Olen yksinhuoltaja täysin omaehtoisesti. En jaksanut hoitaa lasten lisäksi vielä miestä josta ei ollut juurikaan apua kotona. Valitsin eron. Nyt tarvitsee huolehtia vain omista ja lasten asioista. Tuntuu vaan, että siinäkin on liikaa yksin hoidettavaksi. Raskasta olla yh. Väsyttää ja masentaa. Täytyy vaan ottaa aina yksi päivä kerrallaan. On vaan pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaaan.... Nyt ymmärrän hyvin lehtien palstoilla lukevia kamalia kirjoituksia mitä äidit ovat loppuunpalaneina tehneet lapsilleen.
Rankkaa
YH-äiti
8767
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
rankempaa on sillä äidillä, jolla on vielä saamaton, ehkä työtön ja juoppokin mies riesanaan. Joten piristy. Kyllä sinä pystyt omasi ja lastesi asiat hoitamaan.
Sitä ei kai monikaan etukäteen osaa kuvitella, kuinka raskasta se yksin kaikesta huolehtiminen on. Ei se itse tekeminen ja lasten ja kodin hoitaminen, vaan siitä kaikesta huolehtiminen yksin, ihan yksin.
Vaikka se mies ei tehnyt muuta kuin makasi sohvalla, pieri ja paiskoi sukkia pitkin lattiaa, oli hän siinä kuitenkin (suljettujen) korvien kanssa ja saattoi edes syyttää häntä tekemättömistä töistä ja unohdetuista asioista.
Eikä tätä rankkuutta helpota yhtään takaraivossa jyskyttävästä epäonnistumisen tunteesta. Miten hemmetissä mulle saattoi käydä näin ja saatoin tehdä lapsilleni tämän, en suonut heille täydellistä perhettä vaan eroperheen, perhana!
Yksinhuoltajuus ei ole herkkua, mutta kun arjen saa toimimaan, niin on se parempi vaihtoehto kuin rakkaudeton ja riitaisa avioliitto. Itse olen eronnut jo yli kymmenen vuotta sitten. Molemmat lapset olivat silloin vielä vaipoissa (molemmat alle 2-v.) ja tuttelia sai kantaa olka vääränä. Kun nyt jälkeen päin muistelee, niin kyllä kaikki alkuun oli täyttä kaaosta. Kaikkia asioita ei edes pysty muistamaan kun päivät ovat kuin usvan peitossa. Minä löysin avun aikataulusta. En tarkoita mitään minuuttiaikataulua, vaan lähinnä ehkä lukujärjestystä..rytmitystä. Päivärytmin saaminen järjrstykseen antoi "ylimääräistä" aikaa vain olla ja nauttia vaikka kuppi kahvia istualtaan. Alkuun vain täytyi rauhoitella itseään tekemään vain yksi asia loppuun asti kerrallaan. Minulla oli paha tapa olla "tehokas kodinkone" joka hoitaa kaikki asiat kerralla. Niinpä suurin osa töistä jäi kesken ja työmäärä vain kasaantui. Tästä seurasi tietysti itsesyytöksiä, stressiä ja voimattomuutta. Monta kertaa piti hokea itselleen, että ei ne työt mihinkään katoa. Siinä ne pölypallerot ihan takuu varmasti vielä aamullakin lötköttää.
Voimia teille kaikille. Vaikka taivas tänään on miten musta tahansa, luota huomiseen ja sen auringon paisteeseen. Anna itsellesi anteeksi.
"Nyt ymmärrän hyvin lehtien palstoilla lukevia kamalia kirjoituksia mitä äidit ovat loppuunpalaneina tehneet lapsilleen"
Hae apua tai anna lapsi sosiaaliviranomaisten hoitoon, mutta älä vahingoita lasta!
Ei ole koskaan tullut oloa etten jaksaisi. Vähän reilu 20 olin kun ukon pihalle heitin ja päätin, että yksin pärjään paremmin. Sitten opiskelin hyvän ammatin, sain työpaikan ja nyt asustellaan muksujen kanssa omakotitalossa (velkaa nyt tietty vielä on kun ikääkin alle 30), muksut jo koulussa ja elämä ihan normaalia. Miksi se jaksaminen on mukamas vaikeampaa yksin? En ole IKINÄ ymmärtänyt tätä asiaa ja tuskinpa ikinä ymmäränkään.
Enkä ymmärrä niitä juttuja lehtien palstoilla. Minä olen sitä mieltä, että kun lapsia tehdään niin siihen sitoudutaan siten, että jaksettava se on tai ei tehdä lapsia! Ja auttaahan ne lapset jaksamaan! Itse en vaihtaisi päivääkään pois.
Sinähän taidatkin sitten olla superäiti! Tiedätkö meitä ihmisiä on erilaisia ja meitä on moneksi. Minkä ikäisiä lapsesi olivat kun sinusta tuli yksinhuoltaja? Kuinka paljon sait apua muilta? Saitko nukuttua päiväunia? Saitko koskaan omaa aikaa? Onhan miehestä toki henkistä tukea vaikkei tekisikään mitään kotona. Kyllä sitä vaan on yhdelle ihmiselle liiaksikkin hoitaa lapsia, kotia, olla töissä ja siinä sivussa jopa ehkä opiskellakkin.
Ennen kuin saa lapsia voi tuntua, että jaksaa vaikka mitä.. mutta väsymys voi tulla yllättäen.
Sitä kun jää yksin lasten ollessa 1,5v ja 2 kk, ei paljon kerkeä itseään sääliä. Ei sitä voi jatkuvasti ruikuttaa , kuinka pirun rankkaa mulla nyt on. Sitä paljon mainostettua yksin pärjäämisen vaikeutta ja rankkuutta tässä nyt ollaan odoteltu. (kymmenes vuosi antoi juuri lähtölaukauksensa.)
Meitä tosiaan on moneksi, yksihuoltajuudenkin kolikolla on se toinen puolensa.
Minua on tietysti helpottaunut aivan ihanat lapset, jotka on ihan syntymästään lähtien antaneet minun nukkua kunnon yöunet. Ja nyt heidän ollessa vanhempia, minun ei todellakaan tarvitse tehdä kaikkea yksin, vaan lapsista on kasvanut omatoimisia, eikä minun tarvitse toimia heidän palvelijana.
Ja lasten isä on antanut minun rauhassa hoitaa vastuuni ja arvostanut minua lastensa äitinä. Kuten minä arvostan häntä lasteni isänä. Hänen työnsä ulkomailla on ollut esteenä hänen ja lasten säännöllisissä tapaamisissa. Joten arjen pyörittämisessä, hänestä ei ole ollut paljon apua.
Eikös kaiken pitäisi olla nyt paljon helpompaa kun ei tarvitse hoitaa sitä miestä? Onhan sinulla yksi huolehdittava vähemmän.
Olisit tyytyväinen ettei enää tarvitse sitä miestä ruokkia ja hoitaa.