Jokaisessa metsässä on ainakin kaksi puuta.
Niiden väliin jännitetään mielikuva
lehtien havinasta, valosta
joka välkkyy oksistossa, ja ehkä
sammalten peittämästä
polusta,
jota pitkin kävelemme:
tanssahtelemme kevein askelin,
sydän pompottaa.
Istun työhuoneessa, metsä tulee paperille.
Olen ollut torilla,
katsellut ihmisten paljoutta,
haistellut tuulta.
Ja nyt metsä tulee paperille,
sormet iskevät kipinää, puiden latvukset heiluvat
kaukaisen huudon tahdissa.
Päädyimme puiden alle,
lempipaikkaamme.
Poskesi punersivat jo valmiiksi,
kuperalla taivaalla äännähti lokki ja
puut kaarsivat oksansa suojaksemme häveliäästi kuin
lehtevät kädet.
Sillä tavalla
luontoruno voi muuttua
rakkausrunoksi.
Jännitymme kahden puun väliin:
Miehen kädet naisen olkapäillä, sammaleinen polku
kuin spiraali ja vatsa lehtiä täynnä.
Mutustelen sanoja!
Tällä tavallako sen aloittaisi.
Jokaisessa metsässä on ainakin kaksi puuta.
Niiden väliin jännitetään mielikuva
lehtien havinasta, valosta
joka välkkyy oksistossa, ja ehkä
sammalten peittämästä
polusta, jota pitkin kävelemme.
Tanssahtelemme kevein askelin,
sydän pompottaa.
Sitten eräänä päivänä lempipaikkamme kohdalla on vain
kantoja,
metsä kaadettu,
työvälineiden jäljet peittävät polun kauttaaltaan.
Puut kuoritaan ja viedään tehtaalle, tehdään
paperiksi.
Kirjoitan paperille.
Ja sinä luet
välillemme jännittyviä sanoja,
kuin metsää
kahden puun välille -
jännitettyä.
Syyskuussa pimeä tulee jo kello 21.
Mietin hakisinko vielä kupin teetä, keittiöstä.
Tällä tavalla rakennetaan
kompleksinen, monikerroksinen runo,
ehkä kertomus.
Katselen näyttöpäätteelle pudonneita
mustia kirjainrivistöjä.
Mistä ne kertovatkaan, mistä?
Hyvää yötä, rakkaani.
:-)
Niiden väliin jännitetään mielikuva
lehtien havinasta, valosta
joka välkkyy oksistossa, ja ehkä
sammalten peittämästä
polusta,
jota pitkin kävelemme:
tanssahtelemme kevein askelin,
sydän pompottaa.
Istun työhuoneessa, metsä tulee paperille.
Olen ollut torilla,
katsellut ihmisten paljoutta,
haistellut tuulta.
Ja nyt metsä tulee paperille,
sormet iskevät kipinää, puiden latvukset heiluvat
kaukaisen huudon tahdissa.
Päädyimme puiden alle,
lempipaikkaamme.
Poskesi punersivat jo valmiiksi,
kuperalla taivaalla äännähti lokki ja
puut kaarsivat oksansa suojaksemme häveliäästi kuin
lehtevät kädet.
Sillä tavalla
luontoruno voi muuttua
rakkausrunoksi.
Jännitymme kahden puun väliin:
Miehen kädet naisen olkapäillä, sammaleinen polku
kuin spiraali ja vatsa lehtiä täynnä.
Mutustelen sanoja!
Tällä tavallako sen aloittaisi.
Jokaisessa metsässä on ainakin kaksi puuta.
Niiden väliin jännitetään mielikuva
lehtien havinasta, valosta
joka välkkyy oksistossa, ja ehkä
sammalten peittämästä
polusta, jota pitkin kävelemme.
Tanssahtelemme kevein askelin,
sydän pompottaa.
Sitten eräänä päivänä lempipaikkamme kohdalla on vain
kantoja,
metsä kaadettu,
työvälineiden jäljet peittävät polun kauttaaltaan.
