ja varsinkin niille jotka eivät lapsuudessaan saaneet tietää mitään homoseksuaalisuuden olemassaolosta, ja joita ei koskaan pidetty poikatyttönä eikä mitenkään erilaisena lapsena.
Hmmh, eli kun teille kerrottiin nättejä satuja heterorakkaudesta ja opetettiin että elämäntehtävä ilman muuta on miesten viehättäminen, avioliitto ja äitiys (plus työ-ura ym. extraa), niin miten kummassa te osasitte kaikesta huolimatta rakentaa itsellenne minäkuvaa lesbona? Minä en osannut, ja nyt olen siitä vähän vihainen itselleni.
Kyllä minäkin ymmärsin että suuntaudun seksuaalisesti naisiin ja että halusin elää naisen kanssa, mutta kun minua valistettiin tosirakkauden löytyvän miehestä, niin kyllä minä sen ajatuksen ostin ja odotin kaiken napsahtavan lopulta kohdilleen. Nyt kokemuksen kartuttua (ja kun olen oppinut että lesbouttakin on olemassa) sitten on huono omatunto, kun tiedän että minusta ei olekaan vaimoksi ja olen tuhlannut poikaystäväni elämää monet vuodet.
Hmmh, eli kun teille kerrottiin nättejä satuja heterorakkaudesta ja opetettiin että elämäntehtävä ilman muuta on miesten viehättäminen, avioliitto ja äitiys (plus työ-ura ym. extraa), niin miten kummassa te osasitte kaikesta huolimatta rakentaa itsellenne minäkuvaa lesbona? Minä en osannut, ja nyt olen siitä vähän vihainen itselleni.
Kyllä minäkin ymmärsin että suuntaudun seksuaalisesti naisiin ja että halusin elää naisen kanssa, mutta kun minua valistettiin tosirakkauden löytyvän miehestä, niin kyllä minä sen ajatuksen ostin ja odotin kaiken napsahtavan lopulta kohdilleen. Nyt kokemuksen kartuttua (ja kun olen oppinut että lesbouttakin on olemassa) sitten on huono omatunto, kun tiedän että minusta ei olekaan vaimoksi ja olen tuhlannut poikaystäväni elämää monet vuodet.
Vastaukset 52
Vanhimmat
"hanki mies ja lapsia", meillä kannsutettiin aina elämään elämä hyvin niin että ei tarvitse katua monia asioita. rehellisyys ja kiireettömyys oli mun "pelastus" siltä että olisi "tuhlannut" omia tai jonkun pojan vuosia.
Meille opetettiin ihmisten ja itsensä kuuntelemista, sitä että juosten kyllä pääsee perille nopeammin mutta kävellen näkee maisemat paremmin.
Se vielä että ei meillä kyllä mitään vaihtoehtojakaan esitelty, tässä on homoskeuaalinen vaihtis ja tässä heteroseksuaalinen jne. Kauniita satuja kerrottiin, ihmisten hyvyydestä ja siitä että hyvä saa palkkansa ja niin saa pahuuskin ja se palkkaero vasta iso onkin.
sinä sitten tajusit, että on oikeasti mahdollista saada rakkautta naiselta ja sitoutua naiseen? Tuon hoksaaminen oli minulle ehkä kaikkein vaikeinta.
Mulle aina kerrottiin että täydellinen elämä on sitä että on mies ja lapsia,loistava työpaikka jne..
Se oli myös ärsyttävää,kun taisin olla ehkä joku 15-vuotias,niin isällä oli aina tapana kiusata että "No jokos se on poikakaveri katottuna?" Kyllähän mä tiesin että se oli vaan leikkiä,mutta se oli ärsyttävää.
Sitten kun olin ehkä jotain 17 ja isä taas jotain sano että "Kyllä se ois jo aika se poikakaveri hankkia.."
Niin sillon mulla keitti ja pahasti.Sanoin isälle että,ei oo poikaystävää,mutta on mulla tyttöystävä.
Sen naama oli ku ois saanu sydänkohtauksen.Isä ei ole vielä tähänkään päivään asti saanut sulatettua tuota asiaa,ei kyllä äitikään,mutta ollaan me jotenkin vielä puheväleissä.
kun aloin kiinnostumaan toisesta ihmisestä muuten kuin ystävä mielessä, naiset tulivat muutama vuosi sen jälkeen. Hoksaaminen tapahtuu kai jokaisella ihan eri aikaan, eikä mitään säntöä kai olekkaan milloin voi tai pitää. Minusta mielummin vaikka 25 vuotta ihmettelee kuin 25 vuotta koittaa väkisin saada jotain toimimaan. Onhan se niin että maailmassa on hetero-oletus ja aina oletetaan että olet hetero kunnes toisin todistat, se vaikeuttaa monesti asioita tai tekee niistä paljon vaikeampia kuin vapaampi ilmapiiri. Seksuaalisuus on vähän vaikea asia hahmottaa kerralla, siihen kasvaa pikku hiljaa, samalla kun oppii tuntemaan itseään paremmin. Ei kannata siis koittaa hoksata mitä on seksuaalisesti vaan kaiken kaikkiaan mitä on ja miten toimii parhaiten. Itsetuntemus on lähtökohtana monelle hyvälle asialle, ei kannata kiirehtiä sen kanssa vaan todella malttaa kuunella itseään hitusen enemmän kuin muita.
Sanot että sinulle on tullut huono omatunto nyt kokemuksesi kartuttua.. koska olet tuhlannut poikaystäväsi aikaa. Höh. Omaa aikaasi olet tuhlannut miehen kanssa jota et ole halunnut. Mieshän on koko ajan saanut mitä hän on halunnut! Ei siis syytä omantunnontuskiin.
... tuo on napakymppi!
Sitä paitsi kuten veljeni totesi, rakkaus on arvokamaa riippumatta siitä, tuleeko ja kestääkö joku suhde.
Muut, ne myöhäisheränneet, ovat bissejä. Eikä siinä välttämättä mitään pahaa...
