Moi, mulla on tässä pikkunen ongelma....Mä taidan olla masentunu. Mä oon kyl yrittäny puhuu äidille, viimeksikin aloin itkemään ja se ei silti tajunnu et mä olin tosissani. Mun masennukselle on monia syitä mut päällimmäisin niistä on varmaan se että en pahemmin uskalla tehä mitään uutta ja tuntematonta. Mutta mä oon rikkomassa rajojani..=)Mä varmaan pääsisinki tän yli jos äiti vaan tajuis ja tukis.
Niin siis mun olo vaihtelee, välillä olo on normaali, mut välillä taas olo on kaamee... Oon miettiny kans et mitä tapahtuis jos mua ei enää olis, mut kun mä en uskalla tehä mitään itsaria, en kyllä toistaseks haluiskaa mut yks mikä on käyny mieles on karkaaminen(en kyl haluis jättää iskää...) ja olla menemättä kouluun (mulla on koulussa hirveesti stressiä, enkä ees aina tiedä mikä mua koulussa nii paljo stressaa). Niinku alottais uudestaa jossain muualla.
Mun äiti ei auta mua ollenkaa, enkä voi puhua isäni kanssa koska se asuu muualla enkä saa tilaisuutta puhua sen kanssa. Mun vanhemmat ei kyl oo eronnu mut ne asuu erillään ja niillä menee näin hyvin. Jos mä nään iskää niin mun äiti ja pikkuveli on aina siin lähellä....*huoh*
Ja sitä paitsi äiti antaa musta kaikille niin helkkarin negatiivisen kuvan. Jos me ollaan jossain kylässä koko perhe, niin äiti kyl jaksaa aina mussuttaa siitä ku meijän tytölle ei kelpaa enää mikää...jne. Äiti ei vaan tajuu kui pahalta musta tuntuu, kerranki ku sain sen kuuntelee, se ei antanu mun puhuu loppuun asti vaan oli ku ei mulla mitään ongelmaa oliskaa. Mitä mun pitää tehä että se tajuu? Mä voin kyl viillellä itteeni, ryypätä, polttaa, käyttää huumeita, liikkuu epäilyttävässä seurassa ja niin edelleen mut ku mikään näistä ei kiinnosta. Joku osa musta kieltää nää jutut. Jos se ei kohta ala kuuntelee nii mun olo vaan pahenee ja tän ylipääseminen tulee olee entistä vaikeempaa, ja mun pitäis täs samal keskittyy kouluunki ku oon jo kasilla.
Muuten oon täysin normaali, mulla on ihanat vanhemmat (äitiä silloin tällöin lukuunottamatta) ja veli.
Olo on vähän sekava.... Onko kenelläkään mitään neuvoja, ohjeita, kokemuksia yms.?
Niin siis mun olo vaihtelee, välillä olo on normaali, mut välillä taas olo on kaamee... Oon miettiny kans et mitä tapahtuis jos mua ei enää olis, mut kun mä en uskalla tehä mitään itsaria, en kyllä toistaseks haluiskaa mut yks mikä on käyny mieles on karkaaminen(en kyl haluis jättää iskää...) ja olla menemättä kouluun (mulla on koulussa hirveesti stressiä, enkä ees aina tiedä mikä mua koulussa nii paljo stressaa). Niinku alottais uudestaa jossain muualla.
Mun äiti ei auta mua ollenkaa, enkä voi puhua isäni kanssa koska se asuu muualla enkä saa tilaisuutta puhua sen kanssa. Mun vanhemmat ei kyl oo eronnu mut ne asuu erillään ja niillä menee näin hyvin. Jos mä nään iskää niin mun äiti ja pikkuveli on aina siin lähellä....*huoh*
Ja sitä paitsi äiti antaa musta kaikille niin helkkarin negatiivisen kuvan. Jos me ollaan jossain kylässä koko perhe, niin äiti kyl jaksaa aina mussuttaa siitä ku meijän tytölle ei kelpaa enää mikää...jne. Äiti ei vaan tajuu kui pahalta musta tuntuu, kerranki ku sain sen kuuntelee, se ei antanu mun puhuu loppuun asti vaan oli ku ei mulla mitään ongelmaa oliskaa. Mitä mun pitää tehä että se tajuu? Mä voin kyl viillellä itteeni, ryypätä, polttaa, käyttää huumeita, liikkuu epäilyttävässä seurassa ja niin edelleen mut ku mikään näistä ei kiinnosta. Joku osa musta kieltää nää jutut. Jos se ei kohta ala kuuntelee nii mun olo vaan pahenee ja tän ylipääseminen tulee olee entistä vaikeempaa, ja mun pitäis täs samal keskittyy kouluunki ku oon jo kasilla.
