kirjoittaminen sujuu kuin itsestään, omastako?
plaap - plaap ... opettajani kiinnitti huomiotani näkökulmaan, josta käsin tarkastelin Virginia Woolf'in teosta Majakka. Minä olin tarkastellut asioita teoksessa olevan miehen näkökulmasta, vaikka päähenkilö oli nainen ja olen itsekin nainen.
Tällöin tulin ajatelleeksi, että minussa olisi jotain pielessä.
Ja vihdoin ymmärrän, että oltuani aiemmin reaalielämässä väkisin ilman kontakteja mihinkään ja jouduttuani uhrautumaan, olin kadottanut itseni.
Sellaista, joka on kadottanut itsensä, ei ole, eikä hänellä tietenkään ole näkökulmaakaan, vaan hän on kuin vastaanotin ja kaiutin. En ollutkaan toipunut siitä.
Mutta luulen, että sitä ei enää huomaa niin selvästi, koska avioerosta on niin pitkä aika. Mutta sikäli kun se näkyy, se näkyy paljossa erilaisuuden ymmärtämisen halussa ja jonkinlaisessa erakoitumisessa.
(asetan tämän kirjoituksen blogiini sen kuvan alle, johon se kuuluu)
plaap - plaap ... opettajani kiinnitti huomiotani näkökulmaan, josta käsin tarkastelin Virginia Woolf'in teosta Majakka. Minä olin tarkastellut asioita teoksessa olevan miehen näkökulmasta, vaikka päähenkilö oli nainen ja olen itsekin nainen.
Tällöin tulin ajatelleeksi, että minussa olisi jotain pielessä.
Ja vihdoin ymmärrän, että oltuani aiemmin reaalielämässä väkisin ilman kontakteja mihinkään ja jouduttuani uhrautumaan, olin kadottanut itseni.
Sellaista, joka on kadottanut itsensä, ei ole, eikä hänellä tietenkään ole näkökulmaakaan, vaan hän on kuin vastaanotin ja kaiutin. En ollutkaan toipunut siitä.
Mutta luulen, että sitä ei enää huomaa niin selvästi, koska avioerosta on niin pitkä aika. Mutta sikäli kun se näkyy, se näkyy paljossa erilaisuuden ymmärtämisen halussa ja jonkinlaisessa erakoitumisessa.
(asetan tämän kirjoituksen blogiini sen kuvan alle, johon se kuuluu)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä, monet ovat kadonneet, vaikkeivat sitä itse huomaakaan.
Monet kadonneet tallovat toisiaan, huomaamatta sitäkään.
Kadonneilla on näkökulmaa, mutta sitä ei monasti ymmärretä, eikä tajuta sitä, miten syvällä kadonnut on matkallaan käynyt. Ei ihan niin syvällä, missä timantit syntyvät, mutta aika lähellä.
Erakoksi muuttuminen on helppoa.
Erilaisuus ei saa kanssa ihmisissä aikaan lämpimiä tunteita.
Kadonneita ei arvosteta, pidetään heikompina ja elintila pienenee.
Kadonneilla on elämänkokemuksta ja viisautta, vaikka muille jakaa, mutta ei kuuntelijaa.
Kirjoittaminen on yksi keino kaivautua pois "syövereistä".
T:Yksi kadonnut
Uskollinen lukija.
http://www.blogger.com/profile/05848189390285624057
http://www.ouka.fi/nukunsanataidekoulu/julkaisut/nettilehti/palsta04.html
tuolta saat vinkkejä, sisältää muutaman kirja-arvostelun.
Jotekin saa käsityksen, että katsoit maailmaa miehesi kannalta ja luonollisesti katsoit teoksen miehen kannalta tapahtumia.
Arvostelu suoritetaan lukijan näkökulmasta
tuosta linkistä avautuneita juttuja. Olen nuorempana ollessani lukenut tuontyyppisiä kirjoja ja pitänyt niistä, mutta aikansa kutakin.
Mitä tulee kirja-arviooni, kerroin sekavasti sen, mitä tarkoitin kun kerroin miehen kannalta katsomisesta.
