Kirjoittelen tässä vähän ajatuksiani. Hieman yli vuoden olen asustellut uudella paikkakunnalla töitä tehden. Aikani kuluukin suurilta osin töiden tekemiseen. Aamulla nousen aikaisin, puen päälle illalla valitsemani vaatteet, syön leipää teen kanssa, pesen hampaat, harjaan hiukset ja painun ulos ovesta työmatkalle. Työmatkani on peppua puuduttavan pitkä. Sairastan "kroonista väsymysoireyhtymää" ja paniikkihäiriötä, joten tuo matka ei ole kovin mukava. Teen työt, joista stressaannun koska en mielestäni osaa tehdä niitä tarpeeksi hyvin. Jään usein kelailemaan sanomisiani, ilmeitäni ja mitä toiset minusta ajattelevat. En ole löytänyt vakituista työtä vaan tehnyt pätkiä. Jälleen olisi aika etsiä uutta työtä, tutustua uusiin työntekijöihin ja tiloihin. En tiedä, kuinka jaksan kestän tätä kaikkea täysissä voimissani. Töistä tultuani syön jotain, makoilen hetken sohvalla. Usein jään vain kotiin katsomaan tv:tä, lukemaan, askartelemaan tietokoneen parissa vain harvoin saan lähdettyä ulos lenkille. En tunne ketään samanikäisiä parikymppisiä täällä uudella paikkakunnalla. Olen yksinäinen. Ulkoisesti olen ihan normaalinnäköinen, jotkut kehuneet nätiksi, mukavaksikin. En vain tahdo enää uskoa olevani mukava, kun en ole löytänyt ketään tänne muutettuani, vaikka toisaalta tiedän vian olevan itsessäni kun en ole minnekään pippaloihin osallistunut vaan ollut passiivinen osittain töistä/matkoista johtuvan rasittumisen vuoksi vetäytynyt yksinäisyyteen. Viihdyn paremmin rauhallisissa ympyröissä, joten meluisat baarit eivät ole mielipaikkojani, vaikka musiikista kyllä tykkään. Masennus nousee pintaan lähes päivittäin, itken usein. Tilannettani ei helpota varsinkaan se kun saan kuunnella äitini papattavaa huolestunutta puhetta tästä jatkuvasta yksinäisyydestäni ja elämäni puuttuvasta sisällöstä. Nyt olen taas valinta tilanteessa jatkaako asumista, elämistä täällä josta töitä löytyy helpommin vai muutanko lähemmäs seutua jossa asuin ennen. Tiedän, että vain minä itse voin tehdä jotain edes yrittääkseni tämän yksinäisyyden vähentämista, mutta se ei käy helposti. Olen ollut koulukiusattu ja ahdistun helposti isommissa ihmisjoukoissa tai jos näen ympärilläni jotain vääryyttä, koen painostusta jne. En ole koskaan vielä seurustellut ja en oikein uskalla osaisi sitä aloittaa. Ajattelen ettei kukaan voisi todella kiinnostua jos tietäisi millainen oikeastaan olen. Siispä jatkanko tätä oravanpyörässä juoksua yksin täällä vai muutanko pois?
Mitä tulevaisuudessa
tuo tullessaan?
101564
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Opi oppimalla, itseä kehittämällä
ja elämä opettaa...
"Teen työt, joista stressaannun koska en mielestäni osaa tehdä niitä tarpeeksi hyvin"
Kun saat vakituisen työn niin kyllä kun pääse työn rutiiniin niin tulee paljon tyytyväisempi olo.
Niin tässäkin vaikka saan kehuja - ei se vielä tarkoita että olen 100% itseen tyytyväinen
ja ei tarvitse ollakaan.
Aina pitää olla parantamis- ja kehitysmahdollisuuksia.
"Jään usein kelailemaan sanomisiani, ilmeitäni ja mitä toiset minusta ajattelevat"
Se on ihan luonnollista
Niin me ollaan ihmisiä ja tehdä virheitä, siksi joskus opimmekin asiat kantapään kautta.
"Masennus nousee pintaan lähes päivittäin, itken usein."
Ei näytä hyvältä, olet kohta tosi sairas
Etsi kavereita/vaikka itseään vanhempia/, mene ulos..........
ulkoile, ulkoile, ulkoile!
"Tilannettani ei helpota varsinkaan se kun saan kuunnella äitini papattavaa huolestunutta puhetta tästä jatkuvasta yksinäisyydestäni ja elämäni puuttuvasta sisällöstä"
Asutko äitinsä kanssa? Ei ole helppoa, vaikka hän sinulle hyvää toivokin.
