Olisin kiitollinen, jos joku viitsisi lukea tän ja arvostella...kiitos kaikille asiallisesti ja rehellisesti vastanneille....
-"Minusta tuntuu, että sinun ei pitäisi käydä täällä enää. Ei minusta ole sinulle mitään apua. Olen hyödytön sinulle, joten tuhlaat vain aikaasi ja rahaasi..." Olin tyrmistynyt kuullessani psykologini sanat.
-"...sinun vain on löydettävä joku, jolle voit avautua. Minä en voi sinua auttaa, kun et puhu minulle. Ainoa asia mitä voin tehdä hyväksesi on suositella joitain hyviä kollegoitani." Ei, minä en halunnut vaihtaa häntä. Olin juuri alkanut luottamaan häneen ja sitten hän sanoi noin. -"Mutta entä jos minä en halua vaihtaa..." Ääneni kuulosti pieneltä ja epätoivoiselta. Kuulikohan hän edes sitä...-"Mutta entä ongelmasi? Minä en vain yksinkertaisesti voi tehdä enää mitään hyväksesi ellet kerro mikä sinua oikeasti vaivaa? Tiedän kyllä, että tiedät vain itse masennuksesi syyn!" Aloin pakokauhunomaisesti miettiä, että pitäisikö minun todella kertoa. Pitäisikö minun vihdoin yrittää vapauttaa vuosien tuska ja syyllisyyden tunto. Olinko jo todellakin valmis siihen - olisinko koskaan? Vuosien takaiset muistot palasivat mieleeni...
Hän ei ollut halunnut lähteä sinne. Hän ei ollut koskaan pitänyt sellaisista "elitistisistä pikkukutsuista" niinkuin hän niitä kutsui. Muutenkaan hän ei erityisemmin pitänyt niistä ystävistäni, jotka meidän oli tarkoitus tavata siellä. Silti minä halusin hänet sinne. Minä vaadin häntä tulemaan sinne, vaikka tiesin hyvin, että hän vihasi sellaisia. Kai minä vain halusin näytellä häntä ystävilleni. Minä olin niin ylpeä siihen aikaan.Nyt vasta tajuan, miten olin vain täynnä itseäni ja halusin vain, että nk. ystäväni olisivat kateellisia minulle. Se oli oikeastaan ainoa syy miksi halusin niihin juhliin ja hänen oli tultava mukaani. Tietenkin hän sitten tulikin. Hänhän rakasti minua melkein yhtä paljon kuin minä itse ja totteli minua kuin koira. Nyt vasta olen tajunnut miten typerä olin. Meidän olisi pitänyt jäädä kotiin. Minun olisi pitänyt kuunnella häntä, sillä hän tiesi jo silloin, että matkasta tulisi kamala. Hänkään ei kuitenkaan aavistanut kuinka kamala siitä oli tuleva.
-"No eiväthän ne olleetkaan niin kamalat juhlat niin kuin aluksi luulit? Eiväthän? Minulla ainakin oli todella hauskaa." Minulla todellakin oli ollut hauskaa. Eräs leuhkimmista ystävistäni oli juuri tullut jätetyksi, joten minä sain todellakin koreilla upouudella sormuksellani. Havahduin mietteistäni, kun yhtäkkiä kuulin kamalan pamahduksen ja auto pysähtyi. -"Ei voi olla totta!" Tyrmistynyt ilme levisi hänen kasvoillensa. Valitettavasti se oli totta. Autostamme oli puhjennut rengas. Hetken mietittyään hän oli jo päättänyt mitä tehdä. -"Kävelen parin kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle hakemaan apua. Sinä jäät tänne odottamaan, koska ulkona on niin kylmä, enkä halua, että vilustut." Ulkona todellakin oli kylmä ja kaikenlisäksi pilkkopimeä. Hetken päästä hän olikin jo poissa.
Olin harmistunut, sillä hän oli ollut jo kauan poissa ja oletin hänellä kestävän vielä, sillä hänellä oli valonaan vain kaukana toisistaan olevat lyhtypylväät ja matka oli pitkä. Istuin pimeässä ja kuuntelin radiota kovalla. Automme lamppu oli edellisenä päivänä palanut ja autoa lähinnä ollut lamppu oli jostain syystä sammunut samaan aikaan kun pysähdyimme. En ollut kestänyt hiljaisuutta, sillä edes yhtään autoa ei ollut ajanut ohi, joten kuuntelin radiota kovalla. Yhtäkkiä radiossa oli ylimääräiset uutiset. Joku vaarallinen hullu oli karannut naapurikaupunkimme mielisairaalasta aamupäivällä. Häntä ei oltu saatu kiinni. Hänen tuntomerkkinsä kerrottiin ja silminnäkijöitä pyydettiin ilmoittamaan hänet poliisille. Sitten musiikki taas jatkui. En välittänyt koko uutisesta, sillä se ei ollut ensimmäinen kerta, kun siitä sairaalasta oli joku karannut. Silloin ajattelin vain lämmintä sänkyäni, joka odotti kaukana kotona, sillä autossa oli alkanut tulla kylmä.