Puut kuoritaan ja viedään tehtaalle, tehdään
paperiksi.
Kirjoitan paperille.
Ja sinä luet
välillemme jännittyviä sanoja,
kuin metsää
kahden puun välille -
jännitettyä.
Syyskuussa pimeä tulee jo kello 21.
Mietin hakisinko vielä kupin teetä, keittiöstä.
Tällä tavalla rakennetaan
kompleksinen, monikerroksinen runo,
ehkä kertomus.
Katselen näyttöpäätteelle pudonneita
mustia kirjainrivistöjä.
Mistä ne kertovatkaan, mistä?
Hyvää yötä, rakkaani.
:-)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Miten mietinkin aamulla metsää
niitä kahta puuta
Sinua nojaamassa toiseen
ja sitä toista
missä oli mehiläispesä
Hunajapurkki pöydällä
teemukissa metsän tuoksu
mielikuvia
kahdesta puusta
Sinusta nojaamassa toiseen
Vaistomaisesti nostan käteni
ja kosketan silmäkulmaa
mihin mehiläinen pisti
se sattuu vieläkin
se muisto...
sumupatsaan sisässä
olemme kietoutuneina toisiimme
kuuntelemme ääniä Luonnon.
Kaste tipahtelee
pisarat leviää lahonneeseen kantoon
niistä muodostuu
arasti kimmeltävä lampi.
Punarinta naksuttaa
tiainen " tsirp, tsirp "
Ei rikota tätä suloista rauhaa
se riittää
että olemme toisillemme läsnä,
sydämin sykkivin.
Luojamme
kiitos että soit tämän kaiken meille.
--- eilen loikkasin käymään palstalla aikomuksena pistää jonkinlainen kiitoksia, kommenteista edelliseen runoon, mutta kun en oikein jaksanu keskittyä mitä kommentoijille sanoisin - pitkä mutta ihana päivä takana (olin käyny katsomassa lapsenlapsia) - niin tein jotain helpompaa, kirjoitin uuden.
Tää on aika lailla erilainen kuin edellinen, mutta mua viehätti ensimmäisen lauseen, mikä mieleen juolahti, sisältämä ajatus, että jokaisessa metsässä on ainakin kaksi puuta. Siitä se lähti liikkeelle kiinnittäessäni huomion itse tekstiin missä metsä on sana keskellä lausetta. Mutta pelkkä sana "metsä" ei vielä luo metsän tunnelmaa - sellainen syntyy runollisesta maalailusta: lehtien havina, oksistossa välkkyvä valo jne.
Sitten, joku joka saattaisi kirjoittaa runon metsästä. Työhuoneessa istuva runoilija. Hänen todellisuutensa limittyy runon todellisuuteen jota hän kirjoittaa. Hän on ollut torilla, katsellut ihmisiä jne.
Ja sitten tietysti, koska tämä runoutta ja henkilöitään tarkasteleva runo on äitiparran kirjoittamaa, sisällytän myös itseni tekstiin. Havainto, että pimeää tulee 21 ja kysymys, hakisinko lisää teetä, on henkilökohtainen, intiimi fakta - on ikäänkuin dokumentaatiota siitä mitä todella tapahtui kirjoittaessani.
:-)
Viimeistä edellinen kappale on vinosti hymyillen sekä runon "minähenkilöä" että minua itseäni faktisesti, päättyen ehkä kuvitteellisen - torilta palanneen - runoilijan kysymykseen:
Mistä ne kertovatkaan, mistä?
* En osaa selittää lauseen kirjoitushetkellä minussa värähtänyttä tunnetta mutta tuskin erehdyn - ainakaan paljoa - jos totean että kysymyksen kautta jollain tapaa empaattisesti eläydyin kipuun ja kaipaukseen, mikä ihmisen elämässä monta kertaa tulee näkyviin kuin rivien välistä: puhutaan jostain muusta, mutta - sieltä se pilkistää.
