jonkin 'vamman' tai poikkeavuuden edustajana Suomessa? Mietin novellikokoelman aihetta, ja yksi mahdollisuus olisi oman neurologisen poikkeavuuteni kuvaaminen lyhyillä tarinoilla elämästäni. Voisin muutella asioita jonkun verran, mutta kuka tahansa, joka tuntee minut, voisi helposti oivaltaa, että tuo 'vammahan' sillä tosiaan onkin. Haluaisinko tulla tunnetuksi sellaisena, erilaisena? Vähentäisikö se uskottavuuttani kirjoittajana? (Kyseessä on ensimmäinen novellikokoelmani, eikä sekään vielä valmis.)
Voisi tietysti kirjoittaa nimimerkillä..
Voisi tietysti kirjoittaa nimimerkillä..
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kirjoittelee no melkein täysin omasta elämästään?
Eri asia, jos muutamien vuosien päästä julkaisee tähän astisen elämänkerran. Ja jos oikein kunnolla ruveta rahastamaan niin pari kirjaa samasta aiheesta kerralla.
En oikein ymmärtänyt mitä tarkoitit tällä "neurosekvenssillä", mutta minusta katsoen maailma on jo itsessään niin sekaisin, että järjestyksen luominen kaaokseen on haastavaa, väkivaltaista ja itsestään selvää toimintaa.
Tuloksena on sitten se mikä se on.
Musta toi on potentiaalinen, hyvä idea. Itse sanoisin sulle, että ehdottomasti kannattaa koittaa. Kunhan et vielä etukäteen liikaa kuuluta. Tee se sitten, kun kokoelmasi on valmis.
kirjoitan siksi, että voisin julkaista joskus. (ainakin osa kirjoittamisen motiivia on tämä)
Luulen kuitenkin, etten ole mikään linssilude, enkä olisi innokas patsastelemaan julkisuudessa minkään vertaa, mielummin en yhtään.
(kohta kuuluu älämölöä)
Sinulla voi olla paljon antamista muille, tarinoillasi.
Jatka vain kirjoittamista, aina on joku sanomassa, ettei kannata.
Vai ei kannata kertoa omasta elämästä, ettei siitä kukaan ole kiinnostunut? Voi saakeli.
Mistäköhän esim. Päätalo kirjoitti ja osin murteellakin vielä, eikö myynyt, täh?
Se sinun pitää itse päättää, haluatko tunnetuksi erilaisena. Emmekö me kaikki ole erilasia ja meillä on oikeus olla täällä sellaisina kuin olemme ja meitä rakastetaan omana itsenämme.
Ei vamma vähennä sinun uskottavuuttasi, vaan lisää sitä.
En muista sen nuoren pojan nimeä, joka vammastaan huolimatta on kirjoitti scifi-teoksen ja suunnittelee toista.
Jatka vain novellikokoelmasi tekoa ja paljon intoa sinulle!
Olen kyllä paljolti samaa mieltä niidenkin ihmisten kanssa, jotka sanovat, ettei omat asiat ole välttämättä kiinnostavia muille. Täälläkin näkee usein sellaisia arkipäivän kuvauksia, jotka ovat tapahtuessaan varmaan aiheuttaneet mielenkuohua mukana olijoille, mutta luettuna niissä ei ole paljon kiinnostavaa - paremminkin tirkistelyn tuntua.
Ehkä se riippuu siitä, miten hyvin osaa kirjoittaa?
Haluan kirjoittaa elämästäni niin, että lukija ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Olen sotkenut elämäni perinpohjin tuon nk vamman takia. Olen halunnut piiloutua sängyn alle enkä koskaan tulla esiin. Mutta ehkä on parempi kääntää kaikesta esille se huvittava puoli. Se on jo nyt ilmeinen ulkopuoliselle tarkkailijalle. Jos osaan itsekin sen löytää, ja nauraa itselleni, tulisi kirjoittamisestani ainakin terapeuttinen kokemus itselleni. Jos jutut sitten myyvät, ja naurattavat muitakin, mainiota!
