Saatan olla yliherkkä poika tai jotenkin vajaa mut oon eläny koko elämäni ilman isää vaikka sitä joskus olen nähnytkin mut kun tulin murrosikään niin tajusin että jotain puuttuu. On vaikee puhuu kenellekkään mitään ja varsinkin kun ympäristö jossa elän on 100 % täynnä naisia ja tyttöjä. Ystäväpiiri 99% tyttöjä joihin pidän yhteyttä vain mesen välityksellä.
Yläasteen aikana aloin inhota poikien seuraa. En osaa olla niiden kanssa vaikka pitäs! EN tykkää samoista jutuista! Mulla ei ollu pienempänä muovisotilaita tai pikkuautoja. Mulla oli paljon paperia ja kyniä. Piirsin ja maalasin. Leikin naapurin tyttöjen kanssa. Minua pyydettiin aina mukaan leikkeihin ja tunsin kuuluvani johonkin. Kunnes totuus iski vasten kasvoja kuin joku olisi läimäyttänyt oven päin naamaan.
En osaa olla poika. En edes halua olla poika. Vihaan omaa isääni jonka rakkauden korvike oli aina raha. Syntymäpäivillä aina muutama kallis lahja, kakun syönti ja se siitä. En edes tunne sitä. En kaipaa sitä, kaipaan isää, en vastuutonta retkua joka tekee lapsia ja sitten jättää perheensä luullen että raha korvaa kaiken. Se voi olla hänen rakkauden osoituksensa ja arvostan sitä että hän on silti turvannut taloudellista puolta, mutta en hyväksy sitä että jätetään vaimo toisen naisen takia ja lapset kärsimään.
JOs jotain olen häneltä oppinut ikinä niin olen ainenkin nähnyt sellaisen miehen mallin kuvan jollaista minusta ei tule.
Koko elämä yhtä tuskaa. Joskus menee sukset ristiin tyttöjen kanssa ja jäät ihan yksin. JOskus on vaikea ymmärtää äitiä ja siskoja vaikka mielestäni ymmärrän naisia paremmin kuin joku muu "tavallinen" poika.
Mutta aina olen joutunut kasvamaan yksin. Pienestä pitäen. Asiat piti vain opetella itse. Näen joskus perheitä missä isät tekevät lastensa kanssa jotain ja opettavat lapsiaan esim. ajamaan pyörällä. Minä olen aina ollut yksin ja opetellut asiat itse. Pitäisikö minun olla jotenkin ylpeä? Ylpeä siitä että raadoin koulussa hulluna pilaten nuoruuteni jotta saisin yhdeksän keskiarvon päästötodistukseen ja arvostusta suvulta? Ylpeä siitä että olen luova, taiteellinen ja ymmärrän muita ihmisiä paremmin kuin itseäni?
Ei, en arvosta itseäni. Suoritukseni tuntuvat hukalta. Isäni tietää niistä mutta ikinä en ole kuullut hänen sanovan että on ylpeä minusta tai että olisi edes tyytyväinen mitä minusta on tullut.
Ikinä en opiskellut itseäni varten. Halusin vain korvata jotain..jotain puutetta minussa. Täyttää jonkun tyhjän aukon. Mutta silti en ollut iloinen kun koulu loppui. En ole iloinen että pääsin haluamaani arvostettuun lukioon. En ole iloinen siitä että olen olemassa. Kaikki kehuvat aina ja hihkuttavat kun nähdään. "On se niin viisas poika, aina tekee työtä ahkerasti,täsmällinen ja niin kykenevä. Kyllä siitä vielä jotain suurta tulee"
Haluan eroon noista tilanteista. Ne ovat kamalia. Minua ylistetään vaikka minulla oli vain onnea ja tuuria. JOku tekisi mitä vain ollakseni minun tilateessa. Niin ne sanovat. Mutta tietäisivät mitä elämä on "kulissien" takana. Yksi poika sanoi olevansa todella kateellinen minulle. Hän ei voinut ymmärtää miksei häntä ole siunattu sellaisilla "lahjoilla". Sanoin hänelle että hänellä on ehjä perhe ja asiat hyvin toisin kuin minulla. Vaikka kuinka hienolta elämäni kuulostaisi yhtä helvettiä se on.
Aina kun näen jonkun isän työntävän lapsensa vaunuja, leikkivän hänen kanssaan, viettävän aikaa hänen kanssaan niin minä murrun miljoonaksi pirstaleeksi. Mitään muuta tässä maailmassa toivoisi kuin samanlaisia kokemuksia mitä muilla lapsilla on isiensä kanssa.
