Laitanpa minäkin yhden kirjoitelmistani kommentoitavaksenne. Itse pidän alkua melko onnistuneena, mutta loppua pitäisi miettiä enemmän, se on vähän turhan nopeasti huitaistu. No, pitemmittä puheitta:
Merkkipäivä
Seitsemänkymmentä tulee täyteen tänään. Ajatus tulee mieleeni kuin lapsena herätessä välitön tietoisuus siitä, että on jouluaatto. Mutta nyt tietoisuus ei ole samanlaisen iloisuuden kyllästämä, vaan kaihon ja surun sävyttämä. Seitsemänkymmentä, enkä vieläkään tiedä vastauksia, tuskin kysymyksiäkään.
Rakas vaimoni on silittänyt paitani ja tuonut sen sekä eilen pesulasta haetun tumman juhlapukuni sängyn viereen tuolin selkänojalle. Hän on valinnut myös kravatin, viininpunaisen. Yleensä en saa näin ylellistä palvelua – enkä kaipaakaan – ja siksi tämä kaikki sykähdyttää sydäntäni aivan erityisellä tavalla. Nelikymppisenä en uskonut vaimoni olevan rinnallani enää tässä vaiheessa. Niin huonosti elin silloin, enkä tiedä, jäikö hän vain siksi, ettei saanut lähtöä aikaiseksi.
Puen housut jalkaani ja menen kylpyhuoneeseen. Peseydyttyäni valitsen parasta deodoranttia ja ajettuani partani sivelen hieman hyvältä tuoksuvaa after shavea, työmatkalla Münchenin lentoaseman tax freestä ostettua kallista laatua. Palaan makuuhuoneeseen ja saatan pukeutumiseni loppuun. Vaimo tekee juhlavalmisteluja, vaikka pitopalvelu on tulossa eikä hänen mielestäni kuuluisi laittaa tikkua ristiin.
Tältä siis tuntuu olla seitsemänkymmentä. Ei paljon kummempaa kuin eilen, ja vain fyysisesti erilaista kuin kolmikymppisenä. Voimani ovat heikentyneet ja kehoni on hauraampi, ajatuksenikin ovat monilta osin muuttuneet mutta perimmäinen epätietoisuus tästä kaikesta kalvaa samoin kuin ennen. Vaikka kuvittelin joskus, että vanhuus tuo viisauden ja antaa vastaukset – ne vastaukset, joiden kanssa olisin valmis kohtaamaan kuoleman.
Aamukahvi on valmiina. Puolisoni toivottaa onnea ja halaa. Kiitän ja istuudun pöytään. Kuinka monta aamukahvia vielä? Tuntuu käsittämättömältä, että tämä tuttu rituaali – kuuma juoma mukiin, sokeria ja maitoa sekaan – ei jonkin päivän jälkeen enää toistuisi koskaan. Kuinka monta halausta vielä? Kuinka monta keskustelua lastemme ja lastenlastemme elämästä, päivän politiikasta ja yhteiskunnan ilmiöistä, kuinka monta riitaa ja sopua? Ensimmäiset juhlavieraat tulisivat parin tunnin kuluttua.
* * *
Ovikello soi. Siellä on ystäväni opiskeluajoilta vaimonsa kanssa. Saan tietenkin onnittelut ja lahjan, se on lahjakortti kalastusliikkeeseen. Näissä kultaisissa vuosissa on se hyvä puoli, että ehtii käymään kalassa. Lahjavalinta on hyvä.
Tupa täyttyy vähitellen. Entisiä työtovereitani, joista suurin osa on jo eläkkeellä, naapureita, läheisiä ja vähemmän läheisiä ihmisiä, joihin olen vuosikymmenten varrella tutustunut, sekä heidän puolisoitaan, joita kaikkia en tunne. Pian he kaikki jo istuvat juhlasalissa aterioimassa.
Istun pöydän päässä, kuten päivänsankarille sopii. Kun alkupalat on syöty, katson hetken olevan oikea.
