MAGANDANG UMAGA
Minun on vaikeaa kirjoittaa tästä, enkä pyydä ketään uskomaan tarinaani. Vieläkin kehoni alkaa vapista kun päästän tuon kauhujen yön muistot pintaan. Se tapahtui aika kauan sitten Filippiineillä, Mindoron saarella johon olimme pystyttämässä Eikan kanssa betonitehtaaseen elementtilinjaa. Alue on erittäin taikauskoista, länsimaalainen ei voi ymmärtää heidän uskomuksiaan eikä sitä, että joku voi sellaisiin uskoa. Tehtaan johtaja Poe pyysi meitä illaksi perhejuhliinsa. Sanoi, että tilaisuus on hyvin erikoinen, jopa heille. Poe puhui englantia hyvin ja keskustelimme monista asioista, myös noista uskomuksista, jotka olivat hänelle silkkaa totuutta.
Illan pimennyttyä keräännyimme pikkukylään, kirkontapaisen rakennuksen pihaan. Suuri kokko paloi keskellä piiriämme ja nautimme herkullista iltapalaa. Illan mittaan isäntä tarjoili myös juomaa. Se oli hieman harmaata, maitomaista ja maistui hieman kanelille. Tunsin juoman vaikutuksen hermostossani ja kehossani. Kuin olisin siirtynyt toiseen ulottuvuuteen, johonkin jossa on myös paha läsnä. Eikkakin kertoi merkillisestä olosta joka valtasi hänetkin. Kaikki käyttäytyivät kummallisesti, levottomasti. Yhtäkkiä Eikka säpsähti, lähes hyppäsi pystyyn. ”Mikä se oli?”, hän kysyi kauhu äänessään. Katsoin kummissani kaveriani, kauhistuen itsekin hänen ilmettään. Hän oli harmaa ja hikinen kasvoiltaan ja hiukset olivat kuin sähköiset, jotenkin pystyssä. Eikka tuijotti eteensä, jossa, siitä olin varma, ei ollut havaittavissa mitään erikoista. Samalla ymmärsin olevani itsekin hikinen ja äärimmäisen levoton. Tuntui kuin muurahaiset olisivat vallanneet verisuonistoni kun kirkonkello kumahti niin, että korvani jäivät soimaan. Kysyin isännältä, missä kello on, kun en näe sitä. Poe ei reagoinut juuri mitenkään, totesi vain, että ei täälläpäin ole sellaisia kelloja. Kun hän sitten katsoi minuun, pelästyin: miksi hän, tuo aina niin ystävällinen mies, nyt irvisti kuin vesikauhuinen villikoira? Näin sen vain lyhyen hetken, sillä nyt kaikki sähkövalot sammuivat ja jäimme loimuavan nuotion valon varaan. Jääkylmä, lamauttava väristys kulki läpi kehoni kun ikään kuin naisen kirskuva kiljahdus kajahti hautausmaalta päin: ”Magandang umaga” olivat sanat ja ne kaikuivat kuin kaivosta tai luolasta. Tai haudasta? Paikalliset asukkaat nousivat pystyyn ja ääntely ja korina alkoi kohota ilmoille heidän joukostaan samalla kun heidän vartalonsa vääntelehtivät kuin transsissa. Joillakin kiilteli vaahto suupielessä. Tuntui kuin olisimme olleet mielisairaalan suljetulla osastolla, vaikka nuo ihmiset päiväsaikaan käyttäytyivät täysin normaalisti. ”Magandang umaga” kirkaisi tuo joku tai jokin uudestaan hirveällä, hermoja repivällä äänellä melkein heittäen minut kumoon. Tuo ääni ei ollut elollisen ääni, vaan siinä oli monien elävien tai eläneiden ääni, siltä se ainakin tuntui juoman sekoittamassa mielessäni.
