Misi muisti on valikoivaa. Ymmärrettäis paremmin toisiamme jos kerrottais mitä todella oli sodan jälkeen syntyneillä olla lapsi. Tosiaankaan kaikki ei ollut niin itsestään selvää. Sai hävetä ja olla ainaisessa myötähäpeässä koko alakoulu ajan. Pilkattiin jos ei ollut kunnon kenkiä. Kumisaappaat oli aika monen kengät koko lukuvuoden oli pakkasta tai ei. Monot oli yhdellä ja yhdet sukset. Kunta antoi vähävaraisimmille monot tai kengät. Nekin vuorenvarmasti ojennettiin näkyvästi koko luokan nähden. Julkista nöysyytystä ja häpeää. Sota oli tehnyt tehtävänsä moneen isään. Kotona väkivalta oli jokapäiväinen vieras. Sotaveteraaneja ei hoidettu henkisesti mitenkään. Pirtua tai vahvoja lääkkeitä määrättiin ja meno perheessä sen mukaista. Meidän suurenikäluokan häntäpäästä moni on jo manan majoilla, haudattu hiljaisuudessa. Jotkut meistä ei ole eläkettä paljoo ansainnut vaikka on tehnyt töitä jos on ollut. Koko elämä on ollut kuin selviytymistanssi. Täytyy vaan kai todeta kuin entinen mies"että saas nähä miks mennee"? kun akka oli heittänyt pihalle ja istui rappusilla. Samaa oli höpöttänyt koko illan ryypätessään eikä vieläkään tajunnut.
Kunnanmonosukupolvi
Kokenut
16810
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Elämä on kovaa. Eipä tekis kalluppia jos olis omalla kohdalla hampaattomuus, rinnattomuus, jalattomuus, kädettömyys. Monta veteraaniakin heitettiin kuin koira hautaan. Siitä oli isänmaallisuus kaukana olla kakara 50 luvulla. Luokan edessä kun lausui jotain isänmaallista runoo ihmetteli mekko kurtussa käsissä miksi aikuiset itkee. Kukaan ei selitellyt, mietti vaan pienessä päässään mitä minä tein väärin? Miks nuo itkee? Siinä alkuun.
oli. Kumisaappaat talvella, tennarit kesällä. Pitkähihainen mekko talveksi, lyhythihainen kesäksi, mummo ne saman kaavan mukaan ompeli puuvillakankaasta. Villasukan ja housunpuntin rajalta pakkanen reisiä pisteli, kun umpihangessa piti kouluun hiihtää tervetuilla puusuksilla pakkasaamuna.. hiihtohousuista ja monoista ei tietoakaan.
Kunnanmonosukupolvi on ryhtynyt kunnan sukupolvimonottajaks.Kehitystä.
ainakin yhdet monot. Ei niistä kukaan ketään pilkannut - oli vain toisilla parempi tuuri kuin toisilla ja sillä selvä. Kumisaappaat oli myös. Ja jatsaritkin joskus!
Niin, minä kyllä olen liian vanha noihin suuriin ikäluokkiin.
että eihä se olut meidän syytä, kun isät lähti epäonnistuneesti Suur-Suomea tekemään. Ymmärrys on tullut myöhemmin.
Kylmä viuhtova syksyinen tuuli,luotu alas on
katseensa alakuloinen.Yksinäisyys ja kivinen muuri,
joskus alhaalla,syvällä,on ihminen.
Rypyt poskessa on muistonansa,Pää harmaa,keho
laskastunut.Avoi hauta,valkoinen arkku,
jaloissansa.hamaan kauas rakkain on matkannut.
Itku ryöppyää, sielusta virtaa,suru suurempi
mitä kantaa voi,Sydän nöyrä odottaa elämän iltaa,
jossain ylhäällä taas yhteinen aamun koi.
sanoa voi..karua ja kaunista on tuo kirjoittamasi.
Kostuu silmät väkisin kun tuota luin, sielun silmin sen nähdä voi.
KIITOS.
Meidän koulussa hiihdettiin kumisaappailla, joillakin oli monot, mullakin joskus. Mutta köyhiä ei oltu, eikä toisia pilkattu.( johtuisko se pohojalaisuudesta)
Melkein kaikkien isät olivat maanviljelijöitä ja sotaveteraaneja. Yhden isä oli osuuskassanjohtaja, jonkun isä oli juoppo.(Siitä mikä onnettomuus siihen sisältyy, en pysty puhumaan, kun en mitään tiedä.)
En kaunistele omia muistojani, mutta ihmiset muistavat eritavalla.
Mulla oli hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat, siskollani kaikki oli toisin.
Samaa jaettua lapsuutta hän muistaa katkeruudella ja minä kaiholla.
Mitä ajattelette tästä?
Yleen sä vanhin lapsista auraa ja on kasvatuksen opettelemista. Kyllä minun lapsuutta myrkytti aikuiset ihmiset, ehkä ajattelin liikaa tunne ihmisenä ja empaattisena. Ei ollut kivaa kun joitalin rankaistiin että otti toisen eväät ruokatunnin jälkeen, silkaan nälkäänsä. Varas oli lopun kouluajan ja vielä nälissään. huonoissa vaatteissa 30 asteenpakkasessa kun hänkin käveli 1o km edestakaisin , kuuluen vielä vähemmistöön. Yhdellä oli lapsihalvaus, yksi yritti alkaa kiusaamisen, me istuttiin yhden toisen tytön kanssa pojan päällä ja uhkailtiin huommenna sama koulun loputtua jos ei lopu. Loppui. Opettajakaan ei aina ollu puolueeton...
suuren kaupunkikansakoulun ekalla tai tokalla luokalla. Joskus olen itsekin ihmetellyt, minkä takia. Mistä koulu tiesi kelle antaa, pitikö niitä anoa???