”Hyvät ystäväni! Kiitos, että olette tulleet juhlistamaan merkkipäivääni. Uskoisin, että tämäntapainen aloitus on kuultu monien seitsemänkymmentävuotispäivien juhlapuheissa. Seison vilpittömästi noiden sanojeni takana ja olen aidosti kiitollinen siitä, että näin valtava joukko on täällä tänään. Mutta varoitan, tähän taitaa jäädä juhlapuheeni konservatiivinen osuus. Sillä välittämättä yleisistä tavoista tahdon viimein sanoa, mitä ajattelen ja mikä sydäntäni painaa. Ihminen elää tämänhetkisen vallitsevan käsitykseni mukaan kerran, eikä tämä tilaisuus välttämättä toistu.”
Noiden sanojeni jälkeen yleisö on hiljaa eikä kuulu kohahdusta, jota jokin osa minusta ehkä on odottanut, vaikka tiedänkin, että nämä ihmiset ovat tottuneet monenlaisiin asioihin eikä heitä vähällä hätkäytettäisi. Muutamat kulmakarvat ehkä kohoavat aavistuksen verran merkkinä siitä, että aivot noiden kulmakarvojen takana tajuavat odottaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa.
”Se, mistä aion puhua, kuulostanee monien mielestä kypsymättömältä haihattelulta. Ajattelette, kuinka mies tuolla iällä viitsii pohtia kysymyksiä, joita kuusivuotiaatkin esittävät. Mutta ystäväni, pohdin niitä vieläkin, koska en kuusivuotiaana saanut minua tyydyttävää vastausta! Lisäksi hieman myöhemmällä iällä eteeni tuli isompi ongelma – ongelma, jota en osaa vieläkään muotoilla kysymykseksi.”
”Voisiko sitä kutsua elämänongelmaksi, josta Wittgenstein sanoi, että tuon ongelman ratkaisu näyttäytyykin sen ongelman häviämisenä: kun kaikki kysymykset on kysytty, ei elämänongelmaa ole vielä edes sivuttu, mutta koska tällöin ei ole yhtään kysymystä jäljellä, on elämänongelma hävinnyt? En kuitenkaan niele tuota purematta, ja tuskin nielee kukaan teistäkään. Entä, jos on sittenkin olemassa kysymys, joka edes hiukan sivuaisi elämänongelmaa?”
Tiedän heti, ketkä ystävistäni ja tuttavistani ovat tässä vaiheessa erittäin kiinnostuneita ja ketkä ovat ikävystyä kuoliaaksi. On myös kolmas ryhmä, jotka eivät kiinnostu eivätkä ikävysty, mutta joiden mielestä tällaisten asioiden pohtiminen on valtavan kiusallista ja tuskallista. Mieleeni juontuu ajatus, että tavalla tai toisella tulen tuottamaan pettymyksen kaikille näille kolmelle ryhmälle. Jatkan välittämättä ihmisten ajatuksista.
”Ongelma on juuri siinä, että en voi pukea sitä kysymykseksi, mutta silti tiedän ongelman olevan olemassa. Useimmat teistä ajattelevat tietysti, kuinka mies voi seitsemänkymmenpäiviensä juhlapuheessa pohtia tällaisia. Ajatelkaa mitä haluatte, mutta minä puhun siitä, mikä on minulle tärkeää, sillä nyt jos koska minulla on siihen oikeus. Minulla on tänään merkkipäivä, olen päivän sankari.”
Moni nyökyttelee päätään hyväksyvästi, joidenkin katse näyttää jotenkin säälivältä enkä voi olla ajattelematta, että muutama yleisön joukossa pitää minua vanhuudenhöperönä.
”Nuorempana kuvittelin, että vanhana kaikki olisi selvää, että minun ei tarvitsisi mennä hautaan epätietoisuuden vallassa. Mutta aivan viime vuosina mieleeni on hiipinyt yhä vahvempana ajatus, että olen erehtynyt. Epätietoisuus ei ole väistynyt mihinkään, vaan on päinvastoin saavuttanut entistä suuremmat mittasuhteet. Niin suuret, että pääni räjähtää."
Tehostaakseni sanojani puristan päätäni korvien kohdalta ja irvistän näyttävästi. Huitaisen nyrkillä ilmaa ja jatkan puhettani.
