Törmäsin tälle palstalle tänään ensimmäisen kerran... En itse ole omaishoitaja, mutta iäkäs äitini on isäni "omaishoitaja" käytännössä, ei siis virallisesti. Isäni sairastaa syöpää, johon ei enää ole parannuskeinoa, hoito lopetettu, vain kipulääkitystä annetaan. Isäni ei halua sairaalaan - (kukapa haluaisi?!) mutta ei myöskään osaa ajatella äitini kannalta sitä miten raskasta on nostella, pestä, välillä liikuntakyvytöntä 70-kiloista miestä ja huolehtia tästä 24 tuntia vuorokaudessa muutaman tunnin yöunilla (vanhempani ovat yli 80-vuotiaita molemmat).
Nyt tietenkin kysytte, miksemme ota yhteyttä kunnalliseen kodinhoitoyksikköön? Tai palkkaa hoitajaa? Tai laita isää sairaalaan? Uskotteko, miten vaikeaa on yrittää selittää yli 80-vuotiaalle äidillemme, että hänen voimansa eivät kestä kauan ja että apu olisi tarpeen? Vakiovastaus kun on, että "kyllä minä huolehdin niin kauan kuin jaksan", "vierasta ihmistä tänne ei tule". Kun on 60 vuotta sitten lupautunut myötä-ja vastoinkäymisessä kulkemaan mukana niin 80-vuotiaat ihmiset pitävät sitkeästi kiinni lupauksistaan, vaikka henki menisi sitten molemmilta.
Kuinka vanhoja omaishoitajia te tunnette? Korostan siis, että äitini ei ole virallisesti isäni omaishoitaja, mutta samankaltaisia "omaishoitajia" on lukematon määrä.
Nyt tietenkin kysytte, miksemme ota yhteyttä kunnalliseen kodinhoitoyksikköön? Tai palkkaa hoitajaa? Tai laita isää sairaalaan? Uskotteko, miten vaikeaa on yrittää selittää yli 80-vuotiaalle äidillemme, että hänen voimansa eivät kestä kauan ja että apu olisi tarpeen? Vakiovastaus kun on, että "kyllä minä huolehdin niin kauan kuin jaksan", "vierasta ihmistä tänne ei tule". Kun on 60 vuotta sitten lupautunut myötä-ja vastoinkäymisessä kulkemaan mukana niin 80-vuotiaat ihmiset pitävät sitkeästi kiinni lupauksistaan, vaikka henki menisi sitten molemmilta.
Kuinka vanhoja omaishoitajia te tunnette? Korostan siis, että äitini ei ole virallisesti isäni omaishoitaja, mutta samankaltaisia "omaishoitajia" on lukematon määrä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itse olen 63 vuotias.
Olen ollut kymmenen vuotta mieheni omaishoitaja, siitä kolme vuotta virallisesti.
Vaikka mieheni on ollut suunnilleen samassa kunnossa vuosia, jouduin silti odottamaan noin kauan ennenkuin minut hyväksyttiin omaishoitajaksi.
Kyllä omaishoitajia on hyvinkin iäkkäitä ihmisiä.
Olen nähnyt senkin että toisella on muisti tallella ja toisella liikuntakyky.
Muistava, mutta liikuntakykynsä menettänyt ihminen valvoo ja neuvoo muistamatonta kuinka hänen pitää tehdä esim. kotityöt.
Kumpikin ovat tavallaan toistensa hoitajia.
Tälläkin palstalla on nuoria naisia jotka hoitavat vammaista lastaan.
Iästä riippumatta, omaishoitajat tarvitsevat enemmän huomiota, heidän työnsä on niin arvokasta että sitä ei rahalla pysty mittaamaan.
Mutta nykyisellään omaishoidontuki on lähinnä vitsi, viimeisen päälle omaishoitajien aliarvioimista.