"Nyt olen taas valinta tilanteessa jatkaako asumista, elämistä täällä josta töitä löytyy helpommin vai muutanko lähemmäs seutua jossa asuin ennen."
Kyllä työ on hyvä motivaatio.
" Olen ollut koulukiusattu "
Muutatko sinne takaisin?
Tämä vaan yksi mielipide........
Voimia ja hyvää jatkoa!
Niin, tiedän ettei tällainen elämä,nämä ahdistavat tunteet sisälläni johda hyvään elämään. Riskini uupua ja sairastua uudelleen jo aiemmin sairastamaani masennukseen on suuri. En todellakaan asu enää vanhempieni kanssa. Sen verran olen jo itsenäistynyt ja kehittynyt, että asun omassa kämpässä. Kyllä, olisin muuttamassa takaisin aiemmalle paikkakunnalle. Nämä yksityiselämäni huonot olemattomat ihmissuhteet vaikuttavat kokonaisvaltaisesti minuun. Kärsin tavattoman huonosta itseluottamuksesta, jota terapiassa käyntikään ei saanut täysin kursittua kokoon. Mielialani myös heittelevät ja luulen joskus kärsiväni jostain kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Varmasti joku luonnehäiriö minuun on vuosien saatossa kehittynyt. Näiden huonojen ihmissuhteiden, kiusaamisen tuloksena.
ja jos vaan kaikki ottaa vakavasti
se on kauhea tulos, voi olla hermoromahduskin
Niin ole itse itsesi ja periaatteissa olet ihan ok,
älä masennu kun tässä maailmassa paljon johtuu väärinkäsityksestä...
Kyllä se on hyvä jos ihminen osaa itseään kriitikoita ja ottaa opiksi omista virheistä ja mennä eteenpäin
etsi naapuri lähistöltä tuttavuutta niin tulisi käyty useimmin lenkille ..........
Itsekin olen melkolailla samanlainen.
Ja tiedän miltä tuntuu, kun sanotaan "Koita jaksaa".
Mutta, muutakaan en osaa neuvoa.
Jos se nyt mitään merkitsee, mä voin kyllä olla sun kaveri :)
Sun tekstisi kosketti mua. Tunnistin siinä paljon elementtejä itsestäni vaikka voinki sanoa, että mulla on tällä hetkellä asiat ihan kivasti.
Toivon sulle tänää paljo onnea ja rakkautta kun juttelen tähdille....
Mnjoo, vaikea se on paniikkihäiriöisen ja masentuneen ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tutustumaan uusiin ihmisiin, tiedän kyllä kokemuksesta... Mietit siis vaihtoehtoa takaisinmuuton ja nykyisellä paikkakunnalla pysymisen välillä. Onko sinulla ystäviä entisellä tutulla paikkakunnalla tai saatko sieltä töitä, eli olisiko sinulla alkua "uudelle" elämälle entisellä paikkakunnalla?
Jos olo uudella paikkakunnalla ei ota luonnistuakseen niin eihän sitäkään voi jatkaa. En tiedä olisiko mikään kurjempaa kuin viettää aikaansa yksinäisenä vieraalla paikkakunnalla. Ei se pelkkä työkään oikein tuo sitä todellista sisältöä elämään. Kyllähän se elämä koostuu siitä että on ihmisä ympärillä joiden kanssa voi nauttia elämästä ja jakaa ajatuksiaan.
Tiedän että masentuneena ja paniikkihäiriöisenä on erittäin vaikeaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin, varsinkin jos ne edesmenneet ikävät muistot kiusauksesta painaa vieläkin taakkana mielessä. Mutta helpompaa se olisi tutustua ihmisiin, jos joku tuttu olisi mukana menossa. Olisiko sinulla kenties työtovereita joiden kanssa voisit käydä ulkona?
Mutta en toki ole mikään profeetta neuvomaan miten tulisi tehdä, tuli vain tällaisia ajatuksia mieleen tässä samalla kuin kirjoitan. Toivottavasti nämä ajatukset edes saavat vähän miettimään tulevaisuutta. Ja koeta jaksaa eteenpäin, samaa täälläkin yritetään... :-)
Mistä päin sä olet? Olen aika pitkälti samanlaisessa tilanteessa oleva nuori nainen pk-sudulta.
Olen 28-vuotias nuorehko mies pk-seudulta. E-mail on [email protected] jos haluaisit vaihtaa ajatuksia...
Jos joku haluaa vaihtaa kuulumisia kanssani voi kirjoittaa osoitteeseen [email protected].