"Kuvitelkaa, että olette katsoneet elämänne jännittävimmän rikoselokuvan, murhamysteerin, melkein loppuun. Pian ratkeaisi, onko kartanonherran murhaaja hänen pahin vihamiehensä, vaimonsa, hovimestarinsa vai juhlissa ollut vaimon rakastaja – vaiko aivan yllättäen joku muu juhlavieraista. Tunnelman tiivistyessä äärimmilleen filmi sammuu. Hetken kuluttua teille ilmoitetaan, että esitys on päättynyt ja teidän on aika poistua, ettekä saa koskaan tietää loppuratkaisua. Siltä minusta nyt tuntuu, vaikkei meillä näissä juhlissa murhamysteeriä olekaan. Toivon, ettei täällä ole myöskään vihamiehiäni, eikä ainakaan kovin monta vaimoni rakastajaa. Suokaa anteeksi ronski huumorini.”
Tunnelma vapautuu hieman ja kuulen naurahduksia. Katson vaimoani silmiin ja huomaan hänen huumorintajunsa riittävän.
”Ettekö vaatisi, että elokuva pitää näyttää loppuun? Ettekö edes vaatisi, että teille kerrottaisiin loppuratkaisu? Mutta teille ei annettaisi mahdollisuutta, ja tämä tehtäisiin teille selväksi. Tajuaisitte, että ette koskaan saisi tietää. Juuri tältä minusta tuntuu nyt, vaikka lähtökäskyä ei vielä olekaan annettu. Tiedän sen kuitenkin olevan lähellä, ehkä vielä kymmenen, kahden- tai peräti kolmenkymmenen vuoden päässä, mutta lähellä. Ja nyt on kuitenkin kysymys aika paljon isommasta mysteeristä kuin murhamysteeristä. Kai te tiedätte itsekin, mitä tarkoitan? Jos ette, minun voi olla turha selittää, enkä oikeastaan pystyisikään siihen, koska en ole löytänyt täsmällistä muotoa niille kysymyksillekään. Pääruoka varmaankin jo odottaa, joten kiitän tarkkaavaisuudestanne, nauttikaa pöydän antimista!”
Koko illan odotan keskusteluja, joita puheeni herättäisi, mutta kaikki puhuvat vain ulkomaanmatkoista, säästä, kakkosasunnosta etelässä, politiikasta, rahasta ja muista arkipäiväisistä asioista.
Merkkipäivä
Seitsemänkymmentä tulee täyteen tänään. Ajatus tulee mieleeni kuin lapsena herätessä välitön tietoisuus siitä, että on jouluaatto. Mutta nyt tietoisuus ei ole samanlaisen iloisuuden kyllästämä, vaan kaihon ja surun sävyttämä. Seitsemänkymmentä, enkä vieläkään tiedä vastauksia, tuskin kysymyksiäkään.
Rakas vaimoni on silittänyt paitani ja tuonut sen sekä eilen pesulasta haetun tumman juhlapukuni sängyn viereen tuolin selkänojalle. Hän on valinnut myös kravatin, viininpunaisen. Yleensä en saa näin ylellistä palvelua – enkä kaipaakaan – ja siksi tämä kaikki sykähdyttää sydäntäni aivan erityisellä tavalla. Nelikymppisenä en uskonut vaimoni olevan rinnallani enää tässä vaiheessa. Niin huonosti elin silloin, enkä tiedä, jäikö hän vain siksi, ettei saanut lähtöä aikaiseksi.
Puen housut jalkaani ja menen kylpyhuoneeseen. Peseydyttyäni valitsen parasta deodoranttia ja ajettuani partani sivelen hieman hyvältä tuoksuvaa after shavea, työmatkalla Münchenin lentoaseman tax freestä ostettua kallista laatua. Palaan makuuhuoneeseen ja saatan pukeutumiseni loppuun. Vaimo tekee juhlavalmisteluja, vaikka pitopalvelu on tulossa eikä hänen mielestäni kuuluisi laittaa tikkua ristiin.
Tältä siis tuntuu olla seitsemänkymmentä. Ei paljon kummempaa kuin eilen, ja vain fyysisesti erilaista kuin kolmikymppisenä. Voimani ovat heikentyneet ja kehoni on hauraampi, ajatuksenikin ovat monilta osin muuttuneet mutta perimmäinen epätietoisuus tästä kaikesta kalvaa samoin kuin ennen. Vaikka kuvittelin joskus, että vanhuus tuo viisauden ja antaa vastaukset – ne vastaukset, joiden kanssa olisin valmis kohtaamaan kuoleman.
