Sinneppä meni!

Ruuvi, tuo spiraalikuvioinen tynkä, turhaan päässäsi hiersi kaikki nämä vuodet. Oli sen jo aikakin tipahtaa viimein, viimeisenä kaikista, ruostumaan likaiseen katuojaan. Niin, nyt oli sen aika, sinneppä meni!

Kauan, yrititkin pitää lähes käyttökelvottoman rakkineesi toiminnassa, edes muodon vuoksi. Edes vain senkin takia, että saisit paperin täyteen sanoja. Sanoja, lauseita ilman mitään sisältöä. Väärinpäin aseteltuja kirjaimia jonossa, joka ei ala eikä lopu mihinkään.

Niin, nyt oli sen aika, viimeisenkin ruuvin pudota, vieriä ja kieriä asfalttia pitkin kuralätäkköön.
Entä sitten, mitä sitten?

Olo olikin yllättäen hyvin vapauttava, tältäkö se sitten tuntuikin. Viimeisen järjen rippeen katoaminen, noin vain. Enpä sitten viitsinyt edes vaivata vanhaa selkääni etsiäkseni sitä. Jatkoin vain matkaani, sateessa, märkien lenkkitossujen jättäessä jälkensä pehmeään kuraan. Oli sitä matkaa ennenkin taitettu menemään ilman naulan hiventäkään.

Mutta mitä sitten, mitä silloin pitää tehdä, jos ei huomaa eroa entiseen, edes hukattuaan kaikki ruuvinsa kurjalla ilmalla. Silloin solmitaan kauhtuneet kengän nauhat tiukemmalle ja juostaan lujaa. Niin nopeasti, ettei tarvitse tehdä edes katoamisilmoitusta.

Sitten mennään kotiin ja toivotaan, että joskus tulisi roska-auto. Sellainen, joka korjaisi ongelmajätteet kaatopaikalle tai kierrätykseen. Käyttökelvottomat, hyödyttömät ihmiskuoret, jotka eivät pitkään aikaan oleet tehneet muuta kuin lojuneet saastuttamassa ilmakehää.