Itse kysymykseen. En kokenut niin, että minulle olisi opetettu, että elämäntehtäväni olisi miesten viehättäminen, äitiys jne. 70-luku, alemman keskiluokan omakotialue, lähes kaikki naiset kotiäiteinä. Kukaan ei puhunut mitään koskaan homoseksualismista. Lapsena oletin, että olen joskus naimisissa ja minulla on pari lasta, joita hoitelen kotona. Koska olin lapsi, enkä vielä mitenkään kiinnostunut seksistä, sukupuolten eroista tms. niin se ajatus vain peilasi ympäristöäni, eikä tuntunut sen enempää oudolle tai mieleiselle. Kun vanhempani huomasivat, että pidän enemmän pikkuautoista, kuin nukeista, niin sain sitten niitä. Eli minun "poikatyttöyteni" hyväksyttiin, eikä pakotettu olemaan tyttömäisempi (paitsi, että mekkoa piti pitää jossain sukujuhlissa tms. vaikka en olisi halunnutkaan).
Vielä 80-luvullakaan ei homoista/lesboista juuri mitään tietoa, roolimallia tms. saanut. Asia vaiettiin mediassa aika täydellisesti olemattomiin. Vasta 90-luvulla on asiasta voinut jotain tietoa saada, ilman että joutuisi kauhean aktiivisesti itse tietoa kaivamaan.
Koska olen syntymälesbo, niin en ole "naruttanut" poikia/miehiä suhteeseen, kun en kerran ole tuntenut mitään vetoa toiseen sukupuoleen, niin en sitten ole mihinkään semmoiseen ryhtynyt.
Tiesin suuntaukseni yläasteikäisenä. Ensimmäinen suudelma tytön kanssa 17 vuotiaana. Mutta ensimmäinen seksisuhde naisen kanssa oli vasta 22 vuotiaana. Eli en ryhtynyt suhteeseen, ennen kuin olin itse täysin varmasti selvillä mitä haluan ja kenen kanssa. En kokenut, että yhteiskunta tai perheeni jotenkin pakottaisivat minut johonkin, mitä en koe omakseni.
Oli seksuaalinen identiteetti mikä vain, niin ei pidä olla niin kiire, että alkaa seurustelemaan ja seksiä harrastamaan, ennen kuin on henkisesti tarpeeksi kypsä todelliseen suhteeseen. Ikävä kyllä nykyään aloitetaan suhderuljanssi aivan liian nuorena. Vanhempanakin ehtii ihan hyvin, sanoo tämä vanha täti...
Naiset rakastavat luonnollisesti naista syntymästään saakka. Kaikki muu on opittua ja valittua käytöstä.
Saatan tietysti olla aivan väärässäkin olettaessani, että tuollainen tuppaa olemaan harvinaista. Itse olen ainakin ollut kovin eksyksissä sen suhteen, mitä haluan, ja etenkin nuoruuteni päivinä koettanut vain kovasti käyttäytyä niin kuin oletin muiden minulta odottavan. Kukaan ei ainakaan sanonut odottavansa lesboutta ...
Olet varsin oikeassa. Ihaillen ihmettelen, kuinka saatoit olla niin oikeassa jo niinkin varhaisessa vaiheessasi!
Tässä nyt taas tällainen jyrkkä kanta, jollaista eräs tuttavani myös edustaa. Hänkin on "syntymälesbo", eikä voi millään ymmärtää, että joku on käynyt pitkänkin tien oman lesboutensa löytämisen kanssa. Joillain on hirveä tarve määritellä ihmisiä "aidoiksi ja epäaidoiksi" mutta se kertoo oikeastaan näistä ihmisistä enemmän kuin niistä, joita he määrittelevät.
Minusta taas ihminen kasvaa ja kehittyy koko ikänsä ja monen muunkin identiteettiin liittyvän asian kohdalla totuus on valjennut vasta vähän myöhemmin kuin alakoululaisena. Sillä ihminenhän kasvaa koko ajan ja erityisen paljon aikuiseksi päin kiipeillessään. Mutta myös aikuisena, onneksi!
Itse olisin jopa vähän surullinen, jos kaikki olisi kolahtanut kohdalleen jo joskus kymmenenvuotiaana. Siinä olisi monta kokemusta, hyvää ja huonoa, jäänyt kokematta ja minusta ei olisi tullut tämä minä, joka olen. Minun ei olisi tarvinnut kelailla niitä asioita, joita olen kelaillut ja myös se ihastuttava, ihanan vapauttava lesboutensa löytämisen kokemus olisi jäänyt kokonaan pois. Se oli niin hieno hetki, että muistan sen tunteen varmasti kuolemaani asti.
Ei minullekaan koskaan syötetty erityisemmin heteroelämää. Olin monellakin tavalla musta lammas, joten elämäni on kulkenut jo hyvin aikaisessa vaiheessa omiin suuntiinsa. Ihminen voi olla monella tavalla vähemmistössä ja valtaväestöstä poikkeava, ei vain seksuaalisen identiteetin perusteella.
Ja olen yhä sitä mieltä, että lesbous ei ole koko elämä, enkä minä ole tässä elämässä ensisijaisesti lesbo. Olen nainen, ihminen ja monta muuta asiaa ennen sitä. Se on vain yksi osa isossa kokonaisuudessa.
Ihminen on siitä merkillisen joustava epeli, että jos sattuu syntymään tiettyyn paikkaan maapallolla, puhuu hiukan eri murretta, kuin me täällä ja voi esim. ajatella, että mies on moniavioinen ja nainen lähinnä aseksuaalinen.
Mikä kumma nimenomaan suomalaisesta lesbonaisesta tekisi niin selkeän ja joustamattoman pakkauksen, että hänen seksuaalisuutensa on niin selkeää ja lukkoonlyötyä jo kehdosta?
Ihan kuriositeettina vaan, miksihän miespuolisilla homoseksuaaleilla aivan näilläkin leveysasteilla tilanne on toinen, sitä voi olla ollut naimisissa ja paljastua homoksi ilman että sitä mikään komitea rupeaa oikomaan, että kuule et sinä ole oikea homo kun olet ollut naisen kanssa silleen.
