstä kertovia elämänkertoja ja muita kirjoja.

Kiinnostusta lähetystyötä kohtaan on tunnettu Suomessa jo melko pitkään. Vuonna 1859 perustettiin Suomen Lähetys Seura.

Lähetyskoulu aloitti toimintansa Helsingissä porvarinleski Klingströmin talossa vuorikadulla (nro 9) marraskuun 17:nä päivänä vuonna 1862.

Koulussa oli johtajana K. J. G. Sirelius ja opettajana mm. A. W. Lucander. Kouluun hyväksyttiin viisi oppilasta, joista K. L. Tolvanen ja Pietari Kurvinen, K. A. Veikkolin suorittivat kurssinsa loppuun saakka.

Pietari Kurvinen tuli kouluun Ilomantsista kävellen, ja usein kesälomienkin aikana kävellen kulki Helsingistä Ilomantsiin, köyhyytensä tähden.

Talven 1862-63 kuluessa kouluun tuli uusia oppilaita, joista koko kurssin suorittivat edellä mainittujen lisäksi vain M. Rautanen ja B. B. Björklund.

Opiskelijat asuivat puisessa rakennuksessa kahdessa pienessä huoneessa, heräten kello 5 rukoilemaan ja huonetta siivoamaan ja sitten 8 aamupalalle ja sitten oli oppitunteja ja puiden hakkaamista ja kantamista ja muita töitä.

Ruoka oli hyvin yksinkertaista ja niukkaa, esim. kahvia ja voita annettiin ainoastaan sunnuntai-aamuna.


Lähetyskouluun ei voitu ottaa uusia oppilaita varojen puutteen vuoksi ja toiminta keskeytyi vuonna 1872.


Suomesta lähtivät ensimmäiset lähetystyöntekijät Afrikkaan juhannusaamuna vuonna 1868, Helsingistä Nikolai-nimisellä höyrylaivalla Rääveliin ja sitten maata pitkin junassa Lybeckkiin.

Laivassa he oleskelivat kannella ja nukkuivat pelastusveneissä.

Saksassa he olivat kolme kuukautta ja opiskelivat siellä saksan kieltä ja englantia ja hollantia.

Sitten matkustivat Lontooseen, josta Cape City purjelaivalla Kaapinmaalle kolmessa kuukaudessa, myrskyt hidastivat matkaa ja kerran repivät purjeet riekaleiksi, mutta lopulta 30.12.1869 saapuivat perille Afrikan eteläiseen kärkeen.

Kaapista matkustivat kuukaudessa vuokratulla purjelaivalla hereromaalle ja valaslahdesta Otjimbingueen härkävankkureilla.

He matkustivat viidellä isolla nelipyöräisellä härkävankkureilla, joita vetämässä oli 100 vetohärkää ja palkattuna parikymmentä kuljettajaa, opasta ja paimenta.

Matkan kulut olivat hyvin suuret ja Lähetysseura velkaantui.

Kaiken kaikkiaan kesti yli kaksi vuotta, ennenkuin he olivat päässeet Helsingistä Ambomaalle touko tai kesäkuussa 1869.

Vuonna 1870 lähettiin vielä kaksi lähetystyöntekijää, K. M. Skoglund ja Tobias Reijonen Afrikkaan ja muutama muu.

Lähetystyöntekijät eivät saaneet kuuteen vuoteen palkkaa.

Vasta seitsemäntenä vuotena SLS pystyi lähettämään heille rahaa, niin että jotenkuten tulivat toimeen. Suomessa ei ollut kovinkaan todenmukaista käsitystä siitä, miten kalliiksi ruuan ostaminen ja kaiken tavaran kuljettaminen tuli Afrikassa, jonka tähden lähetystyöntekijät joutuivat yleensä elämään köyhyydessä ja puutteessa.


Lähetystyöntekijät menivät sodan keskelle Afrikkaan, naama-heimot olivat sodassa hereroiden kanssa

Afrikassa he kohtasivat taikauskoisia ihmisiä, jotka elivät monenlaisten pelkojen ja uskomuksien keskellä.

Alkuun he opiskelivat paikallisia kieliä ja kulttuuria ja rakensivat lähestysasemaa ja muita tarpeellisia rakennuksia.

Heillä oli mukanaan vaihdettavia tavaroita, joita vastaan saivat ruokaa ja muuta tarvittavaa afrikkalaisilta. Mutta vaihtotavaran loputtua, he joutuivat itse hankkimaan ruokansa, ja se tapahtui usein kerjäten. Sen vuoksi Ambokuninkaat suhtautuivat pilkallisesti heihin.


Lähetystyöntekijöitä kohdeltiin yleensä huonosti, heidän omaisuuttaan varastettiin ja heistä koitettiin hyötyä kaikin tavoin, heitä vainottiin ja surmattiin. Usein afrikkalaiset uskoivat että he voivat rikastua ja tulla mahtaviksi lähetystyöntekijöiden avulla.