Aamukahvi on valmiina. Puolisoni toivottaa onnea ja halaa. Kiitän ja istuudun pöytään. Kuinka monta aamukahvia vielä? Tuntuu käsittämättömältä, että tämä tuttu rituaali – kuuma juoma mukiin, sokeria ja maitoa sekaan – ei jonkin päivän jälkeen enää toistuisi koskaan. Kuinka monta halausta vielä? Kuinka monta keskustelua lastemme ja lastenlastemme elämästä, päivän politiikasta ja yhteiskunnan ilmiöistä, kuinka monta riitaa ja sopua? Ensimmäiset juhlavieraat tulisivat parin tunnin kuluttua.
* * *
Ovikello soi. Siellä on ystäväni opiskeluajoilta vaimonsa kanssa. Saan tietenkin onnittelut ja lahjan, se on lahjakortti kalastusliikkeeseen. Näissä kultaisissa vuosissa on se hyvä puoli, että ehtii käymään kalassa. Lahjavalinta on hyvä.
Tupa täyttyy vähitellen. Entisiä työtovereitani, joista suurin osa on jo eläkkeellä, naapureita, läheisiä ja vähemmän läheisiä ihmisiä, joihin olen vuosikymmenten varrella tutustunut, sekä heidän puolisoitaan, joita kaikkia en tunne. Pian he kaikki jo istuvat juhlasalissa aterioimassa.
Istun pöydän päässä, kuten päivänsankarille sopii. Kun alkupalat on syöty, katson hetken olevan oikea.
”Hyvät ystäväni! Kiitos, että olette tulleet juhlistamaan merkkipäivääni. Uskoisin, että tämäntapainen aloitus on kuultu monien seitsemänkymmentävuotispäivien juhlapuheissa. Seison vilpittömästi noiden sanojeni takana ja olen aidosti kiitollinen siitä, että näin valtava joukko on täällä tänään. Mutta varoitan, tähän taitaa jäädä juhlapuheeni konservatiivinen osuus. Sillä välittämättä yleisistä tavoista tahdon viimein sanoa, mitä ajattelen ja mikä sydäntäni painaa. Ihminen elää tämänhetkisen vallitsevan käsitykseni mukaan kerran, eikä tämä tilaisuus välttämättä toistu.”
Noiden sanojeni jälkeen yleisö on hiljaa eikä kuulu kohahdusta, jota jokin osa minusta ehkä on odottanut, vaikka tiedänkin, että nämä ihmiset ovat tottuneet monenlaisiin asioihin eikä heitä vähällä hätkäytettäisi. Muutamat kulmakarvat ehkä kohoavat aavistuksen verran merkkinä siitä, että aivot noiden kulmakarvojen takana tajuavat odottaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa.
”Se, mistä aion puhua, kuulostanee monien mielestä kypsymättömältä haihattelulta. Ajattelette, kuinka mies tuolla iällä viitsii pohtia kysymyksiä, joita kuusivuotiaatkin esittävät. Mutta ystäväni, pohdin niitä vieläkin, koska en kuusivuotiaana saanut minua tyydyttävää vastausta! Lisäksi hieman myöhemmällä iällä eteeni tuli isompi ongelma – ongelma, jota en osaa vieläkään muotoilla kysymykseksi.”
”Voisiko sitä kutsua elämänongelmaksi, josta Wittgenstein sanoi, että tuon ongelman ratkaisu näyttäytyykin sen ongelman häviämisenä: kun kaikki kysymykset on kysytty, ei elämänongelmaa ole vielä edes sivuttu, mutta koska tällöin ei ole yhtään kysymystä jäljellä, on elämänongelma hävinnyt? En kuitenkaan niele tuota purematta, ja tuskin nielee kukaan teistäkään. Entä, jos on sittenkin olemassa kysymys, joka edes hiukan sivuaisi elämänongelmaa?”
Tiedän heti, ketkä ystävistäni ja tuttavistani ovat tässä vaiheessa erittäin kiinnostuneita ja ketkä ovat ikävystyä kuoliaaksi. On myös kolmas ryhmä, jotka eivät kiinnostu eivätkä ikävysty, mutta joiden mielestä tällaisten asioiden pohtiminen on valtavan kiusallista ja tuskallista. Mieleeni juontuu ajatus, että tavalla tai toisella tulen tuottamaan pettymyksen kaikille näille kolmelle ryhmälle. Jatkan välittämättä ihmisten ajatuksista.