Miksi se on joillekin lesboille niin jumalattoman kiihkeä asia?
joillekkin lesboille jumalattoman kiihkeä asia, vaan on olemassa erilaisia ihmisiä ja naiset ajattelevat kaikki asiat eritavalla kuin miehet. Miehet ovat varmasti ihan yhtälailla persoonia tässäkin asiassa kuin naiset. Joten jos joillekkin naiselle on lesbous yms. on kiihkeä asia niin sitten on. Suomalainen lesbonainen on ihan yhtä monimuotoinen kuin kuin suomalainen heteronainen, ja naiset ovat naisia ja naisen ajattelumalleja ei voi ihan verrata miehen kanssa, ei lesbon eikä heteron.
Jos mies on ollut suhteissa naisten kanssa, hän on bisse, ei "syntymähomo".
Ihan yhtä "tiukkana" ja "kiihkeänä" olen tässäkin.
Oikeasti en mielestäni ole ollenkaan niin joustamaton persoonana hyväksymään muita sellaisena kuin ovat. Mutta kun on tämmöiset erilaiset kategoriat, mihin ihmisiä voi jaotella, niin jaotellaan sitten oikeisiin "kasteihin".
En ota kantaa eri maista peräisin oleviin lesboihin, kun en suomalaisten lesbojen lisäksi tunne kuin yhden virolaisen (vai pitääkö puhua eestiläisestä?)lesbon.
Mutta minä, syntymälesbo, en olisi aseksuaalinen tai hetero, vaikka asuisin missä tahansa kulttuurissa. Minut olisi ehkä pakkonaitettu vanhempien valitsemalle miehelle tai kivitetty kuoliaaksi. Mutta erilainen kulttuuri tuskin olisi minusta tehnyt muuta kuin mitä syntymästä asti todella olen.
Suomessa, nykyaikana, ei ketään pakoteta elämään vaston todellista suuntaustaan (piilossa hääräävistä kulteista, lahkoista, uskonnoista en voi tietää mitä touhuavat, mutta ns. tavalliset suomalaiset voivat itse valita tiensä).
Ja kuten joku tossa sanoi, niin en minäkään ensisijaisesti ole identiteetiltäni lesbo. Vaan ensisijaisesti ihminen (huom! Joka on vain yksi eläinlajeista), seuraavaksi tärkeänä asiana koen olevani nainen, joka vain sattuu olemaan lesbo. Lisäksi minua määrittävät monet sosiaaliset-poliittiset-idealistiset-jne. aatteet.
kuka sitten on oikea henkilö määrittelemään sen "oikean kastin"? Sinäkö? Vain siksi, ettet itse ole koskaan ollut vastakkaisen sukupuolen kanssa?
Ja ennen muuta - miksi ihmeessä se on niin tärkeää, että muu kuin syntymälesbo ei ole "oikea" lesbo?! Iso kysymysmerkki. En oikein jaksa ymmärtää miksi joku edes viitsii miettiä moista.
LaikaQ:n kanssa samoilla linjoilla.
Ihminen sopeutuu aina jonkin verran ympäristön asettamiin normeihin, toiset enemmän, toiset vähemmän. Mutta se, miten onnistuneesti missäkin sopeutuu tai vastustaa, ei loppuviimeksi kuitenkaan kerro kaikkea ko. hlön taistelun ankaruudesta, taistelutahdosta, uhrauksista tai motiivien aitoudesta.
Kyllä voi Suomessakin olla tilanteita, joissa heikomman kantti pettää. Ei se aina tarkoita, että "naruttaa poikia", jos jotain on ollut. Naruttaa itseään tai sukulaisiaan, ympäristöään, etsii ulospääsyä ja kolhii itseään.
Minä toivoisin vaan kaikilta "syntymälesboilta" pienen ajatuksen siihen suuntaan, että välttämättä ei itse ole paras arvioimaan yleispätevästi kaikkien tilannetta.
Itsellä on rakas ystävä, joka 1980-luvulla suvun toimesta naitettiin miehelle. Yksi kiihkeä syntymälesbo tyttöystävä sitten, kun tämä nainen oli päässyt riittävästi kuiville tajutakseen, mikä oli - ja hänen mielenterveytensä järkkyi.
Nyt voi hyvin, mutta kiva juttu, kun ensin on alistettu ja pakko-ohjattu perheen taholta ja siitä taistelee irti, niin sitten tulee "oikea" lesbo ja runttaa ja nonsaleeraa koko taistelun omista lähtökohdistaan, koska "kyllähän tässä ilmiselvästi oli kyseessä bi", ja bit on tämän lesbon mielestä ahneita ja niille käy kaikki.
Onko "syntymälesbot" kykenemättömiä ajattelemaan itseään kenenkään muun housuihin? Siinä tapauksessa en tahdo mieltää itseäni siihen joukkoon, vaikken ole koskaan miehen kanssa ollut silleen enkä ole koskaan rakastanut kuin naista.
Mikä kategorioihin laittamisessa on niin tyydyttävää?
Ihan vaan siksi, kun joku on keksinyt hetero, bi, homo jaottelun.
Vasta kysymys. Miksi niitä ei saisi käyttää? Miksi "myöhäisherännyt" ei voi myöntää kuuluvansa bi-seksuaali ryhmään? Mitäs pahaa siinä on?
Kaikki olkoon mitä on. En minä ketään runttaa. Joku on heittänyt ajatuksen siitä, että seksuaalisuus on kuin jana, jonka toisessa päässä on täysheterot ja toisessa päässä täyshomot. Muut ovat sitten siinä jossain välillä, bissejä, enemmän tai vähemmän jompaan kumpaan päin. Tämän ajatuksen mukaan lähes kaikki ovatkin bissejä.
Jossain määrin on vaikeaa asettua toisen "housuihin", kun satun olemaan siinä janan ääripäässä, enkä ole kokenut pakkoa ryhtyä "leikkimään" heteroa sukuni, ystävieni, yhteiskunnan takia.
Mikään superrohkea en ole. "Julkilesbona" en ole uskaltanut olla ja tietä tasoittaa tuleville polville. Mutta enemmin olen ollut se omituinen tyttö/nainen/täti, jonka ympärillä ei ole miehet pörränneet, jonka seksuaalistasuuntausta ehkä joku on saattanut mietiskellä, joku oikein asianlaidan arvatakin. Joka tapauksessa en ole semmoiseen suhteeseen ryhtynyt, mikä ei tunnu oikealle. "Täyslesbona" ajatus sukupuoliyhdynnästä miehen kanssa on niin vastenmielinen, etten siihen itseäni ole pakottanut.