Tiesin kyllä, että minun piti arvostella kirja lukijan kannalta. Ja niinhän teinkin, mutta näin asiat vähän omituisella tavalla, sillä ajatteluni oli jäänyt jo ohitettujen olosuhteiden muokkaamaksi:
Kirjassa (vuodelta 1929) kerrotaan ajasta, jolloin todellisuuden tiedostaminen, mitä tulee naisten ja miesten välillä vallitseviin eroavuuksiin henkisissä kyvyissä yms. tasa-arvosta puhumattakaan, oli alkuasteellaan.
Koska olin avioliitossani joutunut pitämään erinäisiä kykyjäni pimennossa, jotta mieheni ei saisi väkivaltakohtausta, olin sairastunut ja muuttunut. (ex-mieheni oli itseasiassa paljonkin älykkäämpi kuin minä, mutta se ilmeni kaikessa sellaisessa, jota hänen ei sopinut näyttää kenellekään)
Olin jo eronnut kirja-arviota tehdessäni, mutta jälkeenpäin tiedostan, että en tuolloin vielä ollut toipunut:
Pelkäsin kirjan naispäähenkilön puolesta, koska olin näkevinäni, että hänen miehensä ei katsonut hyvällä silmällä vaimonsa lahjakkuutta ja tiedostamiskykyä. Vahdin tarkasti hänen miehensä mielenliikkeitä ja kaikkia hänen puheensa sävyjä, mutta erityisesti niitä, missä mies saattoi tuntea alenmmuutta vaimoonsa nähden ja joiden päättelin saattavan hänen vaimonsa hengenvaaraan.
En jaksa naputella kokonaan, mutta lainaan hiukan silloista arviotani:
"Herra Ramsaylla ei ole aitoja ystäviä, miehet tässä siis vain kehuvat vastavuoroisesti toinen toistaan ja pönkittävät toistensa ylivaltaa naisiin nähden.
Herra Ramsay on älytyyppi ja haaveilee yhä suuremmista valloituksista kylmällä äo-saralla.
Miehen kyvyt ovat kuitenkin heikkenemässä ja ne korvautuvat yhä suuremmalla vallan väärinkäytöllä. Hän ei kykene näkemään vaimonsa kannalta, sillä vaimo edustaa naisellista tunneälykkyyttä.
Hän käyttää vaimoaan hyväkseen tämän pönkittäessä miestä ja näin muodoin myös miehen tuhoavaa vallan väärinkäyttöä".
että kirja kertoi naisten oman asemansa tiedostamisesta; siitä kuinka tiedostivat, mitä tiedostivat ja missä se näkyi, juuri se oli oleellista, samoin lopuksi sekin, mitä kohden suuntauduttuaan miessukupuolikin tuli tiedostavammaksi.
(kirjan naispäähenkilö kuoli(murhattuna?), mutta kehitys jatkui ...)
Joulukuu 1953
Vihjeitä vastanaineille:
Nainen ei saa haaveilla miehestä, joka on pitkä, komea, hyväkäytöksinen, hyvä urheilija, suosittu, ei oikeastaan rikas, mutta joskus sellaiseksi tuleva.
On selvää, että jos kaikki naiset menisivät naimisiin, vain tällaisten miesten kanssa, olisivat ujot, kömpelöt, lihavat, urheilua harrastamattomat, likinäköiset, alle 170 cm miehet jo aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon.
(Ei mitään mainintaan, millä perusteella miehet saavat valita vaimonsa)
Eräistä miehistä ei mikään ole sen mieluisampaa, kuin että heidän ruoanlaittotaitoaan kehutaan.
Mutta älkää silti luulko, että miehenne haluaa säännöllisesti valmistaa kaikki ateriat.
Pitäkää huolta, että kotona on aina kaikenlaisia mausteita tai muita aineksia, joita hän saattaa tarvita taiteensa harrastamiseen
(Vaimo ihan varmasti haluaa hoitaa tämän puolen)
Vaimon ei pidä motkottaa siitä, että hän tarvitsee kotiapulaisen. Se on ihan eri asia, jos miehellä on tärkeässä työssään sihteeri.
