Tää ei varmaan kuulu tänne, mutta puran edes sitten tänne näitä tunteitani, kommentoikaa tai älkää.
Mun on paha olla, viime kuun lopulla oli tappelu poikkikseni kanssa, mun syy.. taas.
Kun saatiin asia selväks, hän on sanonut sen olevan mennyttä.
Välitän hänestä todella, hän on mulle tärkeä ja todella rakas ja haluun enemmän kuin mitään muuta olla hänen kanssaan.
Koin olleeni niin kamala, että rankaisin siitä itseäni, tarpeeksi ankarasti. Lopuksi sain vielä flunssan, mikä rangaistuksen kannalta oli juuri sopiva, ainakin mielestäni.
Hän tiesi että rankaisin itseäni käytöksestäni, mihin hän sanoi älä. Mutta päätin kumminkin, että jos vaan vielä kertaakaan mun typerä käytös toistuu, rankaisen taas, sopivasti, niin kuin tein nytkin.
Tää on mulle vaikeaa, koska kaduttaa todella, että aloitinkin koko tappelun, se oli turhaa. Että olinko päissäni? Ei, selvinpäin, en sentään enää muista mistä se riita alkoi, onneksi, tulisin vain surullisemmaksi.
Mul on taipumusta masentumiseen, sitä on suvussa. Ensi kerran masennuin lievästi teini-iän kynnyksellä ja sitä kesti pari kuukautta, mutta tappelin siitä itse eroon.
Kaikkein surullisimmilla hetkillä siitä riidasta tuntui että masennun taas, koska olin todella surullinen kun tuntui, etten pysty antamaan itselleni anteeksi mitä tein ja kadutti koko juttu.
Mutta niin vaan olen alkanut päästä tästä jaloilleni, silti välillä tulen todella surulliseksi, vaikka poikkikseni on antanut käytökseni anteeksi.
Tuntuu vain ettei hän just nyt pidä minusta niin paljoa kuin ennen...
Nyt kumminkin pyydän apua, miten pääsisin irti itsesyytöksistäni ja pystyisin vain antamaan itselleni anteeksi tyhmän käytökseni ja olemaan taas se mukava tyttöystävä mitä olin ennen koko riitaa.
Kiitos kaikille :)
Mun on paha olla, viime kuun lopulla oli tappelu poikkikseni kanssa, mun syy.. taas.
Kun saatiin asia selväks, hän on sanonut sen olevan mennyttä.
Välitän hänestä todella, hän on mulle tärkeä ja todella rakas ja haluun enemmän kuin mitään muuta olla hänen kanssaan.
Koin olleeni niin kamala, että rankaisin siitä itseäni, tarpeeksi ankarasti. Lopuksi sain vielä flunssan, mikä rangaistuksen kannalta oli juuri sopiva, ainakin mielestäni.
Hän tiesi että rankaisin itseäni käytöksestäni, mihin hän sanoi älä. Mutta päätin kumminkin, että jos vaan vielä kertaakaan mun typerä käytös toistuu, rankaisen taas, sopivasti, niin kuin tein nytkin.
Tää on mulle vaikeaa, koska kaduttaa todella, että aloitinkin koko tappelun, se oli turhaa. Että olinko päissäni? Ei, selvinpäin, en sentään enää muista mistä se riita alkoi, onneksi, tulisin vain surullisemmaksi.
Mul on taipumusta masentumiseen, sitä on suvussa. Ensi kerran masennuin lievästi teini-iän kynnyksellä ja sitä kesti pari kuukautta, mutta tappelin siitä itse eroon.
Kaikkein surullisimmilla hetkillä siitä riidasta tuntui että masennun taas, koska olin todella surullinen kun tuntui, etten pysty antamaan itselleni anteeksi mitä tein ja kadutti koko juttu.
Mutta niin vaan olen alkanut päästä tästä jaloilleni, silti välillä tulen todella surulliseksi, vaikka poikkikseni on antanut käytökseni anteeksi.
Tuntuu vain ettei hän just nyt pidä minusta niin paljoa kuin ennen...
Nyt kumminkin pyydän apua, miten pääsisin irti itsesyytöksistäni ja pystyisin vain antamaan itselleni anteeksi tyhmän käytökseni ja olemaan taas se mukava tyttöystävä mitä olin ennen koko riitaa.
Kiitos kaikille :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mitä jos kertoisit tuon saman "Poikkiksellesi"
Mulla oli jnt, simmosii et rankasin itteeni siit, ku olin tahallani ärsyttäny ihastustani, mut mull on myös yks tosi hyvä ystävä, joka ain jaksaa kuunnella mua jne. ku kerroin sille nii se sano et siit ei oo mitää hyötyy tms. ja sitte itekki aloin tosissani ajatella, et mitä hyötyy on rankasta itteään, ku kaikki tekee virheitä ja paljon ja jos rankasee itteensä virheistä rankasee itteensä melkein koko ajan