ihan kaiken ikäisiä. Äitisi asenne omaishoitoon kuvastaa hyvin meidän omaishoitajien tyypillistä asennetta: Vaikka työ olisi täysin mahdotonta ja vaikka olisimme kuinka henkisesti ja fyysisesti täysin lopussa, me teemme tätä työtä päivästä toiseen vaikka perkeleitä päästellen. Valtion pitäisi todella ymmärtää millaista tämä työ on. Edes pieni palkka tästä työstä auttaisi meitä jaksamaan koska silloin ei kaiken perkeleen lisäksi tarvitsisi murehtia vielä muistakin töistä, ruoasta, taloudesta ja kaikesta mikä nyt aiheuttaa vain lisää stressiä ja loppuunpalamista,
'palkka' on surkean pieni, se reilu 600 euroa kuussa on täysin riittämätön mihinkään. Olen 46-v mies, kohta tulee 7 vuotta täyteen omaishoitajana vaimon parkinsonin taudin takia. Ei sitä voi rakasta ihmistä lykätä hoitokotiin. Onneksi tän vuoden alusta saa sen 3 vapaapäivää kuussa jolloin vaimo on eräässä kunnallisessa hoitokodissa jossa pärjää, niitä on käyty vino pino läpi ja yksi kunnollinen löytyi missä on tarpeeksi motivoitunut henkilökunta. Kyllä tässä iässä vielä jaksaa vaikka yöunet jää monesti vähiin ja pitää nukkua silloin kun ei vaimoa ei vaivaa off-vaihe tai pahat pakkoliikkeet. Onneksi niitä kuitenkin riittää vielä. Kun ajattelee positiivisesti niin voimia riittää. Tsemppiä kaikille omaishoitajille jaksamiseen, kyllä tämä 'työ' palkitsee tekijäänsä vaikka välillä on niin poikki ettei oikein jaksa kuin tuijottaa zombina.
jossa omaishoitaja on 91-vuotias.
Olen vasta 51V enkä meinaa jaksaa hoitaa joka toinen viikko anoppiani. Oiken hävettää, jos toisaalla yli 80v hoitaa kotonaan yksin saman ikäistä.
Tätini n.70V hoitaa joka toinen viikko miestään joka on ollut ilkeä hänelle jo parikymmentä vuotta. En ymmärrä miten hän jaksaa. Omatkin jalat hänellä on huonossa kunnossa. Anopillani ja tätinimiehellä molemmilla vasemman puolen halvaus.
Ehkä me nuoremmat olemme kärsimättömämpiä ja vanhemmilla enemmän sitkeyttä
Itse olen kohta 24v ja olen poikani omaishoitaja.
alaikäisen omaishoitaja.
Isäni on yli 80 -vuotias ja hoitanut äitiäni n.7 vuotta, omaishoitajana 2 vuotta.
Välillä hän on väsynyt tähän omaishoitajuuteen. Mutta ei kuitenkaan hanki apua itselleen. Vaikka sitä on hänelle luvattu.
olen 39v ja olen ollut poikani omaihoitaja n.2v
20v
Lueskelen näitä melko uutena foorumilaisena... Olen jo aikuinen omasihoitaja.
Sukulainen 48, äitisi ja isäsi asenne muistuttaa appivanhempieni tilannetta. Vaimo tarvitsi vrk:t ympäri vahtia kaikessa, mies oli lopen uupunut ja jalat alkoivat pettää. Olivat 80-vuotiaita. Ketään eikä mitään apua huolineet. Vihdoin viimeiseksi vuodeksi anoppi saatiin hoitokotiin, mutta apen tilanne olikin jo huono. Kuitenkin agrressio oli sietämätön, jos apua tarjottiin hänelle itselleen. Halusi selvitä kaikesta...sitten vaan yhtenä päivänä kodinhoitaja tuli "katsomaan", jutteli ja teki pientä keittiössä...siitä lähti suhde kehittymään...
Ikäihmiset eivät helposti apua pyydä. Kyse on monesti luovuttamisesta, oman jaksamattomuuden myöntämisestä ja miksei pelostakin.
Aviopuolison kanssa on selvitty yhdessä Suomen rakentamisen ja lapsilauman kanssa. Se side on luja. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kotiin tulee lievällä pakolla ulkopuolinen apu, kiitollisuus on suuri. Ainakin meidän lähimmäisten tilanteessa kävi niin.
Ikäihmiselle soisi yhteisiä hyviä hetkiä vielä ehtoopuolella. Kunpa saisitte tuettua vanhempiesi jaksamista ulkopuolisen avun turvin. Joskus siihen vain on alistuttava.
Oma sukulaiserakko, luulotautinen setäni, koki sairauden. Jo päästi sisään (vaikkei vierasapua),koska oli jonkun kannettava ruoka ylös, jätteet alas ja lääkkeet suuhun. Oppi pyytämään apua ja vastaa jo puhelimeen lievän uhkan alla.
Muutokset sattuvat monesti. Niitä ei hetkessä hyväksytä, mutta mittatilaustyönä tehty selviytymissuunnitelma ei ole aina se pahin vaihtoehto. Huolehtiminen on välitämistä...se kantaa.