Niin paljon en välitä muiden odotuksista minua kohtaan (jos nyt mitään erityisiä odotuksia kenelläkään on ollutkaan), että itseäni sillä tavalla kiusaisin. Jos olisin kokenut perheeni ja asuinympäristöni jotenkin painostavan minua seurustelemaan, perhettä perustamaan jne. niin olisin sitten häippässyt maisemista. En ole kovinkaan läheisriippuvainen. Minä olen minä, enkä ala muita mielistelemään ja valheessa elämään.
Ihminen ei voi kasvaa ja muuttua mielestäsi? Aikas lohduton on sinun maailmankuvasi. Mutta sinä hahmotat asiat sen kautta, ei voi mitään.
Ja miksi myöntää olevansa bi, jos ei ole? Oikealle bi:lle se ei taas liene kovinkaan vaikeaa myöntää, ei ainakaan niille, joita itse tunnen.
Mielenkiintoista on, että jokainen tästä "syntymälesboudesta" suurta numeroa tehnyt kohtaamani tyyppi on itse sellainen. Muille se ei tunnu olevan kovin tärkeää. Eli voisi kysyä mikä patistaa ihmisen niin kovin liputtelemaan itsensä puolesta?
Kategorioita voi käyttää mutta niiden kanssa voi käyttää myös järkeään. Toisten housuihin asettuminen ei vaadi omakohtaista kokemusta vaan enemmänkin toisten aitoa kuuntelemista ja sitä kautta heidän ajatuksiensa ja elämänsä ymmärtämistä.
En minäkään ole tyrmännyt "syntymälesboa" ystävääni, vaikka hänen mielipiteensä ja asenteensa ovat olleet toisinaan lähes huvittavia. Se on hänen asennemaailmansa.
Itselleni on tärkeintä, että ihmiset löytävät itsensä ja sen mitä ovat - ihan sama milloin.
Ja jos nyt oikein alettaisiin kaivella, niin tuosta "syntymälesbo"-asiastakin voisi virittää monta ajatusta. Mutta antaa olla. Meitä on moneksi.
Olen ns myöhäisherännyt ja melko myöhään heräsinkin. Joskus sitä olen harmitellut ja katunut. Mutta bi-seksuaali ei mun tarvitse myöntää olevani, koska en sitä yksinkertaisesti ole. Ajatuskin läheisestä kanssakäymisestä miehen kanssa on vastenmielinen ja mahdoton. Eli vaikka takana on ollut pitkä ns heteroelämä ja lapsiakin sen myötä, olen lesbo, jos nyt halutaan kategoroida.
>> Ja olen yhä sitä mieltä, että lesbous ei ole koko elämä, enkä minä ole tässä elämässä ensisijaisesti lesbo. Olen nainen, ihminen ja monta muuta asiaa ennen sitä. Se on vain yksi osa isossa kokonaisuudessa.
on nimenOMAAN hienoa, etä meitä on niin moneksi! Ihmisiä, ylipäätään...
Mä oon huomannu tämän oman elämänretkeilyni aikana, jonka siis olen suorittanut 98%:sti naisten kanssa, hetkinen, jos älyllisehkö ajanlaskuni aloitetaan 14v:stä vaikkapa, niin 29v!!! Karsee luku, BTW. Siis menin sivukiskoille jo, mutta olen havainnoinut, että tämä hedelmättömäkö lesbo-bi pingismatsi se senkun jatkuu vuodesta toiseen. Sehän on kuin Tappara-Ilves (SIIS tässä järjestyksessä sitten, hehee)... mun mielestä kummakki pelaa kiakkoo ja se o hiano asia! Pääasia ei ole voitto vaan hyvä matsi... tarkoitan rakentavassa mielessä palatakseni takaisin tähän tyypittelyyn...
Mutta kuten itse aivan mahtavan oikein toteat: jos joku on jotain mieltä jostain, ei minun tehtäväni ole tyrmätä häntä. Se on oikeasti HÄNEN todellisuuttaan ja oikeutensa ilmaista itseään. Ei mun välttämättä tarvi vetää he-ma-pa -pussillista nenääni sellaisen takia...
"Miksi "myöhäisherännyt" ei voi myöntää kuuluvansa bi-seksuaali ryhmään? Mitäs pahaa siinä on?"
Siksi, että olen ihan varma, ettei kaikki "myöhäisherännäiset" ole bissejä. Jotkut ei ole yhtä oman itsensä sisällä, tai miten sen sanois. On naisia, jotka antaa käyttää itseään hyväksi, monella tapaa. Naisen kasvatus -kun se on tietynlaista- oikein kannustaa siihen.
Sulla on ollut toisin ja voit olla sisälläsi onnellinen siitä, ettei ole ollut kestämättömiä paineita. Se ei tarkoita ettei kaikilla muilla ole.
Joo, on kategorioita, ja niitä voi käyttää. Voi luokitella ihmisiä ihan miten vaan, mutta se on mielivaltaista siinä mielessä, että se on ihmisten keksintöä. Joku luokittelee yhdellä tapaa, toinen toisella. Yhteistä tiukasti luokitteleville ihmisille on kykenemättömyys ymmärtää muiden luokitteluperiaatteita. Siitä syntyy eripuraa, ymmärtämättömyyttä, hyväksynnän puutetta ja lopulta vaikka sotia.
Minä olen ihan samalla lailla elänyt aika rauhassa lesbona. Tosin olen vähän enemmän ollut etulinjassa. En kuitenkaan pidä sitä mitenkään henkilökohtaisena vahvuutenani. Minä en mene sanomaan, että elämänsä kamppaillut, raskaita kokenut ja lepakoksi päätynyt nainen on bisse, jos hän itse mieltää itsensä toisin.
Kiitos. Jatketaan tästä. Rauhaa ja rakkautta.
ei siksi voi olla bi, kun hän ei tunne seksuaalista vetoa miehiin vaan pelkästään naisiin. Yksinkertaista.
eilen kommentoida tätä vaan enpä ehtinyt.