Viimeinen kappale? Lause missä toivotetaan hyvää yötä - rakkaalle -
Jokainen ihminen on MINÄ - itsessään oleva ja itsestään käsin muita olevia tarkasteleva - ja myöskin SINÄ - toista vastapäätä oleva, tarkastelun kohde. Jokaisella myös on halu olla jollekin rakas - ja jokaisella, luullakseni, on halu rakastaa, ja parisuhteesta puheen ollen nimenomaan rakastaa jotakuta tiettyä, jota vastapäätä on ja jonka kanssa YHDESSÄ kokee rakkauden. Jokainen on, ainakin jossain elämänsä vaiheessa, jollekin "rakkaani". Niinpä siis toivotin hyvää yötä jokaiselle lukijalle, ja - tässä kohtaa sisäinen tunnelmani kiertyi samaan teemaan, mitä käsittelin edellisessä runossa.
Jokainen ihminen kaiken kaikkiaan on todellisuudessa rakas, parisuhdetta ja sen tunnevärinöitä syvemmällä, on nimittäin arvokas maailmankaikkeuden keskellä, itsessään tärkeä. Arvoa ei tarvitse paeta hakemaan toisen sylistä, koska sen saa löytää omasta sydämestään: en ole arvokas vain toisen henkilön silmien kautta, olen arvokas, koska olen.
Näiden kahden elementin - olla rakas itsessään ja olla rakas toisen (ihmisen) silmien kautta - ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Itsensä hyväksyvä on vapaampi myös parisuhteeseen. Hänen ei tarvitse etsiä olemassaololleen hyväksyntää toisen kiihkeiden kosketusten kautta joten hän kykenee kohtaamaan myös toisen ja toisen tarpeet aidosti, takertumatta. Ajattelen näet, että jos ihminen ei ole ikäänkuin sinut itsensä ja emotionaalisen todellisuutensa kanssa, hän rakastaa ehkä enemmänkin "rakastettuna olemisen" tunnetta kuin itse ihmistä, joka häntä rakastaa. Tällä tavalla voidaan takertua toisen tunteeseen - koska oma arvo luodaan sitä kautta! - mikä johtaa alituiseen tarkkailuun ja saattaa olla osa mustasukkaisuuden mekanismia: vieläkö hän on rakastunut minuun - onko aivan varmaa että hän yhä rakastaa - vain minua - vieläkö hän mahtaa rakastaa minua yhtä paljon kuin alussa?
Rakastumisen ja rakastettuna olemisen *tunteen* rakastaminen johtaa vääristyneeseen ajatteluun jossa romanttinen unelmointi ja rakkaus samaistuvat. Rakastaminen typistyy rakastumiseksi, jolloin tunne-elämykset ajavat sitoutumisen ja uskollisuuden ohi. Pahimmillaan tunne-elämä saattaa rampautua elämysten metsästämiseksi, niin hengellisesti kuin henkisesti, kun ihminen kokee olevansa arvokas ja elossa vain elämysten kautta, joilla ruokkii egoaan. Hän "kehittää itseään" vaikka on itseltään hukassa.
No, tällaisia ajatuksia lipsahti paperille tällä kertaa.
Hyvää päivänjatkoa Mys ja Linda!
Tänään kiire päivä, mutta ehkä palaan palstalle yön tunteina. Katsotaan.
Hassua muuten. Eilen illalla tulin palstalle sanoakseni kiitokset kommenteista, mutta syntyikin runo. Tänään tulin palstalle kirjoittaakseni runon mutta syntyikin kiitokset kommenteista - kiitti vielä Mys ja Linda, halaukset! - ja tyylini mukaisesti - vähän pitkäksi jaaritteluksi taisi taas mennä. Rellu joskus sanoikin, että säästää yleensä tekstieni ja kommenttieni lukemisen viimeiseksi, kun niissä on niin - uuvuttavan? - paljon tekstiä. Ai niin. Se runo. Juups ---
*
On asioita joista kirjoitetaan
unohtunein sanoin.
Mykkiä katseita, jotka katsotaan väistäen.
Koskettamatta.
Kuinka läsnä ne ovatkaan
tällaisena iltana - kun takassa räiskyy
tyynnyttävä tuli.