Nyt kun olen 16, tuntuu että elämä on yhä enemmän helvettiä. Luulin pystyväni olemaan poikien kaverina kun pääsen ympäristöön johon on päässyt vain ne henkilöt jotka läpäisivät vaatimukset. Mutta luulin väärin. Olen edelleenkin yksinäinen. Kadun jopa päätöstäni. Muut opiskelijat ovat jopa taitavempia kuin minä ja kamalampia hikuja ja nörttejä mitä maailmasta löytyy. Teoreettisia. Kaavat ja säännöt hallitsevat heidän elämäänsä. En siedä tälläistä ympäristöä. Ei edes huvita opiskella. Kamalaa. Nämäkö ovat sitä kakkujen kermaa joka kaavittiin pois sen "pohjasakan" luonta. Ne ovat kamalalia. Yliylpeitä itsestään. Luulevat olevansa kovia ja pystyvän mihin vain koska ovat niin älykkäitä ja viisaita. HIrveitä. Sellainenko minunkin pitäisi olla nyt? Valittiinko minut väärin perustein? Ansaitsenko olla täällä vai onko tämä lukio edes minun arvoinen? Nämä ihmiset ympärilläni ovat kylmiä. Jäädyn pian ellen pääse pois. Mutta en voi luovuttaa ja pettää odotukset. Minunhan pitäisi olla älykäs ja pärjätä näissä vaikeissa aineissa mutta miksi en ymmärrä asioista kuin puolet ja muu on huuhaata?
Minulla on niin paljon asioita. Paljon kysymyksiä. Sellaisia asioita joita haluaisin kysyä miespuoliselta henkilöltä. Ei kaikesta voi puhua siskoille ja äidille! Enkä pysty puhumaan edes veljelleni joka tuntuu yhtä vieraalta kuin isäni. Enkä pysty avautumaan tuntemattomille oli mies tai ei. Oli minulla tukihenkilö joka alkoi olla ahdistava ja koin hänet uhkaksi joten vaistonvaraisesti ajoin hänet pois.
Äiti on tehnyt suuren työn yksinhuoltajan oman ongelmansa kanssa vielä. Moni ei olisi kyennyt siihen. Kaiken tämän jälkeen joku voisi romahtaa. Mutta äiti ei ole romahtanut. Tärkeimmät opetukset olen häneltä saanut. Hän on pitänyt minut poissa pahoilta teiltä vähäisillä voimillaan ja pyrkinyt rakentamaan tätä perhettä jotta kaikilla olisi hyvä olla. Hyvin hän on onnistunut, vaikka valittaakin uupumusta. Siinä on minulle tärkeä roolimalli elämää varten. Mutta silti kaipaan jotain muuta.
Ikinä en ole päässyt tekemään mitään miesten juttuja tai puhumaan asioitani. Siinä vaiheessa kun halusin että saunavuoromme jakautuvat tiesin että on aika kasvaa erilleen äidistä ja siskoista. Veljeni oli jo lähtenyt pois kotoa. Yksinhän minä olin siellä saunassakin. Sellaisetkin tilanteet ovat tuskallisia. Istut yksinäsi hiljaa isossa saunassa. Vierelläni voisi olla isä tai veljiä. Mutta ei ole. Se tuntuu pahalta vaikka saunominen ei mikääniso juttu olekaan mutta tuollaiset pienetkin asiat missä joudun olemaan yksin ovat tuskallisia.
Vielä yksi asia. Vaikka se hullulta kuulostaa ja joku vielä väittää että en voi tietää ennen kuin olen tarpeeksi vanha mutta tiedän olevani homo. Mielestäni syy sille on että etsin rakkautta miespuoliselta henkilöltä koska en sitä ole saanut. Okei se on yleistystä että isättömät pojat ovat homoja mutta minusta todella tuntuu tältä! Tiesin sen jo ennen kuin otin edes selvää mikä homoseksuaali on. Ja totta puhuen olen tässä viikko sitten aloittanut, no en sanoisi ehkä ihan seurustelun mutta ehkä sellaisen enemmän kuin kaveeraamisen mutta vähemmän kuin vakavemman suhteen itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa. Kukaan ei tiedä siitä, mutta luulen että äiti ja siskot tietää että olen homo. Siskoni on jo sitä hieman esille tuonutkin joten eiköhän se ole selvää. Mutta syy miksi haluan seurustella vanhemman henkilön kanssa on se että haluan varttuneempaa seuraa. En pysty enkä halua oman ikäisteni seuraa koska emme ole samalla aaltopituudella.