Vaimo rasittaa usein miestään narisemalla, mistä kaikesta hän luopunut.
On parempi olla pitämättä lukua myönnytyksistään.
Valvokaa käytöstänne. Kotona pitää vallita harmonia. On yleinen harhaluulo, ettei kotona tarvitse välittää hyvistä tavoista, ja että miehelleen saa olla ilkeä.
Vain paras käytös on kyllin hyvä jokapäiväisessäkin elämässä.
(mies saa tehdä ilmeisesti mitä vain)
Tässä ei ollut koko juttu. Vain pätkä "varteenotettavia neuvoja".
Maailma on onneksi hieman muuttunut, ei kuitenkaan tarpeeksi, ainakaan naisten kannalta.
on vanhahtava ja nykyään se voi tuntua käsittämättömältä, mutta 50-luvun alkupuolen ihmiset ovat kai ymmärtäneet neuvot oikein hyvin.
Vuonna 1953 maatalousvaltaisessa Suomessa ainakin siellä, jossa olin lapsena ja kaipa muuallakin, arvostettiin kovasti rehellisyyttä, ahkeruutta, voimaa ja käsin tehtävää työtä.
Aapisessa oli kuvia siitä kun mies kynti hevosen vetämällä auralla, niitti viikatteella, heitteli molemmin käsin kaulassa roikkuvasta pussista jyviä peltoon, ja naiset haravoivat haravalla, jonka piit oli vuoltu pihlajasta, oli lampaiden ja sonnien kuvia.
Lukukirjassa oli kertomus, jossa isoisälle oli tehty karsina nurkkaan ja hän söi siellä kaukalosta, koska hänen kätensä vapisivat ja sotki muutenkin.
Pikkupoika vuoli tuvan lattialla puupalikkaa.
- Mitäs sinä vuolet siitä? kysyi hänen isänsä.
- Minä teen tästä kaukalon jotta sitten kun sinä tulet vanhaksi, niin minä panen sinut karsinaan syömään tästä kaukalosta, vastasi poika.
Kerroin tuosta oppikirjassa olleen pojan terveestä?/sairaasta? suhtautumisesta 50-luvun vanhustenhuoltoon, ja ihmisten sivistämisestä suhtautumaan kunnioittavammin vanhuksiinsa.
Millaista opin olisi pitänyt olla, jotta se olisi uponnut hoitoalan kehitystä määräävien päihin?
- Vaikuttaa sille, että vanhustenhuolto on mennyt vain pahemmaksi ja lisäksi nousevat esiin eutanasiapuheet silloin tällöin, arkisesti kuin mitkä tahansa puheenaiheet.
Luulen, että tuo kuvaus "pitkä, komea, hyväkäytöksinen, hyvä urheilija, suosittu, ei oikeastaan rikas, mutta joskus sellaiseksi tuleva" saattaa olla alkeellinen kuvaus psykopaatista, tai se voi olla kuvaus miehestä, joka keskittyy työnteon sijasta naurattamaan naisia, valehtelemaan, pettämään ja tappamaan.
Olen vielä viime aikoinakin lukenut psykopaaatteja kuvaavissa kirjoituksissa, että usein psykopaatilla on hyvännäköinen ulkoinen olemus.
Nykyinen kehitys, niin paljon kuin siinä onkin hyvää, on joissakin kohdin "psykopaatteja" suosivaa.
Käytän hän muotoa, minä muodossa jutuista tulee helposti nihilistisiä, itseinho pääsee helpommin muuntamaan tekstiä joksikin muuksi kuin kertoa halusi.
Hän muoto on realistinen, hiukan etäinen ja jättää henkilöille tilaa kasvaa itsekseen tarinan edetessä.
on ainakin se hankaluus, ettei voi kirjoittaa muista henkilöistä muuta kuin mitä minä-henkilö tietää heistä. Ei voi kirjoittaa kertojan osaa minä-muodossa ja sitten pompata kuvailemaan toisen tyypin ajatuksia yksikön kolmannessa.
Lieköhän yleisintä kirjoittaa juuri tuossa kolmannessa persoonassa, yhden henkilön näkökulmasta (vain yhden henkilön ajatukset tietäen).