Pihan yli meren kohina,
ja lattian yli
voimme aistia lämmön toistemme käsistä,
pidättyneistä.
Huokaan.
On vapauttavaa
lakata kaipaamasta menneitä kosketuksia ja
kiihkoa...
Nostamme katseemme,
ja huomaamme ehkä että toisenkin
silmät kimaltavat
lepattavassa valossa?
Kadonnutta kauneutta!
Jotain sellaista, mitä emme enää
epätoivoisesti etsi, jotain, missä emme enää
riipu sielussamme kiinni -
Antaa tilaa olevalle,
tuulen kohinalle
ja veden liikkeelle, ajatuksille
jotka nyt liikahtelevat
toista kohti
raskaista taakoista päästettyinä.
Kun menneisyys -
täynnä kaikkea sitä, minkä yhdessä koimme! -
ei enää ole painolasti,
se onkin osa nykyisyyttämme.
Astut häntä kohti yli lattian
tai jäätte omille puolillenne huonetta,
soitat puhelun ja pyydät anteeksi, tai olet soittamatta,
solmitte uudelleen sormet sormien lomaan
tai vahvistatte yhteisin päätöksin eronne lopullisuuden,
yhtä kaikki.
Tällaisena iltana
unohtuneista sanoista, katseista, joita katsotaan
väistäen,
kasvaa tuoreita versoja.
Uudenlaista suoruutta, lujuutta kohdata itsensä
ja elämä - kaikkineen.
Kuinka ihanaa on hengittää,
syksyn kuulasta
kipeyttä.
Kun edessä avautuva ovi
paljastaa kutsuvan polun, tunteet antavat
jo luvan kulkea
sykkivällä sydämellä:
Tehdä mikä on hyvää,
aina tunteisiin pakenematta -
Ei ainoastaan sitä, mikä tuntuisi hyvältä, vaan
takkatulen räiskyessä
mikä hiljaa alkaa liikahdella sisimmän
syvyyksistä,
vastuullisuuden vaatimus, omantunnon ääni,
eikä se ole enää
raskas ja kiusallinen.
Mökin ovella hengitys huuruaa,
pimeässä liikkuu vesi,
kekäleet takassa
hehkuvat.
Jätin tämän vastauksesi lukemisen viimeiseksi... =)
Minuun teki vaikutuksen ensinnäkin alkuperäinen kirjoituksesi ja toiseksi minun ja Lindan vastausrunot...
Ikäänkuin Sinä olisit luonut ja antanut alkupään polulle jota kulkea jame olisimme valinneet omat sivupolkumme jatkaa - ja miten erilaiset ne polut olivatkaan.
Tälläisestä voisi syntyä vaikka mitä!
Ajatellaan joukkoa ihmisiä ja ajatellaan jotain tapahtumaa niitten ihmisten keskelle...
Se keskellä oleva tapahtuma, totuus, olisi ydin ja ne ihmisten näkemykset siitä, kaleidoskooppinen heijastus - tästä voisin jatkaa aamuun asti, paree kun lopetan heti =)
Ja uuteen runoosi;
Eletty elämä...
siis tähän asti eletty
tässä hetkessä
kun takassa palaa tuli
ja varjot vaeltavat
sukukuvien ylitse
Sitäkö tarkoitat?
että se - löydänkö sanoja
että se on tapahtumiensa summa
voimatta kuitenkaan erottaa
tekijöitään
jotka alussa olivat enemmän
kuin summansa
Että on vain luku
tieto sen koostuvan jostain
tieto ettei se vähene
usko sen lisääntyvän
siinäkö sen vapaus
Sitäkö tarkoitat?
...
Alkuun, hieno päivä Sinulle ollut eilinen !
Joku aika sitten muistaakseni Radio-Novan ohjel-
massa muna vai kana, oli kysymys " kuinka paljon
puita pitää olla, ja millä alueella, että sitä
voidaan kutsua metsäksi.