Tosinaan afrikkalaiset tekivät työtä lähetystyöntekijöille ja vaativat melko mahdottomia korvauksia vähäisestäkin työstä, joka tuotti köyhille lähetystyöntekijöille suuria vaikeuksia.


Monenlaiset taudit ja eläimet olivat lähetystyöntekijöiden kiusana. Pietari Kurvinen sairastui malariaan, joka oli viedä hänen hengensä.

Paikalliset heimopääliköt olivat kovin oikukkaita hirmuhallitsijoita, jotka pitivät heimolaisensa pelossa. Heillä oli valta tappaa kenet tahtoivat.

Heimojen keskuudessa oli myös taikauskoisena tapana syyttää ihmisen tai eläimen kuollessa, naapureita tai muita ihmisiä, joista ei pidetty, noitumisesta. Sen syytöksen nojalla päästiin käsiksi hänen omaisuuteensa ja useimiten hänet sitten surmattiin. Usein surmattiin koko perhe ja koko suku.


Afrikkalaiset uskoivat pahoihin henkiin, joita he kovasti pelkäsivät, he palvoivat ja lepyttivät vainajien henkiä noidan johtamana.


Sairaista ja vanhuksista pitivät huolta krokotiilit, joille sairaina syntyneet lapset tai vanhukset syötettiin. Muutamat vanhemmat myivät tyttöjänsä 9-12 vuotiaina lapsivaimoksi. Joskus sama tyttö myytiin useammankin kerran, kun joku toinen mies oli ollut valmis maksamaan edellistä enemmän.



Lähetystyötä vaikeuttivat uskomattomat orjakauppiaat, jotka ostivat orjia maksaen aseilla ja alkoholilla ja rihkamalla. He yllyttivät afrikkalaisia surmaamaan lähestystyöntekijöitä, jotka olivat haitaksi heidän bisneksilleen.

Pietari Kurvinen kertoi, että jos olisi tyydytty siihen mitä Katolinen Xavier teki Intiassa, olisi voinut kastaa tuhansia, mutta tahdottiin perusteellisesti opettaa kristinuskon perustotuuksia ja Jumalan sanan kautta johdattaa mielenmuutokseen ja uskoon ja vasta sitten kastaa.

Suomalaisilla oli viisi lähetysasemaa ja 12 työntekijää Ambomaassa. Aina toisinaan hererot tai muut heimot hävittivät lähetysasemat ja ne rakennettiin toiseen tai samaan paikkaan uudelleen.


Lähetystyöntekijöiden yhteydenpito Lähetysseuraan ja muihin ihmisiin tapahtui kirjeitse, joiden perille meneminen kesti usein puolesta vuodesta jopa vuoteen.

Ensimmäiset kymmenen vuotta Suomalaisten lähetystyöntekijöiden työstä Ambomaalla ei tuottanut juurikaan mitään näkyvää hedelmää.

Ensimmäinen ambomaalaisen kaste tapahtui vuonna 1876, jolloin kastettiin Pietari Kurvisen ottotytär Eeva-Maria.

Vuonna 1883 toimitettiin enimmäinen kaste Ambomaalla Omulungan lähetysasemalla, tuolloin Topias Reijonen kastoi 6 nuorta miestä.

22.4.1880 kuoli lähetystyöntekijä G. M. Skoglund Malariakuumeeseen, viisi viikkoa häidensä jälkeen

7.5.1891 kuoli K. A. Weikkolin kuumeeseen.

Lähetyspastori Yrjö Roiha menetti ensimmäisen vaimonsa Liisan vuonna 1886 ja hänen toinen vaimonsa Tilda kuoli 1894 ja hän jäi yksin kahden pienen poikansa kanssa. Kahden kuukauden päästä paloi lähetysasema ja hänen omaisuutensa sen mukana. Kuukauden päästä kuoli hänen nuorin poikansa Viljo. Hän oli hyvin sairas ja kuoli 4.8.1894.


Vuodesta 1920 alkaen lähetystyö Ambomaalla eteni aika hyvin. Vuonna 1925 vihittiin seitsemän Ambomaalaista papiksi.


Kun lukee vanhoista kirjoista lähestystyöntekijöiden elämästä, tulee ihmetelleeksi, että kuinka ihmeessä on voinut olla tuollaisia ihmisiä, jotka lähtivät tuollaisiin hyvin epävarmoihin oloihin.


Kristinuskon myönteiseksi vaikutukseksi ajattelen afrikkalaisen taikauskon vähentymisen ja orjakaupan loppumisen, mutta näistäkin saavutuksista muutkin saavat jonkin osan kaikesta kunniasta.

Ehkä myös Islamilaisuuden leviäminen hidastui lähetystyön vaikutuksen kautta.

Protestanttien tehdessä vaikeimman työn, saapuivat sitten Katoliset korjaamaan hedelmää. He antoivat lahjoja niille jotka tulivat heidän kastettavakseen, eivätkä edellyttäneet uskoa kastettavilta.