1.
kerro rakkaudestasi,
kerro se sanoitta, hiljaa
kerro koskettamatta
ja jos en mitään kuule, tiedän:
ei ollut kerrottavaa
2.
Kaislikko
ruohokieltä puhuu,
veneen korvaan.
--
Vain rajalla
päivän, yön, iltahämärässä
kun usvan rauhaan mieli tyyntyy soutavan,
hetkeksi puheen ymmärtää.
Rannalla muistellessaan
ei tuosta kiinni saa enää,
ei osaa selittää -
vaan kaipaus
sydämeensä soimaan jäi:
Taas illan tullen tahdon päästä,
pois kiireestä, vaatimusten paineesta
ankarasta, ja arkipäivän touhusta, ja -
kylmien katseiden
jäästä,
soutamaan.
--
Sinne missä hiljaa
taipuu kaislat,
vesi sielun reunaa liplattaa
ja ruuhen perään pyörteilevä
vana
niin kuin liike, käsi vaatimatta koskettava
aikakauden pintaan
sekunniksi jää.
3.
käsiäsi liikuttelet
pöydän pinnalla vaieten
yhä
minuun vilkuilet
ja tuntuu, niin kuin hiljaisuutta pusertaisit
sielustasi ulos
ilmatilaan,
näkymättömälle viivastolle, tunnustusta
että rakastat
4.
ja viimein hymy saapuu huulillemme
kuinka hassuja
olemme, kaikessa tässä
hellästi suutelemme - mökin ovella,
kun ruuhi puun alla
lepää mykkänä pimeässä.
- - -
nämä runot kirjoitin poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Hyvää kaunista syksyä, t:
äitiparta
kerro rakkaudestasi,
kerro se sanoitta, hiljaa
kerro koskettamatta
ja jos en mitään kuule, tiedän:
ei ollut kerrottavaa
2.
Kaislikko
ruohokieltä puhuu,
veneen korvaan.
--
Vain rajalla
päivän, yön, iltahämärässä
kun usvan rauhaan mieli tyyntyy soutavan,
hetkeksi puheen ymmärtää.
Rannalla muistellessaan
ei tuosta kiinni saa enää,
ei osaa selittää -
vaan kaipaus
sydämeensä soimaan jäi:
Taas illan tullen tahdon päästä,
pois kiireestä, vaatimusten paineesta
ankarasta, ja arkipäivän touhusta, ja -
kylmien katseiden
jäästä,
soutamaan.
--
Sinne missä hiljaa
taipuu kaislat,
vesi sielun reunaa liplattaa
ja ruuhen perään pyörteilevä
vana
niin kuin liike, käsi vaatimatta koskettava
aikakauden pintaan
sekunniksi jää.
3.
käsiäsi liikuttelet
pöydän pinnalla vaieten
yhä
minuun vilkuilet
ja tuntuu, niin kuin hiljaisuutta pusertaisit
sielustasi ulos
ilmatilaan,
näkymättömälle viivastolle, tunnustusta
että rakastat
4.
ja viimein hymy saapuu huulillemme
kuinka hassuja
olemme, kaikessa tässä
hellästi suutelemme - mökin ovella,
kun ruuhi puun alla
lepää mykkänä pimeässä.
- - -
nämä runot kirjoitin poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Hyvää kaunista syksyä, t:
äitiparta
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä Sinä kuulet...
lausumattomia sanoja
ilma tiheässä toisinaan
Niska jännittyneenä
tuijotan ikkunasta kaukaisuuteen
soitan varoituskelloja
Astioiden helähtelyä
tiskialtaan vaahdossa
puukkoja - varo
Puoliavoimin silmin
äänetön kutsu
poskillasi hämmennys
sen kuulet
kuiskaavan
shhh...
-------------------------------------------
Tästähän on tullut jo tapa =)
¤
Astioiden helähtelyä
tiskialtaan vaahdossa
Tästähän on tullut jo tapa:
turkkilaista omenateetä
Varo!