Muuten oon täysin normaali, mulla on ihanat vanhemmat (äitiä silloin tällöin lukuunottamatta) ja veli.
Olo on vähän sekava.... Onko kenelläkään mitään neuvoja, ohjeita, kokemuksia yms.?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen käynyt saman läpi sinun ikäisenäsi.
Äitini oli juuri kuten kuvailit, ja minäkin olin isin tyttö. Isistä olen aina tiennyt, että hän kuuntelee ja rakastaa minua. Äidistä en voi sanoa samaa - hän jätti minut lapsena yksin itkemään, eikä ole ikinä kuunnellut minua, vaikka olen kuinka yrittänyt puhua, välillä kauniisti, välillä huutaen.
Olin masentunut ja stressaantunut. Olin aika paljon pois koulustakin, ja siitä seurasi suhteellisen huono koulumenestys.
Kun menin ammattikouluun, tapasin mieheni. Silloin meni vähän paremmin, mutta ei sekään kauaa kestänyt. Pian alkoivat taas masennus ja stressi, jonka seurauksena koulumenestykseni heikkeni jälleen huomattavasti.
Vuotta ennen valmistumista menin naimisiin, jätin kouluni kesken ja menin osa-aikatyöhön, jota teen yhä päivän pari viikossa. Mieheni käy kokopäivätyössä ja tienaa sen verran hyvin, että elintasomme on hyvä vähistä työmääristäni huolimatta. Onneksi mieheni on vanhanaikainen, ja on sitä mieltä, että perheessä ei ole seiniä välillä, vaan kaikki on yhteistä.
Poden yhä lievää masennusta, ja jos en eläisi "kevennettyä arkea" (eli osa-aikaista työtä), en eläisi ollenkaan.
Tässä on siis minun tarinani. Voi olla, että sinä voit toipua masennuksestasi ja stressistäsi, jos saat tarvittavaa hoitoa. Enkä tarkoita välttämättä mitään psykiatreja tai lääkehoitoja, vaan lepoa ja lomaa. Sinun kannattaisi myös puhua terveydenhoitajanne kanssa. Hän voisi keksiä joitain ratkaisuja, tai olla vain kuuntelijana ja tukena.
Mikset muuttaisi isäsi luokse, jos hänen kanssaan olisi helpompi elää? Sekin voisi helpottaa oloasi. Tai sovi ainakin tapaamisia isäsi kanssa niin, ettei muu perhe ole läsnä. Mene sinne vaikka viikonlopuksi ihan yksin. Jos sinulla ei ole rahaa tms. niin pyydä isältäsi, että voit matkustaa hänen luokseen. Kerro hänelle, että sinulla on tärkeää asiaa.
Valitettavasti en osaa muilla tavoin auttaa. Toivottavasti saat edes jotain apua tilanteeseesi! Ja kirjoita myöhemmin, mitä olet tehnyt, ja miltä sinusta tuntuu.
Kirjoita äidillesi kirje. Kirjoita siihen kirjeeseen selvästi miltä sinusta tuntuu, mikä on vikana ja miltä tuntuu kun äiti ei huomioi sinua. Pura sydämesi paperille, kirjoita loppuun "Minä haluan keskustella kanssasi tästä niin, että sinä myös kuuntelet" ja anna kirje äidillesi.
Tänne kirjoittamasi viesti on hyvä alku. Kirjoita juuri näistä asioista äidillesi.
Kiitos neuvosta. Mulla taitaa olla positiivisuus kärpänen purru tai jotain. Olo on :). Saattaa tosin johtua siitä että syksy ja talvi tulee, pidän talvesta. Varsinkin siitä kun kävelee puoli yhdeksän aikoihin kotiin ja puhaltelee niitä ihme höyrypilviä ilmaan. Saattaa ihmiset vähän olla ihmeissään ku meikäläinen kävelee ohi mutta mä vaan tykkään kattoo niitä pilviä....=) hih hih... Puhuttiin äidin kanssa tänään pitkään mutta ei ihan siitä aiheesta mistä piti, mutta en kyllä halua puhua niistä nyt kun olo on hyvä, vasta sitten kun menee huonommin. xP