Olen muistaakseni aikaisemminkin erinäisiä kertoja kirjoittanut, etten ajattele itseäni ensisijaisesti seksuaalisen suuntautumiseni kautta, ammattini edustajana enkä välttämättä edes naisena. En ole myöskään osannut ajatella itseäni perinteisenä "äitinä", mikä on varmaankin on tuonut jonkinlaisia ongelmia. Olen "minä" enkä oikein mahdu mihinkään valmiina tarjottuihin raameihin.
Mitä kasvamiseen ja kehittymiseen tulee, minä ainakin toivon muuttuneeni vuosien varrella ja ilmeisesti niin onkin tapahtunut, nuoruuden ystävien kommenteista päätellen. Toivon, että kasvu jatkuu, jos ei, niin mitä elämää tämä silloin on? Ikävä kyllä, kaikkein kasvattavampia kokemuksia ovat ne ikävät; kun joutuu arvioimaan asenteitaan ja käytöstään uudelleen, myöntämään, että "ei vaan toimi" ja että itse on väärässä.
Näin minulla. Varmasti on myös niitä ihmisiä, joiden suunta on seesteinen jo lapsuudesta asti ja joiden ei tarvitse rimpuilla ja kipuilla etsiessään itseään. Ja satuttaa siinä kipuillessaan myös läheisiään. Kaikkien elämä ei ole niin helppoa, vaan joskus kuluu vuosia ennen kuin ihminen suostuu avaamaan silmänsä ja näkemään tosiasiat. Joskus jopa liian myöhään.
Onneksi meillä on mahdollisuus kasvuun ja muutokseen!
Muuten osallistun tähän enää sanomalla: What ever.
sellaista vaihetta, ettei tunne seksuaalista vetoa kuin naiseen (vaikka elämänsä viimeiset 50 vuotta). ja silti ajattelee olevansa bi, kun on joskus todella rakastanut miestä.
eikös se myöhäisherännyt tarkoita just sitä, ettei aikaisemmin tajunnut tuntevansa seksuaalista vetoa naisiin?
Minä KOEN itseni lesboksi, vaikka olenkin tullut kaapista vasta kolmekymppisenä ja elänyt siihen saakka heteroelämää. Siksi. Minä määrittelen oman seksuaalisuuteni itse, ei kukaan muu, koska kukaan muu ei minun nahoissani elä. Siksi.
MH:lla sitä, että vaikka on ikänsä tuntenut vetoa vain naisiin, niin on ennen "heräämistään" vain ajatellut että "no tällaista se heteronaisen elämä on". Herääminen on siis se kohta kun jostain syystä ymmärtää ettei omat tunteet miehiä kohtaan olekaan koskaan olleet sitä mitä ne on heteronaisilla ja biseksuaaleilla, ja keksii nimetä itsensä lesboksi. Jos on ennen vain toivonut voivansa rakastaa miestä, niin ei ole minun mielestäni bi.
Aivan yhtä hyvin tietysti biseksuaalitkin voivat sanoa olevansa MH, jos se oivallus tulee vasta aikuisena, mutta juuri nyt puhuin lesboudesta.
Minut on kasvatettu siten, että vasta rippikoulun jälkeen sai päättää, mitä itse valitsee luettavakseen tai tekee muutenkaan.
Seksistä ei puhettakaan ennen avioliittoa yms.
Rippileirin kynnyksellä menin sitten kuitenkin kirjastoon ja lueskelin kirjaa "Rakkauden monet kasvot". Se oli pelottava kokemus, ja moni asia loksahti kohdalleen. Seuraavat vuodet olivat ahdistavuudessaan kertakaikkisen kamalia, koska olin seurakunta-aktiivi, nuorisotyössä ja lapsityössä ja kaikki soti kaikkea vastaan.
En ole kuitenkaan koskaa seurustellut miehen kanssa, kun ei ole ollut haluja. Muutenkin kaikki vastakkaiseen sukupuoleen liittyvä oli aika jyrkästi kiellettyä, vaikka lapsesta asti toisaalta kyseltiin, kuka luokan pojista oli mielestäni kivoin. Ehkä äiti vaistosi jotain, vaikken koskaan mikään poikatyttö ole ollutkaan.
Molemmat vanhempani ovat irtautuneet lestadiolaisuudesta, mutta ajatusmaailma on vielä pitkälti sieltä peräisin. Samoin kasvatusmetodit.
Oma maailmankuvani on aika konservatiivi. Olen seurustellut kolmen ihmisen kanssa. Yhden kanssa vain 3 kuukautta (suhde kaatui minun negatiiviseen suhtautumiseeni hänen ryyppäämistään kohtaan, olin aika absolutisti vielä siinä vaiheessa). Toinen suhde eli 8 vuotta ja tämä viimeisin on kestänyt 11 vuotta. Yhtä monen kanssa olen harrastanut seksiä.
Jos asiat olisivat menneet kuten toivon, olisin yhä ensimmäisessä suhteessani, joka kestäisi eliniän. Vaalin siis samoja konservatiiveja ajatusmalleja kuin vanhempanikin, vaikka kuinka yrittäisin niistä eroon pyristellä....
Olen tosin nelikymppinen, joten saatan olla aika kalkkis.
Nyt ei enää ole ongelmia.
Nuorempana piti yrittää todistaa olevansa hetero yrittämällä väkisin olla parin pojan kanssa. Eihän siitä mitään tullut. Tosin kerroin kummallekin rehellisesti, että kyseessä on testi ja epäilen itseäni lesboksi. Enkä tehnyt juuri muuta kuin suutelin ja kokeilin hiukan jotain pettingin suuntaista.
ei oivalla koko minuuttaan tietyssä iässä, ei elämä ole joki joka vie yläjuoksulta alajuoksulle tasaisena virtana. Se on tässä elämässä se kauneus ja hyvä asia, se että ikinä et ole valmis, vaan jokainen päivä on uutta kasvua ja kehitystä.
Itse olen niin sanottu myöhäisherännyt lesbo.Minulle ei koskaan tuputettu mitään vaatimuksia naimisiin menosta ynnä muusta. Sen sijaan pidettiin tärkeänä esimerkiksi koulutusta, oli se sitten akateeminen tai ammatillinen. Miksi ihmeessä hyvä työura ei saisi tai voisi kuulua lesboidentiteettiin?
että minun heterokasvatuksessa painotettiin sitä peheen perustamista. Myös työuraa toivottiin, mutta se oli kuitenkin toissijaista miehen ja lasten rinnalla.