Rakennuksen seinälle kuvastui kummallinen varjo. En käsittänyt mikä sen aiheutti, mutta se muistutti isopäistä, irvistelevää sutta. ”Pian se tulee, jos on tullakseen”, kuiskasi isäntämme meille, jotka emme enää tienneet, olimmeko valveilla vai hirvittävässä painajaisunessa. Kyläläisten äänet alkoivat jo lähennellä kirkumista kun kirkon ovi aukesi naristen ja rämähtäen. Ensin näkyi vain pimeyttä ja jotain usvaa tai savua leijui ovesta. Sitten jokin liikahti varjossa: nuoren tytön hahmo alkoi muotoutua oven suuhun. Mustatukkainen, palavasilmäinen tyttö raahusti ulos ovesta. Hän liikkui kuin vanha, sairas nainen, edeten vaivalloisesti, laahustaen, kummallisiin käärinliinoihin verhottuna. Kyläläiset hiljenivät hetkeksi tuijottamaan, mutta sitten alkoivat kuin hurraa-huutojen aallot. Katselimme tätä jo lähes hulluuden partaalla, kunnes isäntä sanoi: ”teidän pitää nyt poistua. Vierasmaalaiset eivät saa tietää enempää. Vien teidät majataloonne.”
Matkalla Poe, jonka etunimi muuten oli Edgar A, sanoi, että ei voi koskaan kertoa meille tarkalleen, mitä tapahtui. Ja että me emme saa kysellä asiasta, se olisi parasta tytönkin kannalta. Mutta että juomalla oli tärkeä osa siinä mitä aistimme. Ja että tyttö oli ollut kuolinvuoteella vielä päivällä kaamean, tuntemattoman sairauden, kuin kirouksen runtelemana. Mutta, hän jatkoi, kaikkein tärkeintä tänä iltana oli Magandang umaga. Se pelasti tytön hengen ja palautti hänet takaisin kuoleman ja pahan vallasta. Kiinnitin huomioni siihen, että isäntä sanoi ”se”. Isäntä ei sanonut ”hän”.
Minun on vaikeaa kirjoittaa tästä, enkä pyydä ketään uskomaan tarinaani. Vieläkin kehoni alkaa vapista kun päästän tuon kauhujen yön muistot pintaan. Se tapahtui aika kauan sitten Filippiineillä, Mindoron saarella johon olimme pystyttämässä Eikan kanssa betonitehtaaseen elementtilinjaa. Alue on erittäin taikauskoista, länsimaalainen ei voi ymmärtää heidän uskomuksiaan eikä sitä, että joku voi sellaisiin uskoa. Tehtaan johtaja Poe pyysi meitä illaksi perhejuhliinsa. Sanoi, että tilaisuus on hyvin erikoinen, jopa heille. Poe puhui englantia hyvin ja keskustelimme monista asioista, myös noista uskomuksista, jotka olivat hänelle silkkaa totuutta.
Illan pimennyttyä keräännyimme pikkukylään, kirkontapaisen rakennuksen pihaan. Suuri kokko paloi keskellä piiriämme ja nautimme herkullista iltapalaa. Illan mittaan isäntä tarjoili myös juomaa. Se oli hieman harmaata, maitomaista ja maistui hieman kanelille. Tunsin juoman vaikutuksen hermostossani ja kehossani. Kuin olisin siirtynyt toiseen ulottuvuuteen, johonkin jossa on myös paha läsnä. Eikkakin kertoi merkillisestä olosta joka valtasi hänetkin. Kaikki käyttäytyivät kummallisesti, levottomasti. Yhtäkkiä Eikka säpsähti, lähes hyppäsi pystyyn. ”Mikä se oli?”, hän kysyi kauhu äänessään. Katsoin kummissani kaveriani, kauhistuen itsekin hänen ilmettään. Hän oli harmaa ja hikinen kasvoiltaan ja hiukset olivat kuin sähköiset, jotenkin pystyssä. Eikka tuijotti eteensä, jossa, siitä olin varma, ei ollut havaittavissa mitään erikoista. Samalla ymmärsin olevani itsekin hikinen ja äärimmäisen levoton. Tuntui kuin muurahaiset olisivat vallanneet verisuonistoni kun kirkonkello kumahti niin, että korvani jäivät soimaan. Kysyin isännältä, missä kello on, kun en näe sitä. Poe ei reagoinut juuri mitenkään, totesi vain, että ei täälläpäin ole sellaisia kelloja. Kun hän sitten katsoi minuun, pelästyin: miksi hän, tuo aina niin ystävällinen mies, nyt irvisti kuin vesikauhuinen villikoira? Näin sen vain lyhyen hetken, sillä nyt kaikki sähkövalot sammuivat ja jäimme loimuavan nuotion valon varaan. Jääkylmä, lamauttava väristys kulki läpi kehoni kun ikään kuin naisen kirskuva kiljahdus kajahti hautausmaalta päin: ”Magandang umaga” olivat sanat ja ne kaikuivat kuin kaivosta tai luolasta. Tai haudasta? Paikalliset asukkaat nousivat pystyyn ja ääntely ja korina alkoi kohota ilmoille heidän joukostaan samalla kun heidän vartalonsa vääntelehtivät kuin transsissa. Joillakin kiilteli vaahto suupielessä. Tuntui kuin olisimme olleet mielisairaalan suljetulla osastolla, vaikka nuo ihmiset päiväsaikaan käyttäytyivät täysin normaalisti. ”Magandang umaga” kirkaisi tuo joku tai jokin uudestaan hirveällä, hermoja repivällä äänellä melkein heittäen minut kumoon. Tuo ääni ei ollut elollisen ääni, vaan siinä oli monien elävien tai eläneiden ääni, siltä se ainakin tuntui juoman sekoittamassa mielessäni.
