Mitä kertoo naisesta se, ettei hän koskaan itke? Minusta se on melkein pelottavaa.
Itkemisestä
:o :o
221994
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Suurin osa itkee niin ettei kukaan näe eikä tiedä. Lähes kaikki itkevät joskus.
... siitä, joka on minua lähimpänä. Hän on sanonut, ettei koskaan itke. Olen uskonut sen. Hänellä ei ole tapana valehdella. Ainakaan tietääkseni.
Joku voi itkeä niin, ettei toinen edes huomaa sitä. Tuo on niin henkilökohtainen asia!
Ne itkee salaa, ettei muut näe. En ymmärrä, mitä pelottavaa siinä on. Minä esim. en voi itkeä lapseni nähden, koska hän ymmärtää vielä itkun pahanmielen tunteeksi.
Hyvä tavaton! Muotoillaanpa avaus siis uusiksi: Mitä kertoisi naisesta se, ettei hän itke koskaan, olettaen, että niin todella on?
on oma persoonallinen tapansa "itkeä" ja se on niin erilainen tavallisesta parkumisesta, ettei hän itsekään luokittele sitä itkemiseksi. Pahemmassa tapauksessa itkeminen on hänestä niin kamalaa, ettei halua itkeä. Se sitten voi johtua vaikka lapsuudenkodin elämäntavasta, koulukiusatuksi tulemisesta...?
Itkemistä voi taitava ihminen itsekin halutessaan kontrolloida, mutta surullisuutta ei ainakaan täysin. Jos hän ei koskaan ole edes surullinen, niin sitten ehkä voi jotain olla pielessä.
Miksi lapselleen ei voi osoittaa pahaa mieltä? Eikö ihminen tarvitse ihan kaikkia tunteita?
Lapsethan vaistoaa ilmapiiriä hyvin herkästi, jota me aikuiset usein aliarvioidaan.
tapaus, jossa tyttölauma nimitteli poikaa homoksi ym. ja tämä rupesi itkemään aivan avoimesti, mitä tietysti on hyvä asia, että osaa purkaa loukkaantumisensa välittömästi ulos ja näkee tytöt samalla mitä tuollaisella nimittelyllä voi saada aikaan. Ilmeisesti tuon pojan kotona on "lupa" osoittaa tunteita avoimesti, eikä tarvitse hävetä sitä jos itkettää jokin tapahtuma.
kiittää ihan toisianne ja varsinkin erästä yhtä, joka opetti teinit huutelemaan taas homoksi ties ketä, hysteerisiä teiniä ollut vähän liikenteessä.
Seurustelin itse pitkään ihmisen kanssa, joka ei itkenyt. En vieläkään tiedä, oliko syynä kyvyttömyys kokea tunteita vai oliko hän vaan niin mielettömän onnellinen ja tasapainoinen ihminen, ettei itkuun ollut aihetta.
Itse koin kyllä hänen itkemättömyytensä kylmänä ja kammottavana. Ikään kuin häntä ei olisi oikeasti koskettanut mikään. Toisaalta se oli helppoakin, kun ei tarvinnut pelätä satuttavansa tai loukkaavansa toista, sai olla tosi suora.
Mieti miltä itsestäsi tuntuu naisesi itkemättömyys. Oletko kysynyt naiseltasi, miksi hän ei itke. Kokeeko hän sen itse negatiiviseksi vai positiiviseksi asiaksi?
Ilmiöön saattaa olla fysiologinen selitys kuten kuivat silmät ja kyynelkanavat. Em. syystä eräs sukulaisnaiseni ei tihuuttele pisaraakaan edes sipulia kuoriessaan. Toisaalta, kun erilaiset luonnevikamääritykset ovat palstalla viikon sana, kannattaa myös muistaa, kuinka takavuosina suhtauduttiin erääseen suomalaispoliitikkoon, joka liikuttui kesken oman puheensa. Tästä sai media aiheen mollata häntä narsistiksi, joten lieköhän parasta vältellä myös pillittäviä kansalaisia. Itkeminen selvästikin voi olla myös eräänlainen ohjelmanumero: tässä taannoin hautajaisissa eräs naispuolinen läheiseni otti itse kuolinuutisen kuin ellun kana, mutta siunaustilaisuudessa tärisytti kukkavihkoa kyynelten kera ja oli vartti sen jälkeen taas kuin ellun kana. Ts. käyttäydymme kuten meidän oletetaan käyttäytyvän ja on eri asia, mitä se todellisista tunteistamme kertoo.
enemmänkin mitä sinä olet sille naiselle, kaikki ei itke kaikkien nähden, tietäen, kuullen.