Mitä on heterokasvatus: heteroiden antamaa vaiko heteroksi kasvattavaa vaiko molempia? Entä "lesbokasvatus", onko siinä sijaa perhearvoille, koulutuksen ja mielekkään tekemisen painotuksille? Poikatytöistä kuoriutuu aikuisina lepakkonaisia?
kasvattavaa kasvatusta, jossa perhearvot ajatellaan heteroiden yksityisomaisuudeksi.
Lesboilla ei varmaan ole ollut kovin laajassa käytössä mitään vaihtoehtoisia, yhtä jyrääviä, sukupuoleen kasvattamisen malleja.
ap.
Olen pahoillani, jos sinun saamasi heterokasvatus ja sen syvälle omaksuminen ovat aiheuttaneet huonoja fiboja. Tuskin tilannetta kannattaa silti yleistää. Minäkin olen heterovanhempien kasvattama, mutta en sellaiseen naisen malliin, joka vain istuu sohvalla teekuppi sievästi kädessään silmäripsiään räpytellen ja sopivaa sulhasta ajatellen. Koska olen syntynyt jo runsaat 30 vuotta sitten, lähinnä heteroksi minutkin lie kasvatettu, koska tuohon aikaan muut "synnynnäiset suuntautumiset" eivät olleet siinä määrin tapetilla kuin nyt. Lapsuudenkodissani en silti kuullut mistään vähemmistöryhmistä (niitä on muitakin kuin seksuaaliset) puhuttavan kielteiseen sävyyn, ja voin tänä päivänäkin kertoa vanhemmilleniavoimesti "lepakkojutuistani" sikäli kuin sellaisia on.
Oma jyrätyksi tulemisen kokemuksesi voi kertoa enemmänkin perheen sisäisestä dynamiikasta kuin minkään vallitsevan sukupuolikasvatusopin yksisilmäisestä toteuttamisesta.
ne toki keksivätkin vain omasta päästään millaiseksi tyttölapset pitää kasvattaa... ;)
Mutta oikeasti, kiva että 70-luvun vanhemmistakin osa jo oli avarakatseisempia!
Minun äitini painotti kasvatuksessaan nimenomaan sitä, että koska olin tyttö (minulla on kaksi isoveljeä), minun oli keskityttävä siihen miten toisen sukupuolen edustajia miellytetään, puhui hiuksista, ilmeistä, hymyistä, pukeutumisesta ja kertoi kannustaakseen, kuinka sekin poika oli niin ihaillen katsellut.
No, äitini on vanhan ajan kasvatti, nyt jo 74 vee, itse lähinnä kotifrouvana elänyt. Itsensä kaltaista hän on koettanut minusta kovasti tehdä. Ikinä ei ole puhunut minulle koulutuksesta tai ammatin hankkimisesta (vaikka minäkin olen sentään jo kohta 43 vuotta kohdun ulkopuolelta häntä kuunnellut). Yhä hän tuntuisi toivovan, että onnistun nappaamaan sen riittävän hyvätuloisen miehen itseäni elättämään.
Sellainen hetero-äiti minulla on ollut. Niin vanhakin jo, etten viitsi hänelle vihjatakaan mitään "siitä": olen hänen seurassaan mieluiten kaappiin pukeutuneena.
En osannutkaan rakentaa mitään lesbominäkuvaa, vaan olin ahdistunut nuori, ja aikuisenakin vielä pitkän matkaa.
Nyt vasta viime vuosina olen eheytynyt pikkuhiljaa ja saavuttanut mielenrauhaa.
Olen syntynyt lesboksi, siitä ei ole epäilystäkään. Jo ihan pikkutyttönä ihastuin tyttöihin ja muutenkin se vain on aina ollut osa minua. Tunnen sen, ei sitä osaa kaikkea sanoiksi pukea.
Vaikeaa se oli, koska olen luonteeltani tunnollinen ja kiltti, eli tuntui väärältä olla erilainen. Kun suuri osa ihmisistä piti homoseksuaaleja outoina jne. jne.
Mutta sentään aikuisena sain palanen kerrallaan rakennettua sitä lesbominääni. Rakennustyö jatkuu yhä. On tämä ollut raskas tie, mutta en tahtoisi olla muuta kuin olen. Naista rakastava nainen. :)
Elämähän on matka!!
Eka oli pätkä taivalta, jota kutsumme lapsuudeksi, sitten nuoruudeksi, opiskeluksi, jne jne... joka pätkällä tapaamme ihmisiä ja opimme uutta ja kasvamme. On iloa ja surua ja kaikkea paskasta hunajaan. Osa ihmisistä jää ja osa menee ja taas tulee uusia... seurustellaan ja erotaan...
Älä sano että olet heittänyt MITÄÄN tai kenenkään elämää hukkaan - poikaystäväsikään! Tilanteilla on lupa vaihtua, on lupa löytää uutta, samalla tsekata vanhaa, on lupa erehtyäkin ja olla ennenkaikkea armollinen itselleen... pitää löytää ITSENSÄ tän matkan varrella ja aikana, eikä se tapahdu hetkessä... voi mennä väärään suuntaan tai mutkitella välillä.
Unohda mitä sulle on sanottu, unohda tuo pienoinen katkeruuden sekainen kaikki negatiivinen. Sä olet nyt JO tajunnut olevasi lesbo ja se on suuri asia, sitäpaitsi itsenäinen ajatus vailla mitään lapsuuden opetuksia! SUNHAN tässä mailmassa pitää elää ja OMAA elämääsi kuten ITSE haluat! Niitä kulissiliittoja on jo ihan tarpeeksi!
Nyt vain eteenpäin ja katselemaan maailmaa SILLÄ silmällä! Sitäpaitsi yhtä syntymälesbo olet sinäkin... joku siemenhän sussa on tähän suuntaan kuitenkin itänyt jossain alitajunnan perukoissa!
Lopultakin edes joku täällä kirjoittaa jotain muuta kuin juupasjaapaskaappisotkua ja omia päiväuniaan.
Minä kasvoin melkoisen tavallisessa perheessä. Sisaruksia on molempia sukupuolia. Meillä ei kotona erityisemmin eroteltu sukupuolia eikä naisten ja miesten töitä, vaikka suurimman osan lapsuudestani äiti olikin ns. kotiäiti ja isä kävi töissä.