Huulet jännittyneellä niskallasi,
kädet lantiolla
Vuosikausien itku
¤
Kääntyessäsi ympäri,
sanat helisevät
silmistä
avaruuteen
Sormet näppäimistöllä
jännitys laukeaa
suupielissä
väreilee hymy
Tupakalla ikkunassa, ajattelet:
Kuinka savu kiertää kaupungin yllä,
ja tuikkivat tähdet
kämmenelle
tallettavat kuiskauksen
Laitat astiat kaappiin,
sammutat savukkeen,
hiukset otsaltasi,
lyöt viimeisen pisteen,
pyyhkäiset
Kuinka tahansa he kirjoittavatkaan -
sydämessä veitset
kalisevat toisiaan vasten
kuin lipputangon naru tuulessa
¤
Huoneessa
kosketusten muisto
Etäinen tuoksu tunkee läpi lauseiden
Kissan karva, puulattian tuntu jalkapohjaan, kaulakorun heilahdus
taipuessasi kättä vasten
Tiedät kyllä
Ikkunasta näkyi sininen taivas ja ruusupensaita,
kaappikello naksahti
Huhuu
¤
Ei mitään
enää
?
Onkohan minun joskus ikävä sinua,
nyrkkisi iskua palleaan?
Raatelevia sanoja, joiden kautta kuitenkin
olin enemmän elossa kuin tänään raapiessani paperille
kiduttavia sanoja
Näin tympeitä ja tyhjiä? Ei aivan
Sillä
Tahoillamme juomme kumpikin,
teepulveri kuppiin sulaa kaukaisissa keittiöissä, vai juotko
vieläkin olohuoneessa, raitasukkaiset jalat pöydällä, kuuntelet Kate
Bushia
Se oli kova juttu
Nyt ainoastaan
hiljainen kädenheilautus, vaimeasti räpsähtävä silmä
¤
Ja jos olisin ollut katkera, olisin sanonut
tiskaa rauhassa, jännitä niskojasi
selkäsi takana ei kuitenkaan
ole ketään
"We let it in / We give it out / And in the end / What's it all about? / It must be love // I give you my / I give you my / You give me your / You give me your joy // We used to say / "Ah Hell, we're young" / But now we see / that life is sad / And so is love"
Kate Bush
Se oli kummallinen talo
rapun valo syttyi ja sammui
omia aikojaan
ja se kaalin tuoksu
keittikö se vanha nainen aina samaa
Rakastin niitä ikkunoita
ja rakastin Sinua
leveillä ikkunapenkeillä
otsa vasten lasin viileyttä
suudelmiesi puheet hiuksillani
Ambulanssien kiireiset ulinat
kaikuivat kadulta
avoimesta tuuletusluukusta
saaden minut pelkäämään
-Se voisit olla Sinä
Ja kysyin aina uudestaan
-Rakastatko minua aina
Sinä vastasit aina -Aina
siinä jalkojesi juuressa
ihmettelin miksi
Miksi lakkasit rakastamasta?
[ puolipäivän ateria ]
En tiedä kumpaa lopulta
pelkäsin enemmän,
rakkauttani
vai sinun kiihkeää rakkauttasi minuun
En, en minä lakannut rakastamasta koskaan!
rakkauteni paljous vain
sai minut sulkeutumaan, liian voimakkaiden tunteiden
paineessa menin lukkoon, vetäydyin
kuohuvasta virrasta
Muistan kyllä hetken
Istuimme rappukäytävässä ikkunan luona, painauduit
rintaani vasten, hätkähdit kauemmas
Ja putosit jalkojeni juureen
silmissäsi tuo hämillinen kysymys
Olenko lakannut rakastamasta?
Ei, en minä lakannut rakastamasta
En vielä
Kun sydämeni oli pakahtua
katsoessani kasvoihisi
riipaisevat linnut lensivät lävitseni sahateräisinä veitsinä
jättäen jäljelle raadellun, puhkotun
minuuden
Kuinka olisin halunnut
nousta silloin kaupungin yläpuolelle, yläpuolelle
kaalin hajun ja sireenien ulvonnan,
käsivarsillani sinua kantaen
olisimme yhtyneet tähtien ikuiseen
keinuntaan!
Kaiken sen - aivan liian kauniin - itsessäni tukahduttaen
annoin silmieni kovettua:
anovan katseesi edessä vaikenin ja
käännyin vain katselemaan likaista pihaa alhaalla
katujen kuilussa
Niin, miksi lakkasin rakastamasta?
Vuosien jälkeen
seison tässä pihassa ja katselen
laskevan auringon punaamaa ikkunaa, voin melkein nähdä
meidät toisiamme vasten ja nuoren rakkautemme
--
Kuinka tahtoisinkaan nousta kattojen ylle,
suudella sinua aamuun asti taas ja vielä kaikkien aamujen läpi
Tuntisin hentona käsivarsillani
liekehtivän nuoren ruumiisi täynnä elämän paloa ja
uskoa ikuiseen rakkauteen
Tiedätkö, minulta kesti vuosia päästä jaloilleni
Tapasin Elsan
Hänellä oli samanlainen hymy
kuin sinulla, mutta hänen rakkautensa ei ollut yhtä pelottavaa
Ei niin ehdotonta
Luulin rakastuneeni, ja liian myöhään ymmärsin
tavoittelevani sinua toisen kautta
Ehkä silloin rakkauteni kuoli?