En musiikin takia kuullut autojen ääniä enkä askelia. Siksi säpsähdin nähdessäni yhtäkkiä valoa. hetken luulin jo hänen palanneen hakemaan minut, mutta auton oven avasikin poliisi, joka pyysi minua poistumaan autosta. Tietysti tottelin häntä, mutta hän ei vastannut tiedusteluihini, kun kysyin syytä. Aloin huolestua nähdessäni hänen ilmeensä. Paikalla oli paljon poliiseja, jotka vain pyysivät minua siirtymään poliisi autoon, että he voisivat viedä minut kotiin. Olin hämmentynyt ja pelkoni vain kasvoi heidän kieltäessä minua katsomasta taakseni. Silti minun oli pakko tehdä se, enkä tule koskaan unohtamaan sitä näkyä. Automme luona seisoi poliisien ympäröimänä mies, jolla oli veriset vaatteet. Tajusin heti kuka hän oli. Hetken olin jo helpottunut, sillä nythän se hullu oli saatu kiinni. Sitten kuitenkin huomasin jotain hänen jalkojensa juuressa. Siinä oli hänen verinen päänsä. Hänen vartaloansa en nähnyt missään. En ollut uskoa silmiäni, mutta se oli totta. Hänen, minun rakkaani, pää oli siinä hullun jalkojen juurella. Sitten silmissäni pimeni.
-"Ei, en voi tehdä sitä." Tiesin, etten pystynyt kertomaan tarinaani psykologille. "Hyvästi" sanoin ja poistuin kiireesti paikalta ennekuin psykologi ehti edes suutansa avata. Taas oli yksi keino unohtaa koitettu. Silloin tajusin, etten voinut enää jatkaa muistojeni tukahduttamista. Päätin ottaa askeleen kohti asian hyväksymistä ja suuntasin ensimmäistä kertaa askeleeni kohti hautausmaata, jossa hän lepäsi.
-"Minusta tuntuu, että sinun ei pitäisi käydä täällä enää. Ei minusta ole sinulle mitään apua. Olen hyödytön sinulle, joten tuhlaat vain aikaasi ja rahaasi..." Olin tyrmistynyt kuullessani psykologini sanat.
-"...sinun vain on löydettävä joku, jolle voit avautua. Minä en voi sinua auttaa, kun et puhu minulle. Ainoa asia mitä voin tehdä hyväksesi on suositella joitain hyviä kollegoitani." Ei, minä en halunnut vaihtaa häntä. Olin juuri alkanut luottamaan häneen ja sitten hän sanoi noin. -"Mutta entä jos minä en halua vaihtaa..." Ääneni kuulosti pieneltä ja epätoivoiselta. Kuulikohan hän edes sitä...-"Mutta entä ongelmasi? Minä en vain yksinkertaisesti voi tehdä enää mitään hyväksesi ellet kerro mikä sinua oikeasti vaivaa? Tiedän kyllä, että tiedät vain itse masennuksesi syyn!" Aloin pakokauhunomaisesti miettiä, että pitäisikö minun todella kertoa. Pitäisikö minun vihdoin yrittää vapauttaa vuosien tuska ja syyllisyyden tunto. Olinko jo todellakin valmis siihen - olisinko koskaan? Vuosien takaiset muistot palasivat mieleeni...
Hän ei ollut halunnut lähteä sinne. Hän ei ollut koskaan pitänyt sellaisista "elitistisistä pikkukutsuista" niinkuin hän niitä kutsui. Muutenkaan hän ei erityisemmin pitänyt niistä ystävistäni, jotka meidän oli tarkoitus tavata siellä. Silti minä halusin hänet sinne. Minä vaadin häntä tulemaan sinne, vaikka tiesin hyvin, että hän vihasi sellaisia. Kai minä vain halusin näytellä häntä ystävilleni. Minä olin niin ylpeä siihen aikaan.Nyt vasta tajuan, miten olin vain täynnä itseäni ja halusin vain, että nk. ystäväni olisivat kateellisia minulle. Se oli oikeastaan ainoa syy miksi halusin niihin juhliin ja hänen oli tultava mukaani. Tietenkin hän sitten tulikin. Hänhän rakasti minua melkein yhtä paljon kuin minä itse ja totteli minua kuin koira. Nyt vasta olen tajunnut miten typerä olin. Meidän olisi pitänyt jäädä kotiin. Minun olisi pitänyt kuunnella häntä, sillä hän tiesi jo silloin, että matkasta tulisi kamala. Hänkään ei kuitenkaan aavistanut kuinka kamala siitä oli tuleva.