Sain mielestäni suurimmaksi osaksi tasa-arvoisen kasvatuksen. En muista että minulle olisi koskaan sanottu, että sinun täytyy tehdä tai toimia niin tai näin koska olet tyttö. Kuulemma jo kolmevuotiaana ilmoitin äidilleni, etten pidä vaaleanpunaisesta ja enkä aio pukeutua vaaleanpunaiseen. Ei siinäkään ollut mitään ongelmaa: minulle ostettiin sinistä ja siskolle vaaleanpunaista.
Lapsena leikin kaikenlaisia leikkejä, eikä minua niissä ohjailtu. Me kaikki lapset sukupuolesta riippumatta saimme leikkiä mitä halusimme. Kavereina minulla oli enimmäkseen tyttöjä mutta myös poikia. Leikin paljon kotileikkejä, barbileikkejä, intiaanileikkejä ja rakentelin majoja ja leikin legoilla.
Urheilu oli todella suuri osa elämääni, sillä harrastin urheilua ja kilpailin jo pienenä. Urheilun maailmaan kuuluu voimakkaasti tietynlainen maskuliinisuus. Kun minulla ei ollut harjoituksia, pelasin illat jääkiekkoa kylän poikien ja miesten kanssa. Isä kävi silloin tällöin katselemassa pelaamistani ja arvioi kehittymistäni. Äiti puolestaan pelasi silloin tällöin meidän kanssamme. Vapaa-ajalla myös ratsastin, lauloin kuorossa ja harrastin kuvataiteita.
Isälle urheiluni on aina ollut tärkeää. Hän vei meidät lapset myös silloin tällöin kalaan ja opetti minut ampumaan jo ala-asteella. Kotona metsäteillä olen ajanut myös motocrossia. Myöhemmin kävin armeijan, jonne isä ja ukki halusivat minun menevän - itse tein kuitenkin päätöksen menemisestä.
Vanhempani eivät ole koskaan tyrkyttäneet minulle mitään satuja eivätkä mitään muotteja tai malleja. He eivät ole (eivätkä myöskään sukulaiset) kyselleet mahdollisista poikaystävistä eivätkä kertoneet, miten haluavat minun elävän elämäni. Kotona on ainoastaan painotettu perusarvoja, kuten rehellisyyttä. Olen saanut tehdä itsenäisesti omat valintani, kuten sen mitä opiskelen. Viimeksi perhejuhlissamme pukeuduin pukuun ja kravattiin, eikä kukaan sanonut mitään pukeutumisestani.
Urheilu on vienyt suuren osan elämästäni, eikä minulla ole ollut juurikaan aikaa muuhun opiskelujen lisäksi. En ole siis riehunut ympäriinsä enkä ehtinyt testata poikia. Tajusin jo ala-asteella voivani rakastua naisiin. Se ei ollut mikään mullistava asia minulle, vaan täysin luonnollinen tunne, vaikkei homoseksuaalisuudesta puhuttu lainkaan. Tuskin edes tiesin mitä sana lesbo tarkoittaa. Ehkä siksi minulla ei ollut myöskään ennakkoluuloja asiaa kohtaan. Varsinaiset ajatukset seurustelusta olivat silloin todella kaukaisia, sillä olinhan vasta lapsi.
Myöhemmin ihastuin tyttöihin, mutta salasin aina ihastukseni. Lukiossa aloin seurustelemaan ensimmäisen tyttöystäväni kanssa. Kaapista tulin ulos vasta myöhemmin, ja lesbouteni on ollut vanhemmilleni vaikea hyväksyä. He kuitenkin tietävät että olen itsenäinen ihminen eikä ole heidän asiansa arvostella sitä mitä olen tai miten elän. Tärkeintä heille olettaakseni on, että olen onnellinen. Sisaruksilleni lesbouteni on ollut luonnollinen asia ja siskoni sanoo aina tienneensä minun olevan lesbo.
madcow tosi järkevää tekstiä... Tiedät hyvin mistä puhut ja saat jopa minut taas ajattelemaan asioitani positiivisesti sekä hyväksymään tekemäni virheet... Tunnen tekstiesi avulla että ehkä en olekkaan niin huono ihminen vaan minulla on lupa joskus vähän epäonnistua...
Jatka "viisautesi kertomista" tällä palstalla, se saa minut hyvälle tuulelle sekä ajattelemaan asiat toiselta kantilta... ;)
...mikää viisas oo, mutta kauheesti kiitos, nyt sää sait mut hyvälle tuulelle!!
Mä oon tämmösenä umpiluunuppisena ihmisenä joutunut ottamaan nää oppini tuolta kantapään kautta. Sieltä on sitten piiiiitkä matka ylös ...eikä uskalla nauraa kuin vasta jälkeenpäin!
Mun mielestä huonoja ihmisiä ei todellakaan ole olemassa - pahat ovat asia erikseen. Eikä myöskään ole yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa tehdä asioita, mistä sekin tulee?! Karmeeta körttifilosofiaa! Ei ole mitään metrin mittayksikköä jossain vitriinissä, jossa voisi käydä tarkistamassa että kaikki menee nyt sitten oikein mun elämässä.
Joskus sitä vaan jää junnaamaan paikoilleen murheittensa kanssa ja junttaa itteensä vieläkin syvemmälle ja lopulta on kuin menninkäinen päivänsäteen kanssa.. tai tamperelainen: jos uskoo KAIKESTA aina pahinta, jotain hyvääkin voi tapahtua ;))... tai kuin se vedennosto-aasi siellä kaivolla: pöljä veti samaa rataa vielä senkin jälkeen kun oli ikeet otettu jo aikoja sitten selästä: kunnei osannu muuta!
Tommoseen huonommuuden tunteeseen auttaa semmonen, kun keskittyy unohtamaan kaiken paskan, oikein tietoisesti lykkii sen sivummalle ja vetää tilalle positiivisia asioita aloittaen tästä sanasta: perkele! Tämä on MUN elämä - mä teen siitä sellasta kun MÄ haluan...