Jotkut voivat itkeä, eikä toinen edes huomaa sitä!
silmistä, mitä kaikki eivät edes huomaa.
tällä sinun lähelläsi olevalla ei ole aihetta itkeä.Nauraminen on paljon mukavampaa.
en tiiä.tarviiko tosta nyt olla niin huolissaan.. voin tietysti puhua vain omasta kokemuksesta, mutta itselläni meni monta vuotta ennenkuin opin itkemään.. ja se ei todellakaan tarkoittanut sitä, etteikö mulla ois ollu tunteita. ehkä turhan korkeet suojamuurit. tietysti se voi toisten mielestä vaikuttaa kylmyydeltä. mä pidän itteeni kuitenki aika herkkänä ihmisenä ja nykyäänki jos on paha olla , ni oon melko varma, ettei sitä kukaan ulospäin huomaa.
jokatapauksessa meit on moneks, ja näin täällä ;)
kysyisit minulta.. haarniska on kova, se ei murru jos minua ei rakasteta. ja rakkaalleni vain kerron syyni.. niin että tiedät että se olen juuri minä.. ja miten voin kertoa sinulle, rakkaalle kerrotaan ensin ne hyvät puolet itsestään.. kun tietää että toinen jää siihen rinnalle... sitten vasta ne muut.. ikävä tosiasia.. useinmiten.. mikä on sitten kasvattanu panssariani?
- äitini tapettiin
- setäni kuolivat työtapaturmassa jne...
- suvussa on insestiä, ei tosin omalla kohdallani
- olen isäni hakkaama
- koulukiusattu.. jne..
aivan.. yksi syy miksi en kerro, on se, että minua voisi pitää valehtelijana.. kuinka paljon pieni mieli kestää? kuori on kova, mutta kyllä minä itken.. piilossa..
Et kylläkään ole se, jota tarkoitin ketjun aloittaessani. Mutta tiedän kysymättäkin, että läheiselläni on myös takanaan paljon kovaksi keittäviä kokemuksia. Hän on niin pohjattoman surullinen, muttei kykene itkemään! Se suru näkyy hänen silmistään kuin vahingossa.
Minun ei tarvitse kysyä. Tiedän. Mutta se ei tee omaa rooliani yhtään sen helpommaksi.
Ite itken todella harvoin (en muista koska viimeks) eikä se johdu siitä ettei olisi tunteita tai etteikö koskaa itkettäisi, mutta kasvatuksesta johtuen ajattelen sen heikkouden merkki ja mieluummin puran pahan olon vaikka juoksemalla ku itkemällä..
Minua ei koskaan muut näe itkemässä... Elämä on jotenki kovettanut vai onko se vahvistanut... hmm.. en kyllä tiedä...
Tällä hetkelläkin olen hyvin surullinen, tiedän että itkeminen helpottaa, mutta kyyneliä ei vaan tule. En kyllä muista edes millon viimeksi olisin itkenyt...
Minutkin on kasvatettu niin, ettei itkeminen ole ollut suotavaa eikä edes sallittua. Olen kokenut vaikeita asioita (muun muassa perheväkivaltaa), mutta minulla ei ole ollut lupa ilmaista tunteitani ja muukin kommunikointi perheen kanssa on ollut usein vaivalloista.
Kesti hyvin kauan päästä irti malleista, joihin minut oli pakotettu. Todellisuudessa olen herkkä ihminen ja minulle on kenties aikaisempien kokemuksieni myötä erittäin tärkeää saada ilmaista omia tunteitani eri tavoin. Ensi askeleet olivat kuitenkin käsittämättömän vaikeita, sillä kaikki piti opetella kantapään kautta, jopa niinkin yksinkertaiset asiat kuin toisen ihmisen halaaminen tai välittämisen ilmaiseminen ääneen. Mutta se matka oli todellakin tekemisen arvoinen - eikä olisi onnistunut ilman läheisiäni.
Edelleenkin itkeminen on minulle vaikeaa. Ainoastaan seurustelusuhteet ovat saaneet minut avautumaan ja niissä olen voinut luottamuksen myötä osoittaa haavoittuvaisempia puoliani.
Uskon että on olemassa ihmisiä, jotka itkevät harvoin, mutta itkemisen salaileminen on mielestäni kasvatuksen ja kulttuurin aiheuttamaa. Minkäänlainen painostus ei mielestäni auta, mutta itseäni ainakin auttaa, jos toinen ilmaisee selkeästi että kaikkien tunteiden näyttäminen on sallittua eikä niitä tarvitse peitellä. Itse tunnen itseni todella haavoittuvaiseksi itkiessäni ja silloin on ihanaa, kun naiseni ottaa minut syliin ja tunnen oloni turvalliseksi.
Aikaisemmin en itkenyt kuin yksin, piilossa, olin kova ja vahva. kukaan ei voinut rikkoa panssariani. Nykyään seurustelen minulle luodun tytön kanssa ja itken aina kun itkettää ja se helpottaa. ja oman kultsin kainalossa itkeminen ei tunnu pahalta.