Yritänkö korvata isän kaipuun homoseksuaalisuudella, mutta olen aivan varmasti homo koska olen tiennyt sen jo niin pitkään. En usko että ystäviksi omaksumani tytöt alkaisivat kiinnostaa siinä mielessä. Näen heidät ystävinä samalla tavalla kuin heteromiehet näkevät miesystävänsä. En voi edes kuvitella olevani isä tulevaisuudessa, miten voisin ola hyvä isä kun en sellaisen kanssa ole edes kasvanut? Millä hitsillä puran pahan oloni. Aloitanko tosissani ja vakavissani suhteen tämän ihanan ja luotettavan henkilön kanssa jonka olen tuntenut pitkään.
Tiedän että hän tietää mitä ajattelen eikä painosta minua mihinkään. Miksi en saisi tuntea itseäni rakastetuksi? Miksi minun pitäisi hylätä ihminen jota rakastan vain siksi että olen nuori eikä minulla ole kokemusta elämästä kuin vaikeat perhetilanteet. Minusta tuntuu että seurustelu olisi vain jonkinlainen peitesyy tunteilleni mutta mikä sitten purkaisi tunteni pois? Toisaalta olen rakastunut, mutta ovatko tunteeni silti aidot. Mitä jos tämä on vain jokin yritys heittää syrjän ratkaisematon ongelma? Millä tavalla saan täytettyä sen tyhjän aukon itsessäni?
Tuli liikaa tekstiä mutta en voi nukkua ennen kuin ne ovat pois päästäni. Toivottavasti jok ujaksoi lueka loppuun ja vielä ymmärtämään pointtini XD.
Yläasteen aikana aloin inhota poikien seuraa. En osaa olla niiden kanssa vaikka pitäs! EN tykkää samoista jutuista! Mulla ei ollu pienempänä muovisotilaita tai pikkuautoja. Mulla oli paljon paperia ja kyniä. Piirsin ja maalasin. Leikin naapurin tyttöjen kanssa. Minua pyydettiin aina mukaan leikkeihin ja tunsin kuuluvani johonkin. Kunnes totuus iski vasten kasvoja kuin joku olisi läimäyttänyt oven päin naamaan.
En osaa olla poika. En edes halua olla poika. Vihaan omaa isääni jonka rakkauden korvike oli aina raha. Syntymäpäivillä aina muutama kallis lahja, kakun syönti ja se siitä. En edes tunne sitä. En kaipaa sitä, kaipaan isää, en vastuutonta retkua joka tekee lapsia ja sitten jättää perheensä luullen että raha korvaa kaiken. Se voi olla hänen rakkauden osoituksensa ja arvostan sitä että hän on silti turvannut taloudellista puolta, mutta en hyväksy sitä että jätetään vaimo toisen naisen takia ja lapset kärsimään.
JOs jotain olen häneltä oppinut ikinä niin olen ainenkin nähnyt sellaisen miehen mallin kuvan jollaista minusta ei tule.
Koko elämä yhtä tuskaa. Joskus menee sukset ristiin tyttöjen kanssa ja jäät ihan yksin. JOskus on vaikea ymmärtää äitiä ja siskoja vaikka mielestäni ymmärrän naisia paremmin kuin joku muu "tavallinen" poika.
Mutta aina olen joutunut kasvamaan yksin. Pienestä pitäen. Asiat piti vain opetella itse. Näen joskus perheitä missä isät tekevät lastensa kanssa jotain ja opettavat lapsiaan esim. ajamaan pyörällä. Minä olen aina ollut yksin ja opetellut asiat itse. Pitäisikö minun olla jotenkin ylpeä? Ylpeä siitä että raadoin koulussa hulluna pilaten nuoruuteni jotta saisin yhdeksän keskiarvon päästötodistukseen ja arvostusta suvulta? Ylpeä siitä että olen luova, taiteellinen ja ymmärrän muita ihmisiä paremmin kuin itseäni?
Ei, en arvosta itseäni. Suoritukseni tuntuvat hukalta. Isäni tietää niistä mutta ikinä en ole kuullut hänen sanovan että on ylpeä minusta tai että olisi edes tyytyväinen mitä minusta on tullut.