Nyt olen ollut kolme kertaa naimisissa
ja kolme kertaa erosin,
toisesta avioliitosta on lapsia, nekin ovat jo aikuisia
Kuinka löytäisin rakkauden, uudelleen?
Tässä minä seison,
tahtoisin taas tuntea nuoren ruumiisi ruumistani vasten,
kiihkeän palon, haparoivat liikkeet
täynnä pidättelemätöntä tulta, voimaa ja uskoa
ikuiseen rakkauteen
Rakkaus!
Se on niin hassua
Käännyn hitain askelin,
menen pois
Porttikongissa huivipäinen nainen
kävelee vastaan, kaalin tuoksulta lemahtaen, taluttaa
lastenlasta
--
Hätkähdän,
uurteisissa kasvoissaan
on jotain tuttua?
Katseemme kohtaavat,
seisahdumme
Ja pienen hetken ajan, huikaisevan silmänräpäyksen ajan
lennämme korkealla kaupungin kattojen yllä
siellä missä tähdet ovat
aikaa ja katoavaisuutta kirkkaammat,
siellä
Jossain siellä, kuuntele minua:
Aurinko on laskenut,
kaikki ikkunat ovat pimeitä
Havahdun unelmistani ja menen takaisin
sänkyyn Elsan viereen
Hän tuoksuu vienosti laventelilta,
kuiskaan hänelle
Rakkaani
Ja koskettelen sinua - pimeässä -
kun kuulen äänesi vastaavan kaukaa, silti niin
läheltä
Ikäänkuin oman sydämeni syvyydestä,
äänesi soinnissa on nuoruuden palo ja tähtien tuike, ajattomuuden
kirkas humina
kipujen ja toiveiden maailmassa
Rakkaani
Ja yhteenpurtujen hampaideni välistä minä huudan,
äitiparran aikaisempaa runoa siteeraten
Pure minua, rakkaani
-- -- --
No niin. Usko tai älä vakaa aikomukseni oli lyhyesti kiittää vastausrunosta ja toivottaa hyvää päivänjatkoa, mutta - kun - runosi oli niin kertakaikkisen elävä, että ihan tuntui melkein todellisesti eletyltä, niin se suorastaan härnäsi jatkamaan. Ajattelin tällä kertaa poiketa viimepäiväisten runojeni tyylistä ja kirjoittaa yksiulotteisen kuvitelman, joka ei vaikuttaisi kuvitelmalta, tunteikkaan ja koskettavan runon johon voisi eläytyä ja joka ei viittaisi itsensä ulkopuolelle kirjoittajaan, eikä lukijaan. Mutta kuinkas kävikään. Joitain tällainen kompleksinen tyyli saattaa ärsyttää, runo joka kääntelee kasvojaan ja venkoilee kuin pilaillen itsensä - tai jopa lukijan - kanssa? Juuri kun on saamassa tunnelmasta kiinni seuraava kappale rikkoo sen, kertoen että kysymys onkin jostain muusta. Toisaalta, kaiken keskeltä voi nousta uusi koskettavuus, satuttavuus - jotain mitä ei voi selittää, mutta mikä kirpaisee - suututtaa ja hymyilyttää? En tiedä... tää nyt kuitenkin on ollut yksi tyyli, mitä olen näemmä harrastanut. Ehkä toisella kertaa taas toisenlaista. Mene ja tiedä - runojen maailma on arvaamaton -
ANYWAY
Hyvää päivänjatkoa Mys!
ei tää ehkä niin kovin venkoileva runo ole, kuitenkaan.
Lähden tästä kaupungille, mutta muutama pieni parannus kirjoitettuun, nopeasti
¤
EN TIEDÄ KUMPAA LOPULTA
En tiedä kumpaa lopulta
pelkäsin enemmän,
rakkauttani
vai sinun kiihkeää rakkauttasi minuun
En, en minä lakannut rakastamasta koskaan!
rakkauteni paljous vain
sai minut sulkeutumaan, liian voimakkaiden tunteiden
paineessa menin lukkoon, vetäydyin
kuohuvasta virrasta
Muistan kyllä hetken
Istuimme rappukäytävässä ikkunan luona, painauduit
rintaani vasten, hätkähdit kauemmas
Ja putosit jalkojeni juureen
silmissäsi tuo hämillinen kysymys
Olenko lakannut rakastamasta?