-"No eiväthän ne olleetkaan niin kamalat juhlat niin kuin aluksi luulit? Eiväthän? Minulla ainakin oli todella hauskaa." Minulla todellakin oli ollut hauskaa. Eräs leuhkimmista ystävistäni oli juuri tullut jätetyksi, joten minä sain todellakin koreilla upouudella sormuksellani. Havahduin mietteistäni, kun yhtäkkiä kuulin kamalan pamahduksen ja auto pysähtyi. -"Ei voi olla totta!" Tyrmistynyt ilme levisi hänen kasvoillensa. Valitettavasti se oli totta. Autostamme oli puhjennut rengas. Hetken mietittyään hän oli jo päättänyt mitä tehdä. -"Kävelen parin kilometrin päässä olevalle huoltoasemalle hakemaan apua. Sinä jäät tänne odottamaan, koska ulkona on niin kylmä, enkä halua, että vilustut." Ulkona todellakin oli kylmä ja kaikenlisäksi pilkkopimeä. Hetken päästä hän olikin jo poissa.
Olin harmistunut, sillä hän oli ollut jo kauan poissa ja oletin hänellä kestävän vielä, sillä hänellä oli valonaan vain kaukana toisistaan olevat lyhtypylväät ja matka oli pitkä. Istuin pimeässä ja kuuntelin radiota kovalla. Automme lamppu oli edellisenä päivänä palanut ja autoa lähinnä ollut lamppu oli jostain syystä sammunut samaan aikaan kun pysähdyimme. En ollut kestänyt hiljaisuutta, sillä edes yhtään autoa ei ollut ajanut ohi, joten kuuntelin radiota kovalla. Yhtäkkiä radiossa oli ylimääräiset uutiset. Joku vaarallinen hullu oli karannut naapurikaupunkimme mielisairaalasta aamupäivällä. Häntä ei oltu saatu kiinni. Hänen tuntomerkkinsä kerrottiin ja silminnäkijöitä pyydettiin ilmoittamaan hänet poliisille. Sitten musiikki taas jatkui. En välittänyt koko uutisesta, sillä se ei ollut ensimmäinen kerta, kun siitä sairaalasta oli joku karannut. Silloin ajattelin vain lämmintä sänkyäni, joka odotti kaukana kotona, sillä autossa oli alkanut tulla kylmä.
En musiikin takia kuullut autojen ääniä enkä askelia. Siksi säpsähdin nähdessäni yhtäkkiä valoa. hetken luulin jo hänen palanneen hakemaan minut, mutta auton oven avasikin poliisi, joka pyysi minua poistumaan autosta. Tietysti tottelin häntä, mutta hän ei vastannut tiedusteluihini, kun kysyin syytä. Aloin huolestua nähdessäni hänen ilmeensä. Paikalla oli paljon poliiseja, jotka vain pyysivät minua siirtymään poliisi autoon, että he voisivat viedä minut kotiin. Olin hämmentynyt ja pelkoni vain kasvoi heidän kieltäessä minua katsomasta taakseni. Silti minun oli pakko tehdä se, enkä tule koskaan unohtamaan sitä näkyä. Automme luona seisoi poliisien ympäröimänä mies, jolla oli veriset vaatteet. Tajusin heti kuka hän oli. Hetken olin jo helpottunut, sillä nythän se hullu oli saatu kiinni. Sitten kuitenkin huomasin jotain hänen jalkojensa juuressa. Siinä oli hänen verinen päänsä. Hänen vartaloansa en nähnyt missään. En ollut uskoa silmiäni, mutta se oli totta. Hänen, minun rakkaani, pää oli siinä hullun jalkojen juurella. Sitten silmissäni pimeni.
-"Ei, en voi tehdä sitä." Tiesin, etten pystynyt kertomaan tarinaani psykologille. "Hyvästi" sanoin ja poistuin kiireesti paikalta ennekuin psykologi ehti edes suutansa avata. Taas oli yksi keino unohtaa koitettu. Silloin tajusin, etten voinut enää jatkaa muistojeni tukahduttamista. Päätin ottaa askeleen kohti asian hyväksymistä ja suuntasin ensimmäistä kertaa askeleeni kohti hautausmaata, jossa hän lepäsi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tarinasi oli mahtava, siihen tempautui mukaan ja se kuullosti elävältä, onko tarinasi tosi tai onko siinä mitään totta, sillä siltä se kuullosti. Vaikka otsikossasi sanot että tarina ei ole tarkoitettu jatkettavaksi, niin olisi silti mukava kuulla miten tyttö selviää jatkossa ja kuinka tarina jatkuu muutenkin. Olisin kiitollinen jatko-osasta.
ei se varmaa oo tosi... kuulin ton tyylisen "kummitusjutun" joskus lapsena leirillä...sillo sen kertoja kyl väitti et se muka ois tosi, mut...alun ja lopun kyl keksin ihan itse..
kiitos muuten vastauksestasi, se oikeastikin pelasti päiväni...
No kiva että siitä oli apua. Ois mukavaa jos kirjoittaisit lisää novelleja, myös eri tyylisiä.
tarina oli todella hyvä, mutta olen itse lukenut jostain kummitustarinakirjasta saman jutun ilman psykiatriosuuksia. Olisin pitänyt tarinasta enemmän, jos olisit itse keksinyt sen kokonaan.