Ikinä en opiskellut itseäni varten. Halusin vain korvata jotain..jotain puutetta minussa. Täyttää jonkun tyhjän aukon. Mutta silti en ollut iloinen kun koulu loppui. En ole iloinen että pääsin haluamaani arvostettuun lukioon. En ole iloinen siitä että olen olemassa. Kaikki kehuvat aina ja hihkuttavat kun nähdään. "On se niin viisas poika, aina tekee työtä ahkerasti,täsmällinen ja niin kykenevä. Kyllä siitä vielä jotain suurta tulee"
Haluan eroon noista tilanteista. Ne ovat kamalia. Minua ylistetään vaikka minulla oli vain onnea ja tuuria. JOku tekisi mitä vain ollakseni minun tilateessa. Niin ne sanovat. Mutta tietäisivät mitä elämä on "kulissien" takana. Yksi poika sanoi olevansa todella kateellinen minulle. Hän ei voinut ymmärtää miksei häntä ole siunattu sellaisilla "lahjoilla". Sanoin hänelle että hänellä on ehjä perhe ja asiat hyvin toisin kuin minulla. Vaikka kuinka hienolta elämäni kuulostaisi yhtä helvettiä se on.
Aina kun näen jonkun isän työntävän lapsensa vaunuja, leikkivän hänen kanssaan, viettävän aikaa hänen kanssaan niin minä murrun miljoonaksi pirstaleeksi. Mitään muuta tässä maailmassa toivoisi kuin samanlaisia kokemuksia mitä muilla lapsilla on isiensä kanssa.
Nyt kun olen 16, tuntuu että elämä on yhä enemmän helvettiä. Luulin pystyväni olemaan poikien kaverina kun pääsen ympäristöön johon on päässyt vain ne henkilöt jotka läpäisivät vaatimukset. Mutta luulin väärin. Olen edelleenkin yksinäinen. Kadun jopa päätöstäni. Muut opiskelijat ovat jopa taitavempia kuin minä ja kamalampia hikuja ja nörttejä mitä maailmasta löytyy. Teoreettisia. Kaavat ja säännöt hallitsevat heidän elämäänsä. En siedä tälläistä ympäristöä. Ei edes huvita opiskella. Kamalaa. Nämäkö ovat sitä kakkujen kermaa joka kaavittiin pois sen "pohjasakan" luonta. Ne ovat kamalalia. Yliylpeitä itsestään. Luulevat olevansa kovia ja pystyvän mihin vain koska ovat niin älykkäitä ja viisaita. HIrveitä. Sellainenko minunkin pitäisi olla nyt? Valittiinko minut väärin perustein? Ansaitsenko olla täällä vai onko tämä lukio edes minun arvoinen? Nämä ihmiset ympärilläni ovat kylmiä. Jäädyn pian ellen pääse pois. Mutta en voi luovuttaa ja pettää odotukset. Minunhan pitäisi olla älykäs ja pärjätä näissä vaikeissa aineissa mutta miksi en ymmärrä asioista kuin puolet ja muu on huuhaata?
Minulla on niin paljon asioita. Paljon kysymyksiä. Sellaisia asioita joita haluaisin kysyä miespuoliselta henkilöltä. Ei kaikesta voi puhua siskoille ja äidille! Enkä pysty puhumaan edes veljelleni joka tuntuu yhtä vieraalta kuin isäni. Enkä pysty avautumaan tuntemattomille oli mies tai ei. Oli minulla tukihenkilö joka alkoi olla ahdistava ja koin hänet uhkaksi joten vaistonvaraisesti ajoin hänet pois.
Äiti on tehnyt suuren työn yksinhuoltajan oman ongelmansa kanssa vielä. Moni ei olisi kyennyt siihen. Kaiken tämän jälkeen joku voisi romahtaa. Mutta äiti ei ole romahtanut. Tärkeimmät opetukset olen häneltä saanut. Hän on pitänyt minut poissa pahoilta teiltä vähäisillä voimillaan ja pyrkinyt rakentamaan tätä perhettä jotta kaikilla olisi hyvä olla. Hyvin hän on onnistunut, vaikka valittaakin uupumusta. Siinä on minulle tärkeä roolimalli elämää varten. Mutta silti kaipaan jotain muuta.