Ei, en minä lakannut rakastamasta
En vielä
Kun sydämeni oli pakahtua
katsoessani kasvoihisi
riipaisevat linnut lensivät lävitseni sahateräisinä veitsinä
jättäen jäljelle raadellun, puhkotun
minuuden
Kuinka olisin halunnut
nousta silloin kaupungin yläpuolelle, yläpuolelle
kaalin hajun ja sireenien ulvonnan,
käsivarsillani sinua kantaen
olisimme yhtyneet tähtien ikuiseen
keinuntaan!
Kaiken sen - aivan liian kauniin - itsessäni tukahduttaen
annoin silmieni kovettua:
anovan katseesi edessä vaikenin ja
käännyin vain katselemaan likaista pihaa alhaalla
katujen kuilussa
Niin, miksi lakkasin rakastamasta?
Vuosien jälkeen
seison tässä pihassa ja katselen
laskevan auringon punaamaa ikkunaa, voin melkein nähdä
meidät toisiamme vasten ja nuoren rakkautemme
Kuinka tahtoisinkaan nousta kattojen ylle,
suudella sinua aamuun asti taas ja vielä kaikkien aamujen läpi
Tuntisin hentona käsivarsillani
liekehtivän nuoren ruumiisi täynnä elämän paloa ja
uskoa ikuiseen rakkauteen
Tiedätkö, minulta kesti vuosia päästä jaloilleni
Tapasin Elsan
Hänellä oli samanlainen hymy
kuin sinulla, mutta hänen rakkautensa ei ollut yhtä pelottavaa
Ei niin ehdotonta
Luulin rakastuneeni, ja liian myöhään ymmärsin
tavoittelevani sinua toisen kautta
Ehkä silloin rakkauteni kuoli?
Nyt olen ollut kolme kertaa naimisissa
ja kolme kertaa erosin,
toisesta avioliitosta on lapsia, nekin ovat jo aikuisia
Kuinka löytäisin rakkauden, uudelleen?
Tässä minä seison,
tahtoisin taas tuntea nuoren ruumiisi ruumistani vasten,
kiihkeän palon, haparoivat liikkeet
täynnä pidättelemätöntä tulta, voimaa ja uskoa
ikuiseen rakkauteen
Rakkaus!
Se on niin hassua
Käännyn hitain askelin,
menen pois
Porttikongissa huivipäinen nainen
kävelee vastaan, kaalin tuoksulta lemahtaen, taluttaa
lastenlasta
Hätkähdän,
uurteisissa kasvoissaan
on jotain tuttua?
Katseemme kohtaavat,
seisahdumme
Ja pienen hetken ajan, huikaisevan silmänräpäyksen ajan
lennämme korkealla kaupungin kattojen yllä
siellä missä tähdet ovat
aikaa ja katoavaisuutta kirkkaammat,
siellä
Jossain siellä, kuuntele minua
Aurinko on laskenut,
kaikki ikkunat ovat pimeitä
Havahdun unelmistani ja menen takaisin
sänkyyn Elsan viereen
Hän tuoksuu vienosti laventelilta,
kuiskaan hänelle
Rakkaani
Ja koskettelen sinua - pimeässä -
kun kuulen äänesi vastaavan kaukaa, silti niin
läheltä
Ikäänkuin oman sydämeni syvyydestä,
äänesi soinnissa on nuoruuden palo ja tähtien tuike, ajattomuuden
kirkas humina
kipujen ja toiveiden maailmassa
Rakkaani
Ja yhteenpurtujen hampaideni välistä minä huudan,
aikaisempaa runoani siteeraten:
Pure minua, rakkaani!
Kaikkina näinä vuosina
joina olen yrittänyt unohtaa Sinut
olen muurannut itseni
ehdottomuuksien vangiksi
-Ei enää koskaan, sellaista taloa
ei keittiötä jonne ilta-aurinko paistaa
ei sellaisia viinilaseja
joiden helinä muistuttaa
Sinun nauruasi...
Espanjalaista punaviiniä
ei mitään mikä muistuttaa Sinua
paitsi kun naurahdan
puolillaan olevaan lasiin
ja sen kaiku vastaa minulle...