Ehkä olin epätarkka nimittäessäni niitä novelleiksi. Mikähän olisi parempi nimi? Muistelmanpätkiä? Tai voin ehkä puhua novellikokoelmasta, mutta esipuheessa kerron, että aihe on otettu omasta elämästäni, nimiä ja yksityiskohtia muutellen.
Minulle nauretaan nyt, tekojeni vuoksi. Toiveeni kirjoitusteni suhteen on, että tapahtuneille yhä nauretaan, mutta minun 'typeryyteni' nähdään eri valossa; asiana, jolle en voinut mitään ennen kuin oivalsin sen olemassaolon.
Täällä jos missä on näitä yhden totuuden kertojia, jotka itse eivät ehkä ole julkaisseet mitään ja vaikka olisivatkin, he eivät voi mitenkään tietää koko Suomen kustantamoiden (tai lehtien) linjaa.
Aina joukkoon mahtuu niitä, jotka uskaltavat ja rohkenevat julkaista muutakin, kuin takuuvarmaa hömppää.
On maailman paras taito nauraa itselleen, sitä eivät vain kaikki osaa.
On ihmisiä, jotka aina nauravat vain toisille, koska ovat (omasta mielestään) oikeassa ja saavat itselleen rehvakkaan olon. Uskalsinpas!
Emme kaikki kulje samaa polkua, avaa samoja ovia,
emmekä onnistu, kuten muut.
So what.
Anna mennä vaan, täysillä, niin minäkin teen ja uskon onnistuvani.
En kysele täältä neuvoja, sillä useinkaan niistä ei ole mitään hyötyä.
Usko itseesi, siitä se lähtee.
Varo, nyt tulee iso onnenpotku. ====> pam..........
Näkökulmalta? Jos olet, sinusta oli myös kirjoitettu, että käytät hyväksesi "asperger"oireistoasi.
Pääasiassa sinun takiasi sain kirjoituskiellon sinne.
joka pitää kommenttejasi latteina, mutta jatka vaan niiden latelemista - ehkä se on sinulle terapiaa. kuten kirjoittamiseni minullekin. Kirjoituskiellon (minne?) ehkä sait, koska kommenteissasi ei ole päätä eikä häntää.
En ole Pönni. Assi kyllä olen.
No, mikä sinua nolottaa? Sekö, että sinut tunnistetaan?
olevasi minä? Miksi? Jos haluat haukkua toisia, tee se omissa nimissäsi - kommentissasi annat ymmärtää olevasi ketjun aloittaja.
Ollaanko tänään huonolla tuulella, vai?
kysymys sinun nolottamisestasi?
Ja onko kirjailijanalkujen mielipiteellä jotain vaikutusta sinun nolotuksen tunteeseesi?
sen puoleen, että joidenkin 'vajavaisuuksien' edustajaksi tunnustautuvia tai epäiltyjä aletaan kohdella alentuvasti tai kartellen. Huvittavinakin heitä saatetaan pitää. Tai heitä voi pelätä. Heitin kysymyksen, ja tulihan noita ihan mielenkiintoiseia ajatuksia. Ei, en nolostu kirjailijanalkujen luvalla. Jos nolostun (tai se ei liene sopivin sana), teen sen siksi, etten osaa käsitellä saamaani palautetta selkä suorana.
Oikeastaan kysymykseni olisi voinut esittää niinkin, että vaivaisiko teitä tunnetuksi tuleminen? Miltä tuntuisi, kun entiset luokkatoverit alkaisivat antaa haastatteluja ja muistella, että ainahan me tiesimme, että hän oli vähän omituinen..
Suunnitelmani siis on tulla luetuksi. Jos voin pysyä tuntemattomana, se olisi upeaa. Mutta se ei ehkä ole mahdollista. Jos kirja myy. Mutta enhän ole sitä edes vielä valmiiksi kirjoittanut, joten voisin tässä vaiheessa tuntea paremminkin noloutta saamattomuudestani kuin kirjoitussaavutuksestani.
Kiitos kommenteista.