Ikinä en ole päässyt tekemään mitään miesten juttuja tai puhumaan asioitani. Siinä vaiheessa kun halusin että saunavuoromme jakautuvat tiesin että on aika kasvaa erilleen äidistä ja siskoista. Veljeni oli jo lähtenyt pois kotoa. Yksinhän minä olin siellä saunassakin. Sellaisetkin tilanteet ovat tuskallisia. Istut yksinäsi hiljaa isossa saunassa. Vierelläni voisi olla isä tai veljiä. Mutta ei ole. Se tuntuu pahalta vaikka saunominen ei mikääniso juttu olekaan mutta tuollaiset pienetkin asiat missä joudun olemaan yksin ovat tuskallisia.
Vielä yksi asia. Vaikka se hullulta kuulostaa ja joku vielä väittää että en voi tietää ennen kuin olen tarpeeksi vanha mutta tiedän olevani homo. Mielestäni syy sille on että etsin rakkautta miespuoliselta henkilöltä koska en sitä ole saanut. Okei se on yleistystä että isättömät pojat ovat homoja mutta minusta todella tuntuu tältä! Tiesin sen jo ennen kuin otin edes selvää mikä homoseksuaali on. Ja totta puhuen olen tässä viikko sitten aloittanut, no en sanoisi ehkä ihan seurustelun mutta ehkä sellaisen enemmän kuin kaveeraamisen mutta vähemmän kuin vakavemman suhteen itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen kanssa. Kukaan ei tiedä siitä, mutta luulen että äiti ja siskot tietää että olen homo. Siskoni on jo sitä hieman esille tuonutkin joten eiköhän se ole selvää. Mutta syy miksi haluan seurustella vanhemman henkilön kanssa on se että haluan varttuneempaa seuraa. En pysty enkä halua oman ikäisteni seuraa koska emme ole samalla aaltopituudella.
Yritänkö korvata isän kaipuun homoseksuaalisuudella, mutta olen aivan varmasti homo koska olen tiennyt sen jo niin pitkään. En usko että ystäviksi omaksumani tytöt alkaisivat kiinnostaa siinä mielessä. Näen heidät ystävinä samalla tavalla kuin heteromiehet näkevät miesystävänsä. En voi edes kuvitella olevani isä tulevaisuudessa, miten voisin ola hyvä isä kun en sellaisen kanssa ole edes kasvanut? Millä hitsillä puran pahan oloni. Aloitanko tosissani ja vakavissani suhteen tämän ihanan ja luotettavan henkilön kanssa jonka olen tuntenut pitkään.
Tiedän että hän tietää mitä ajattelen eikä painosta minua mihinkään. Miksi en saisi tuntea itseäni rakastetuksi? Miksi minun pitäisi hylätä ihminen jota rakastan vain siksi että olen nuori eikä minulla ole kokemusta elämästä kuin vaikeat perhetilanteet. Minusta tuntuu että seurustelu olisi vain jonkinlainen peitesyy tunteilleni mutta mikä sitten purkaisi tunteni pois? Toisaalta olen rakastunut, mutta ovatko tunteeni silti aidot. Mitä jos tämä on vain jokin yritys heittää syrjän ratkaisematon ongelma? Millä tavalla saan täytettyä sen tyhjän aukon itsessäni?
Tuli liikaa tekstiä mutta en voi nukkua ennen kuin ne ovat pois päästäni. Toivottavasti jok ujaksoi lueka loppuun ja vielä ymmärtämään pointtini XD.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei! On ihanaa huomata kuinka sinun ikäisesi poika uskaltaa kertoa tunteistaan ja vielä noin sana tarkasti ja pitkästi..
Itse olen tyttö, enkä voi mitenkään sanoa, että ymmärrän olosi, mutta minun oli pakko kirjoittaa jotain, koska haluan sinun näkevän, että joku on ainakin lukenut kertomuksesi loppuun..
Toivottavasti saat kaiken järjestymään ja omat ajatukset ja tunteet joskus raiteilleen..
En voi kirjoittaa muuta lohduttavaa, kuin että kaikki järjestyy aikanaan ja kaikelle on jokin selitys..
Ole iloinen, että sinulla on ainakin joku rakas ja luotettava ihminen jonka kanssa on hyvä olla.. Onnea teille!
Kaunista ja hyvää luettavaa. Karu totuus iski päin kasvoja. Huomasin sinussa ja itsessäni paljon yhteneväisyyksiä. Esim. ikä, seksuaalinen suuntautuminen, vastakkaista sukupuolta olevat kaverit, isättömyys, yksinäisyys. Jos haluat jutella kanssani, kirjoita sähköpostiini.
[email protected]
Olen kiinnostunut juttelemaan kanssasi :)