Espanjalainen punaviini
tumma ja hedelmäinen
hienostunut ja oikealla tavalla temperoitu
maustettu oikeilla kyynelillä
Tiedätkö, Jose, miltä hieno viinisi maistuu?
maksoin tästä pullosta paljon
samalla rahalla
olisin hakenut kirpparilta pyöreän maton
sellaisen paksun ja virkatun
minkä päällä on hyvä istua, kuunnella sadetta
ja kaksi pulloa sitä halpaa
ja lasin jonka helinä muistuttaa
Sinun nauruasi...
Sinua minä olen elänyt!
Joitain aineksia oikeasti eletystä
joitain ajatuksia, mitä olen ajatellut
kuvitellut kirjojen päähenkilöiden ajattelevan...
Kontrasteja - niitä minä rakastan
ja kaleidoskooppeja
missä ydin heijastaa
etäyttää ja ottaa taas lähelle...
Kaleidoskoopit olivat pienenä taikaputkia
..kunnes veljeni purki sellaisen ja näytti miten se on tehty!
Olen opetellut tuntemaan uudestaan sen taian =)
Kiitos, äitiparta, kiitos vuoropuhelusta!
Ja leppoisaa loppupäivää Sinulle =)
Lähden töihin...
Loppupäivä on ollut... leppoisa? Sitäkin.
Joka tapauksessa oikein hyvä päivä, nyt mieli kovin kiitollinen eletystä. Juuri hetki sitten saavuin kotiin.
Sinä ehkä vielä töissä?
Mieleni on tällä hetkellä kovin kaukana runoilun maailmasta, vaikka "kaukana" ei liene oikea sana, en keksi parempaakaan. Tiedän, että hetkessä voisin siirtää itseni sanojen ja kuvien maailmaan, kirjalliseen tajunnanvirtaan. Vähän niin kuin vaihtaisi kanavaa, naps. Sieltä niitä kuvia sitten taas tulisi.
Kaleidoskooppi? Hmm, ehkä se tosiaan on vähän niin kuin kaleidoskooppiin kurkistaisi, paitsi että kaleidoskooppi on valmis rakennettu putki mutta runon kirjoittamisessa välineenä on oma sielu, mikä on elävä ja liikkeessä. Tajunnanvirran liikettäkin voi ohjailla, antaa niin kuin puitteet, jonkinlaisen vaistonvaraisen muodon mihin pyrkii tai luulee pyrkivänsä. Vaikka assosisaatiot ehkä sitten vievät mennessään ja lopputulos on ennalta-arvaamaton. Etukäteen kun ei tiedä syntyykö ykskaks viidessä minuutissa pitkäkin runo tai sitten voi käydä niin, että lyhyen kanssa tuhratessa menee tunti tai kaksi, varsinkin jos ryhtyy sitä muokkaamaan ja muotoilemaan. Aika on rajallinen, joten ei tällä kertaa - ei tänä yönä, kultaseni, päätäni särkee. No höpsis. Tarkoitan vain että joskus tulee liikaakin roikuttua netissä... vaikka "roikkuminen" lienee väärä sana. Äh. Harrastuksena tämä on oikein kiva kunhan pysyy tolkullisissa rajoissa, ja kun syntyy nettituttuja, onhan tämä sitten sosiaalistakin tavallaan.
Nettikirjoittelussa on aina kyllä jokin outo puoli... siis, tää on kokonaan oma jutskansa, eikö vain?
Esimerkiksi me ollaan jo oikeita nettituttuja, sanoisin näin, mutta silti toisillemme aivan vieraita. Tuttuus syntyy enemmänkin omista mielikuvista kuin toisen persoonallisesta kohtaamisesta, ja silti, toivottavasti, sanojen läpi on aistittavissa ihminen: tuolla on joku, joka ei ole sidoksissa mielikuviini hänestä, joku, joka on enemmän ja todellisempi. Tavallaan tässä on kaksi ulottuvuutta. Tiedostan kirjoittavani hänelle, joka on runojen ja kommenttien perusteella syntynyt mielikuvani - ja tässä on mukana aimo annos leikillisyyttä, nettimaailman verbaaliakrobatiaa - ihmisestä, mutta samalla myöskin nettimaailman tuolla puolen olevalle TODELLISELLE ja ARVOKKAALLE persoonalle, yksilölle, joka on enemmän kuin hänen kirjoittamansa tekstit ja enemmän kuin keskustelumme. No niin, ettei menisi jaaritteluksi tämän pidemmälti - heips.
Kiitos sinulle vuoropuhelusta.
Oikein kauniita unia, Mys. :)