Luokan edessä nekin annettiin, mutta itselle ei syntynyt mitään nöyryytystä tai katkeruutta moisista monoista. Koskaan en ollut pilkan kohde, enkä muista muitakaan pilkatun.
Kateus ei nostanut nokkaansa joulunakaan, kun paras kaverini sai ihanat kaunokit, ja täydellisen luisteluasun punaisesta sametista valkoisine turkiskoristeineen. Minä sain vähän liian isot, käytetyt poikien hokkarit.
Yhdessä luisteltiin kovimmillakin pakkasilla.
Taidan olla luonnevikainen, kun kateus ja katkeruus ei mahdu minun tuntemiini tunteisiin, vaikka monesti olisi ehkä aihettakin.
Kukaan näistä kenen kanssa olen jutellut eivät olleet kateellisia eikä katkeria. Jokaisesta on vaan tuntunut epäoikeudenmukaiselta silloin ja vieläkin että aikuiset eivät pystyneet puhumaan asiosta oikeilla termeillä. Opettajat olivat puolueellisia silmiinpistävästi. Haluan tuoda asioita esille jotka häiritsevät elämää vieläkin niitä jotka vielä elää. Kateudella ja katkeruudella ei rakenneta mitään. Em asiat syövät ihmistä sisältäpäin. Sen näkee jo naamasta joka on kyllästynyt elämäänsä. Sellaiselta ihmiseltä puuttuu hohka ympäriltä. Onni ja autuus ei löydy materiasta.
et tiennyt minkä takia monos sait, olit köyhä vähävarainen. Meinaatko että Eu kauraryyneistäkin joku onnellisena sanoo tänäpäivänä tai pelastusarmeijan leipäjonossa, en tiedä miks ne antoi ja kuka on käskenyt antaa.Sokee.
Meitä oli vakinaisessa työssä oleva äiti, isä, töissä silloin tällöin, ja minä, ainokainen lapsi.
Tottakai tiesin, että köyhylle niitä jaetaan, kysyinkin, jos et älynnyt, kuka niitten antamisesta määräsi.
Olemme viimeinen sodasta kärsinyt sukupolvi - toistaiseksi. Isämme olivat sodan julmuuksien kovettamia miehiä, äitimme sota-ajan kauhut kotirintamalla, jatkuvassa veljiensä ja sulhastensa kuolemanpelossa eläneitä ja menetyksistään säikähtäneitä naisia.
Lapset olivat maaseudulla työvoimareservi, joka käytettiin tarkoin hyväksi, ja täysipäiväinen työnteko alkoi kesken leikki-iän. Kansakoulu oli supistettu ja kesti alaluokilla kuusi viikkoa syksyllä ja kuusi viikkoa keväällä.
Pasifisteja meistä tuli, kun kuuntelimme isiemme sotatakokemuksia ja sodan kauhuja. Vasta vuosikymmenien päästä - aikaperspektiiviä saatuamme - olemme tajunneet, kuinka lähellä lapsuuttamme sota itse asiassa oli, vain viiden tai kymmenen vuoden päässä. Vasta aikuisina olemme alkaneet ymmärtää vanhempiamme.
Kotiseudullani kaikki olivat köyhiä. Kyläämme ei asutettu evakoita, kun ei kenelläkään ollut maata, mitä heille jakaa. Kunnan kengät muistan hyvin, mutta häpeää en, kun köyhyys oli kaikille yhteinen. Saajat olivat pelkästään onnellisia hyvästä tuuristaan.
Puhuit kauniisti ja hyvin!
Itse olen vähän nuorempi, en muista evakoiden tuloa, mutta aikuisena olen huomannut, että lasten joukossa oli heitäkin.
Ymmärrän kyllä, ettei evakoilla ollut helppoa, mutta köyhyys oli jo valmiina meidänkin kylällä. Ihmisen on vaikea jakaa vähästään ja paljostaanikin ( Puhun omasta puolestani ) Vaikka siis minulla oli kaikki mitä tarvitsin, oli kumisaappat ja rotanloukut.
Mutta mitä ajattelette nykylasten köyhyydestä. Nyt lapset varmaan huomaavat köyhyyden helposti vaatteista ja harrastuksista.
Jos kaikki ovat yhtä köyhiä, ei köyhyys tunnu kovin pahalta. Siis tietysti jos perustarpeet on tyydytetty. Muistanpa kun lapsena olimme rannalla eväiden kanssa. Meidän ruisleipiemme päällä oli vain ohuelti voita, mutta naapurin lasten leipien päällä myös lauantaimakkaraa. Muistan sen tunteen kun kadehtien katsoin sitä makkaraa, ja ihmettelin, miten heillä voi olla makkaraa kun perheessä oli lapsia toistakymmentä. Mutta heidän isänsä oli kunnan virassa ja meidän isällä oli talvisin aina työttömyysjaksoja.
Nykyäänhän ihan oikeasti köyhiä ei Suomessa edes ole, mutta suhteellista köyhyyttä on paljonkin. Ehkä monet nykyajan lapset siinä mielessä ovat köyhempiä kuin me aikoinaan.