Rakastuminen, onnellinen mielenhäiriö

Muistan joskus murrosiässä,kun luin jostain lehdestä maailmanlopun ennustuksia. Ajattelin ja toivoin ihan vakavissani, että kunpa saisin rakastaa tai ehkä rakastella ennen kuin kaikki loppuu. Se oli totista totta, vaikka näin jälkeenepäin hymyilyttääkin. Mitähän tämän ajan jos mahdollista vielä epävarmemmassa maailmassa murrosikäset lapset ajattelevat. No aika kului,
maailmanloppua ei tullutkaan. Jonkun verran sain rakastella, mutta sitä rakkkautta yrityksistä huolimatta sitten ei tullutkaan. Oli joitakin juttuja, ympärillä näin onnellisia (ainakin päällepäin) pareja. Joillekin tuli jo lapsia. Kuinka kaipasinkaan jotain sellaista.
Kadehdin heitä ja halusin itsekin jotain sellaista.
Tapasn naisen, hän muutti luokseni. Meille syntyi
kaksi ihanaa lasta. Olimme päällepäin varsinainen malliperhe, moni varmaan kadehti meitä. Emme olleet rikkaita, mutta emme köyhiäkään. Kaikki oli periaatteessa niin hyvin
kuin vain voi.
Se rakkaus ja rakasteleminen,hellyys, hyvät sanat
toisiamme kohtaan, niitä ei ollut. Alussa yritin, mutta kun en saanut sitä takaisin, ne sanat ja teot kuolivat itseltänikin. Lapset toivat sen hellyden elämään. Noin 16 vuotta sitä meni. Tunsin että jään elämässäni jostain paitsi.
No, sitten se tapahtui, noin kolme vuotta sitten
tapasin ikäiseni naisen sattumalta. Se ilta oli
mitä oli, mutta viikko sen jälkeen kun pitkän harkinnan jälkeen uskalsin soittaa hänelle.....
se puhelu muutti minun elämäni. Kuinka joku voikaan sanoa niin hyviä ja kauniita asioita.
Kuinka joku voi olla niin lähellä, vaikka etäisyyttä oli yli 400 km. Nyt tullaan siihen, että onko rakastuminen jonkinlainen terve mielenhäiriö? on, minä joka olen realistisin ja järjellä elävin olento, tunsin rakastumisen
merkkejä ensimmäistä kertaa elämässäni. Kirjoitimme sähköpostilla toisillemme kaikenlaista. Pohdin elämääni.
Järjestin tapaamisen. Se oli minun elämäni kaunein juttu. Kun aamulla pitelin häntä sylissäni, peläten että tämä ei ole totta tai tämä ei ole ikuista. Sanoin hänelle:"Olen niin onnellinen että voisin vaikka kuolla." Se tuntuu
lapselliselta, mutta ajattelen vieläkin niin.
Niin alkoi minun mielenhäiriöni ja meidän yhteinen rakkaustarinamme. No, monien vaiheiden
ja kipujen jälkeen erosin ja nykyisin elän tämän rakkaani kanssa. Ero tuotti paljon kipua, vaihdoin paikkakuntaa,työpaikkaa, aloitin uuden elämän. Siihen littyy niin paljon asioita, että
kokemuksista voisi tehdä vaikka kirjan. Ehkä joskus sen kirjoitankin. Tämä rakkaus sai minut
kirjoittamaan runoja ja piirtämään,asioita jotka ovat sisälläni. Onneksi ei laulamaan. (minulla ei ole lauluääntä), ääntä kyllä on. No, kolme vuotta tapaamisesta, mitä nyt.? Rakkaani on työmatkalla. Olen yksin kotona ja kirjoitan tätä
tarinaa. Tottakai intohimo on tasaantunut, mutta kyllä viikoittain saan kuulla , "rakastan sinua", ja sanon sen itsekin. Halataan ja "pussaillaan. Énnen nukahtamista hän tulee kainalooni ja aamulla kun herätään saan hänet syliini. Aika ajoin rakastellaan hellästi tai rajun intohimoisesti. Puhumme, nauramme, elämme.
Ai mikä on ikämme, se on hiukan alle 50. Voi kuinka rakastankaan häntä,jouduin tekemään vaikeita päätöksiä,ja niiden kanssa täytyy elää.
Ehkä täydellistä onnellisuutta ei ole, elämään kuuluu myös kipeät asiat. Mutta paljon auttaa, jos vierellä on rakastava ihminen. Kumpa osaisin osoittaa myös sen hänelle. Ainakin yritän.