Huonomuistisuuteni nyt vaan ei anna muistaa
alueen kokoa, mutta sen muistan ettei puita
tarvitse välttämättä olla ollenkaan.
Asia kai varmistettiin Metsäliitosta, ellen ihan
väärin muista.
Oli pakko sanoa tuo, kun omassa kommentissasi
mainitsit
> jokaisessa metsässä on ainakin kaksi puuta <
Sivuseikka sinänsä, mutta sanoinpa.
Hienosti kuvaat sen, mistä metsä runollisesti
maalailussa syntyy - juuri noinhan se on.
Ja sitten tuo kipu ja kaipaus, josta kerrot.
Tai ei ehkä niinkään se kipu, mutta jollakin ta-
paa tuli mieleen kaipaus, joka jäi Sinuun ehkä
eilisen käyntisi jälkeen, kun kävit katsomassa
lapsia. Tietty tämä voi olla aivan harhaa, mutta
jotenkin siinä asettaudun siihen tilanteeseen,
kun tytöt on lähdössä täältä pois - kaipaus he-
rää jo, ennen kuin auton takavalot ovat
kaikonneet silmänkantamattomiin.
Sanainen arkkuni toki synnyttäisi paljonkin tuo-
hon osioon, jossa viittaat rakastumiseen, rakas-
tamiseen ja siihen, kuinka ihminen on rakas toi-
selle ihmiselle, ihminen ihmiselle.
Mutta jos lähden siitä kirjoittamaan, istun täs-
sä vielä kahden tunninkin kuluttua.
Arvokkaita ajatuksia, mutta pakko ohittaa se ja
siirtyä runoosi, kuten Myskin.
*
*
*
Voi juku muuten, kun tuo " mykät katseet " on ol-
lut jossain omassakin runossani, millä ihmeellä
sen nyt korvaan omassani * miettii *
Huulet sinetöityneinä
sanat kadotettuina
kaksi toisilleen rakasta,
kipeän rakasta juuri nyt kohtaa.
Kahden varjon likenevä tanssi
tuli räiskyy ...
Matka ihmisestä ihmiseen alkaa
sormet lomittuvat vastakkain.
On lohduttavaa huomata
kuinka on mahdollista löytää
uudelleen ihminen
kaiken koetun,
kivun ja kaipauksen jälkeen.
Tuntea sydämen lepattava liekki
oma ja hänen
vapautua, aristellen alkaa elää.
Tuli räiskyy
aamun on vielä aikaa
herkille hakeville kosketuksille
sanoille ...
--------
Noh, tulihan sanottua melkoisesti.
Hyvää huomenta tahi yötä - koska tätä sitten mah-
dat taas lukeakkaan, hymyile parta, hymyile :)
Heipparalla tyttöset.
Päivällä valmistelin yhtä juttua, sitten olin palaverissa ja vielä illalla yhdessä paikassa puhumassa, kotiin tultua kävin saunassa ja saunasta tultua tein ruokaa, joten... nyt olen aaaaaivan väsy. Siis mukavasti väsy. Zzzz.
Edellisessä vuodatuksessa kerroin omien runojen sisällöstä tekijän näkökulmasta. Teille heitin vain kiitokset vastauksista mutta itse vastausrunonne jätin aivan kommentoimatta, nyt lyhyesti.
Ensinnäkin Mysin runo. Siinä mua viehätti erityisesti aloitus "miten mietinkin aamulla metsää" ja loppukappaleessa mehiläisen piston muisto: "Vaistomaisesti nostan käteni / ja kosketan silmäkulmaa / mihin mehiläinen pisti". Tämä saattaisi olla todellinen tapahtuma mutta myöskin allegoriaa, eräänlainen symbolinen viittaus johonkin, mitä kahden ihmisen välillä (silloin metsässä tai parisuhteessa myöhemmin) tapahtui? Pöydällä on purkki hunajaa - mutta kaikki ei mennyt ihan nappiin, muisto satuttaa vieläkin. Sellaisena runo on mielestäni oiva vastausruno aloitukseen.