Ihan oikeesti valoisat ajatukset vetää valoisuutta puoleensa ja synkät synkkiä. Naiviahan tuo, mutta kun isot asiat koostuu pienistä! Ei sen tarvitse niin ihmeellistäkään olla noin käytännössä tarjoaa itselleen ihan ekaksi ja uuden elämän aloittajaisiksi jotain kivaa: saunaillan, leffan, pitsan, kampaajan, leivoskahveet, kivan vaatteen tai ihan mitä vaan... hankkii harrastuksen!
Aattele nyt jos menet synkkänä hautaan kun yhtä hyvin olisi voinut vähän nauraa, tanssia ja muuta mukavaa - kun kerta lopputulos on sama!
Tsemppiä sulle oikein ison halauksen kera!
Madcow'lle ovat kehut menneet ehkä hiukan hattuun, mutta ihan hyvää juttua näyttää silti suoltavan.
Kyllä sitä nyt vähän saa laakereillaan lepäillä joskus, kun on sellaiset ansainnut. Minusta on nautinnollista huomata, miten joku osaa ottaa kehut positiivisesti vastaan, ilahtua niistä ja rakastaa itseään terveellä tavalla. Terveisiä Hullulle Lehmälle vain!
Olet aivan oikeassa, kerrassaan. Kunnia sille kenelle se kuuluu. Silti: aivan vilpittömissäkin kehuissa piilee aina myös sudenkuoppa fiksullekin ihmiselle.
...kuulkaapas nyt rakkaat pikkuiset eukot kun mulle on tärkeempää se mitä yritän sanoa kuin että miten, se on ikäänkuin sivutuote, oikeesti en ajattele sitä paljon, sanat vaan tulee... mä oon periny äiteen puolelta suvusta tämmöstä sanallista-jotain, mutta mitä sitten?? Mullon aina ollu kirjoitus kymppi ja oon aina myös kirjoitellu, joku muu kutoo hyvin tai laulaa, mä en ollenkaan!
Kiitos kuitenkin huomiosta! Ja olet oikeassa: sudenkuoppa piilee aina kehuissa. Sitähän sanotaan että jokaisella menee menestyksestä ämpärillinen kusta päähän ja vasta aika näyttää tuleeko se sieltä pois ja mihin tahtiin...
Eukoksi minua ei olekaan ennen kutsuttu, mutta tähän lienee tottuminen lepakkojen kanssa seurustellessa.
Oikeastaan minulle tulee jutuistasi mieleen Hannu Salaman teos Siinä näkijä missä tekijä, joka on mielestäni hyvin vaikuttava ja merkittävä kirja. Siinä Salama puhuu pitkät pätkät naisen suulla, joten ainakin ko. kirjassa tapa miten asiat esitetään on hyvin keskeistä.
Otsikon ja sen jatkeen (nimimerkin) luettuani ajattelin, ettei koske minua. Tällä palstalla on muutama julistaja, joka määrittelee itsensä "syntymälesboksi" tavalla, joka on huvittava. Eläkööt luulossaan, vaikkakin väärässä.
Mutta luin onneksi jutun kokonaan. Kerrot tuttuja tuntemuksia. Olen varmaan palstan vanhin, lähes iänkaikkinen. Ei minun nuoruudessani homoseksuaalisuutta sivuttu juuri koskaan mediassa eikä ikinä kotona tai juurikaan ympäristössäni (maalla), se ei ollut ajatuksissa eikä teoissa ollenkaan läsnä. Luulin sen koskeva lähinnä miehiä, varsinkin ruotsalaisia (hah) ja vain äärimmäisen harvoin naisia. Outoa hommaa joka tapauksessa.
Aikuistuttuani tiesin asiasta enemmän, ei tosin kiinnostanut sen enempää kuin jokin muukin ns. erilaisuus. Olin kait Suomen Vanhin Neitsyt, kunnes hoidin ongelman. Paitsi että ongelma jäi, se "hoitaminen" kun oli just sitä, mistä kirjallisuudessa oli varoiteltu, "ensimmäinen kokemus on usein pettymys". Haluton yritteleminen ja nolo innostumattomuus vuosien mittaan johtivat siihen, mitä aloittaja kertoo, tunsin itseni huonoksi ja käyttäväni väärin kunnon miehiä. Diagnostisoin itteni frigidiksi.
Kunnes kolmekymppisenä räpsähti, rakastuin hirmuisesti ja intohimoisesti naiseen, äkisti, yhtenä päivänä merellä moottoriveneessä retkeillessä. Siinä oli mulla nieleksimistä, vei kuusi vuotta, ennenkuin olin niin sinut asian kanssa, että hain ja sain naisen kumppaniksi (sitä ekaa pakenin).
Sen koommin ei ole mies ollut edes ajatuksissa, saati pedissä. En ole syntymästä asti vilkuillut tyttövauvoja sillä silmällä, kuten ilmeisesti jotkut, useimmat naiset eivät kiinnosta vieläkään "siinä mielessä", mutta ainoat, jotka kiinnostavat, ovat naisia, ehdottomasti. Sanoo itsensä löytänyt naimaton ja lapseton miehiä kokeillut lesbo.
Tiukoille "syntymälesboille" voisin yhtä kategorisesti väittää, että jos ei ole miehen kanssa koskaan edes yrittänyt olla, niin eipä hän varmuudella tiedä, onko lesbo vai bi. Mitäs kokematon tietää? On kohdannut vain ihania naisia ja luulee olevansa ällä. Mutta en väitä noin älyttömiä, emme me muiden syvintä olemusta tiedä, emme aina ole oikeassa itsestämmekään, ainakaan alusta alkaen.
Hyvin laitettu!
kommentoida maltillisen viisaasti.
Kummastuttaa edelleenkin tämä jako täällä nimenomaan lesboihin syntymä sellaisiin jA bi-ihmisiin.
Hyvin sanottu se että mistä ns. "syntymälesbo" tietää olevansa lesbo jos ei kokemuksia miehistä, pohdintoja vaan itseltä.
Mulle ihan sama mikä ihminen on kunhan itse tietää mikä on lesbo bi tai jotain muuta.
Selvennyksenä vielä mulla oli takana ns. heteroelämää kolkyt ja risat, ja kasvoin luulossa ja tiedossa :) että homoja asuu Ruotsissa Tukholmassa.
että noinkin asiat voi olla vielä nykysuomessa.