”Ongelma on juuri siinä, että en voi pukea sitä kysymykseksi, mutta silti tiedän ongelman olevan olemassa. Useimmat teistä ajattelevat tietysti, kuinka mies voi seitsemänkymmenpäiviensä juhlapuheessa pohtia tällaisia. Ajatelkaa mitä haluatte, mutta minä puhun siitä, mikä on minulle tärkeää, sillä nyt jos koska minulla on siihen oikeus. Minulla on tänään merkkipäivä, olen päivän sankari.”
Moni nyökyttelee päätään hyväksyvästi, joidenkin katse näyttää jotenkin säälivältä enkä voi olla ajattelematta, että muutama yleisön joukossa pitää minua vanhuudenhöperönä.
”Nuorempana kuvittelin, että vanhana kaikki olisi selvää, että minun ei tarvitsisi mennä hautaan epätietoisuuden vallassa. Mutta aivan viime vuosina mieleeni on hiipinyt yhä vahvempana ajatus, että olen erehtynyt. Epätietoisuus ei ole väistynyt mihinkään, vaan on päinvastoin saavuttanut entistä suuremmat mittasuhteet. Niin suuret, että pääni räjähtää."
Tehostaakseni sanojani puristan päätäni korvien kohdalta ja irvistän näyttävästi. Huitaisen nyrkillä ilmaa ja jatkan puhettani.
"Kuvitelkaa, että olette katsoneet elämänne jännittävimmän rikoselokuvan, murhamysteerin, melkein loppuun. Pian ratkeaisi, onko kartanonherran murhaaja hänen pahin vihamiehensä, vaimonsa, hovimestarinsa vai juhlissa ollut vaimon rakastaja – vaiko aivan yllättäen joku muu juhlavieraista. Tunnelman tiivistyessä äärimmilleen filmi sammuu. Hetken kuluttua teille ilmoitetaan, että esitys on päättynyt ja teidän on aika poistua, ettekä saa koskaan tietää loppuratkaisua. Siltä minusta nyt tuntuu, vaikkei meillä näissä juhlissa murhamysteeriä olekaan. Toivon, ettei täällä ole myöskään vihamiehiäni, eikä ainakaan kovin monta vaimoni rakastajaa. Suokaa anteeksi ronski huumorini.”
Tunnelma vapautuu hieman ja kuulen naurahduksia. Katson vaimoani silmiin ja huomaan hänen huumorintajunsa riittävän.
”Ettekö vaatisi, että elokuva pitää näyttää loppuun? Ettekö edes vaatisi, että teille kerrottaisiin loppuratkaisu? Mutta teille ei annettaisi mahdollisuutta, ja tämä tehtäisiin teille selväksi. Tajuaisitte, että ette koskaan saisi tietää. Juuri tältä minusta tuntuu nyt, vaikka lähtökäskyä ei vielä olekaan annettu. Tiedän sen kuitenkin olevan lähellä, ehkä vielä kymmenen, kahden- tai peräti kolmenkymmenen vuoden päässä, mutta lähellä. Ja nyt on kuitenkin kysymys aika paljon isommasta mysteeristä kuin murhamysteeristä. Kai te tiedätte itsekin, mitä tarkoitan? Jos ette, minun voi olla turha selittää, enkä oikeastaan pystyisikään siihen, koska en ole löytänyt täsmällistä muotoa niille kysymyksillekään. Pääruoka varmaankin jo odottaa, joten kiitän tarkkaavaisuudestanne, nauttikaa pöydän antimista!”
Koko illan odotan keskusteluja, joita puheeni herättäisi, mutta kaikki puhuvat vain ulkomaanmatkoista, säästä, kakkosasunnosta etelässä, politiikasta, rahasta ja muista arkipäiväisistä asioista.
Vastaukset 7
Vanhimmat
mielenkiintoa sen alusta loppuun asti. Se on selkeästi kerrottu, tosin oli jokin, varmaan muokatessa jäänyt pieni virhe.
Kerron novellin vaikutuksista itseeni:
Vertaan tätä 30 vuotta sitten ensimmäisen kerran lukemaani Axel Sandemose: Ihmissusi -teokseen mm. siinä, että kun joku murhasi Felician, en ole tänäpäivänäkään varma siitä kuka hänet murhasi, vaikka iän myötä tosin luulen ymmärtäväni enemmän syy-seuraus -ketjuja.