Entäs Linda sitten? Kuten Mys jo totesi, vastausrunot ovat aivan erilaiset. Lindan runosta en osaa mitään yksittäistä kohtaa poimia, se on kokonaisuus. Kappaleet yhdessä luovat tunnelman, ainakin minulle tuli elävä - linnunsirkutuksineen: tsirp tsirp - aistimus metsähetkestä. No, jos jotain sieltä poimisin, niin kappale "Kaste tipahtelee / pisarat leviää lahonneeseen kantoon / niistä muodostuu / arasti kimmeltävä lampi" on kaunis.
> Tälläisestä voisi syntyä vaikka mitä! < (Mys)
Niin, mielenkiintoisia ovat runouden polut!
> Tietty tämä voi olla aivan harhaa, mutta jotenkin siinä asettaudun siihen tilanteeseen, kun tytöt on lähdössä täältä pois - kaipaus herää jo, ennen kuin auton takavalot ovat kaikonneet silmänkantamattomiin. < (Linda).
Pikkuiset asuu tässä aivan liki joten näemme useinkin, enkä oikein osaa yhdistää kaipausta tuohon, mutta mistä sitä tietää. Kuka osaa täysin sanoa ja selittää mitkä sisimmän impulssit ja tunnekiertymät milloinkin vaikuttaa kirjoitettavan tekstin? En minä ainakaan, kirjoitustyylini kun muutenkin voi olla aika outoa toisinaan. Joskus tunnelma synnyttää sanat, mutta vähintään yhtä usein sanat synnyttää tunnelman. Saatan ikäänkuin sattumanvaraisesti valita tietyn sanan, sanaryhmän tai lauseen mistä lähden liikkeelle. Alussa ei ole mitään tunnelmaa tai tavoitetta mihin pyrin, on vain muutama lause mitä tarkastelen viileän etäisesti ja neutraalisti, kirjallisina lauseina; vähä vähältä sitten annan niiden johtaa mahdollisiin tunnelmiin, tarkastelen - itseäni ja sieluani välineenä käyttäen - millaisia tunnelmia tuollaiset lauseet ehkä herättävät. On runoja jotka syntyy kiinnostuksestani elämään ja sen ilmiöihin - ihmisen tunteisiin ja tarpeisiin - ja runoja jotka syntyy kiinnostuksestani runouteen sinänsä, tekstin sisäisiin mekanismeihin ja informaation luonteeseen - kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen tarkastelua. Ehkä kuitenkin useimmissa runoissani on kumpaakin puolta.
Lopuksi...
> hymyile parta, hymyile <
No hymyilenhän minä! Etkö huomaa. :-)
- -
Eihän minun pitänyt runoa nyt enää
kirjoittaa - jos kuitenkin.
Hymyilen suu korvissa. Hymyilen
niin että korviin sattuu,
ja kun valot sammuvat, minä
lasken korvani tyynylle,
olen vain.
Toiset laskevat lampaita, minä
poskelle valahtavien kyynelten määrää
laskemalla nukahdan, hiljaisuutta.
Hetkeä ennen kuin vajoan
pehmeään utuun
huuliltani vapautunut nauru
huoneessa helähtää.
Ihana on itkeä elämän sylissä,
ei lohduttomasti!
Itkussani soi kiitollisuus:
elämä on rikas, rakas
Luoja,
falskeista hymyistä minut varjele,
väkisin huulille pakotetuista -
etten särkisi korviani, menettäisi kykyä
kuulla herkimpiä.
Lauserakennelmien takana liikahtelevia
[ Eihän minun pitänyt runoa nyt enää
kirjoittaa - jos kuitenkin? ]
ääniä.
Tsirp tsirp. Sur rur.
Laitan sormet sormia vasten, nenänpään nenänpäälle.
Sanon: Hyvää yötä.
Ja - usko tai älä -
pimeässä huoneessa väreilee
koko hymyilevä kaikkeus, avaruus, ajatusten silta
yli erilaisten ihmiskohtaloiden.
Nukkukaamme hyvin.
- -
Kiitos kun olette olemassa!