Tuo Wittengensteinin ongelmanhäviämiskeino vaikutti aluksi ratkaisulta minunkin ongelmiin, mutta kokeilematta tosin, luulen että tuskin ratkaisee.
Tulee mieleen, että tunnepuolen haltijalla taitaa olla suurimmat avaimet tämäntyyppisiin ongelmiin, kuten niin paljoon muuhunkin.
Ehkä jossain vaiheessa on ruvettava myöntymään ja toteamaan tekosyynsä siihen, että ei tarvitsisi mennä hiekkahoitoon, jonne kuitenkin lopulta on pakko mennä.
Minun on taas pakko mennä...
Jäi hiukan hätäisesti kirjoitetuksi tämä, jota olisi pitänyt ajatella tarkkaan.
On melkoisen piristävää lukea eräällä tavalla 'aikuismaista' tekstiä kaiken muun täällä esiintyneen päätteeksi.
Miten mä tästä nyt näin viehätyinkin, en tiedä.
Ehkä siksi että olen niin vanha (hah).
Itse olen lähes aina vältellyt suoranaisia filosofisia pohdiskeluja teksteissäni, sillä niillä on lähes aina taipumus kääntyä hyvin vaikeaselkoisiksi ja selitteleviksi. On erittäin vaikeaa tuottaa lukijalle jonkinlaisia 'älynvälähdyksiä' suorilla pohdinnallisuuksilla, joten olen itse yrittänyt piilottaa vähäiset käsitykseni elämästä moninaisien värisekoituksien kätköihin.
Toivottavasti olen esittänyt asiani selväjärkisesti.
Kiitos molemmille tähänastisista kommenteista.
Filosofisissa pohdinnoissa on tosiaan tuo kuvaamasi ongelma, että niistä tulee helposti liian selitteleviä. Myös tämä Merkkipäivä saa omasta mielestäni loppupuolella hieman liian alleviivaavan sävyn.
Toisaalta ainakin itseäni kiinnostavat novellikirjallisuudessa juuri nämä filosofiset aspektit ja se, että novelli herättäisi uudenlaisia ajatuksia. Oivallukset tai jonkin asian tuoreet (tai jos nyt ei ihan tuoreet, niin ainakin jollain tavalla vaihtoehtoiset) katsantokannat on uskoakseni helpompi kiteyttää novelliin kuin tuoda esiin pitkässä romaanissa - ainakin lukijan kannalta se on helpompaa. Jos haluan silkkaa viihdettä, valitsen yleensä kauhu- tai jännitysromaanin.
Tulit juuri lohkaisseeksi itseltäni unohtuneen faktan: Oivallus. Sehän on koko kirjoittamisen idea, selkäranka ja sielu. Ilman tätä inhimillisyyteen kuuluvaa kykyä on hyvin vaikea kertoa toiselle ihmiselle sellainen tarina, että tämä siitä jotain itselleen saisi.
Itse en taas lue juurikaan kauhua tahi jännäreitä. Jos haluan silkkaa viihdettä niin tulen tänne.
Onpa raikas teksti.
Taidat olla joku julkkisälykkö?!
Heh, kiitos. Julkkis en ole, älyäni yritän käyttää ja toivon, että minulla olisi sitä edes sinapinsiemenen verran.
Sanotaan, että olen melko tavallinen pikkuporvari, joka purkaa kolmenkympin kriisiään mm. kirjoittamiseen. Joskus kiinnostaisi myös julkaista jotain (omalla nimellä), ja yritän tässä hakea tuntumaa, josko teksteissäni olisi ainesta sellaiseen.
...sujuvaa toki. Tosi odotin jonkinlaista kliimaksia vielä loppupuolelle, mutta se ei nyt sitten ollut tuon mininovellin teema.
Sellaisen mainitsen, että olen eräässä kirjoituspiirissä jossa tuodaan tekstejä kommentoitavaksi. Usein tuoja ilmoittaa: tämä nyt oli eilen illalla äkkiä huitaistu (se on totta tai ei). Minua ärsyttää; mielestäni teksti pitää käydä läpi ainakin 10 kertaa ennen muille esittämistä. Mielestäni se on vähän kuin joku tulisi seuran mestaruuskisoihin korkeushyppyyn ja sanoisi: "eilen illalla kävin opettelemassa tekniikan". Kun korkeushyppy on monen vuoden arbeeti. :)