Rakennuksen seinälle kuvastui kummallinen varjo. En käsittänyt mikä sen aiheutti, mutta se muistutti isopäistä, irvistelevää sutta. ”Pian se tulee, jos on tullakseen”, kuiskasi isäntämme meille, jotka emme enää tienneet, olimmeko valveilla vai hirvittävässä painajaisunessa. Kyläläisten äänet alkoivat jo lähennellä kirkumista kun kirkon ovi aukesi naristen ja rämähtäen. Ensin näkyi vain pimeyttä ja jotain usvaa tai savua leijui ovesta. Sitten jokin liikahti varjossa: nuoren tytön hahmo alkoi muotoutua oven suuhun. Mustatukkainen, palavasilmäinen tyttö raahusti ulos ovesta. Hän liikkui kuin vanha, sairas nainen, edeten vaivalloisesti, laahustaen, kummallisiin käärinliinoihin verhottuna. Kyläläiset hiljenivät hetkeksi tuijottamaan, mutta sitten alkoivat kuin hurraa-huutojen aallot. Katselimme tätä jo lähes hulluuden partaalla, kunnes isäntä sanoi: ”teidän pitää nyt poistua. Vierasmaalaiset eivät saa tietää enempää. Vien teidät majataloonne.”
Matkalla Poe, jonka etunimi muuten oli Edgar A, sanoi, että ei voi koskaan kertoa meille tarkalleen, mitä tapahtui. Ja että me emme saa kysellä asiasta, se olisi parasta tytönkin kannalta. Mutta että juomalla oli tärkeä osa siinä mitä aistimme. Ja että tyttö oli ollut kuolinvuoteella vielä päivällä kaamean, tuntemattoman sairauden, kuin kirouksen runtelemana. Mutta, hän jatkoi, kaikkein tärkeintä tänä iltana oli Magandang umaga. Se pelasti tytön hengen ja palautti hänet takaisin kuoleman ja pahan vallasta. Kiinnitin huomioni siihen, että isäntä sanoi ”se”. Isäntä ei sanonut ”hän”.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tässä on hiveniä hivenaineluetteloksi asti. On todella mukava käydä filippiineillä ruokiksella.
Kyllä lukeminen ja kirjoittaminen on provokatiivisuudessaan sitten ihanaa.
-cuul-
... no wonder että joku on kirjoittamisen kexinyt.
ps. kiitos kommentista!
Tää on kyllä hyvä. Yllät kyllä vielä parempaan jos
hieman vielä hellität ja annat mennä vapaammin. Esim. minua jäi vaivaamaan tuo, miten se nyt oli "kuin suljetulla osastolla", harva lukija kuitenkaan osaa kaivaa kuvagalleriastaan, tai siis ainakin minä kirjoittajana en käyttäisi sitä lausetta vaan kuvailisin ehkä tekstin toisin. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, ehkä et.
Jokatapauksessa teksti on kyllä hyvinkin lähellä Edgaria, ehkä liiaksikin... toisaalta.
Ei delete!
Kiitos!
On kyllä Edgaria lähellä.
Tää oli vähän niinku harjoitus, koetin päästä Edgarin kyytiin. No ei tietenkään ihan pääse. Eikä pääse kukaan muukaan.
ja muita kauhulehtiä, kuin olin 13v.
Senikäisiin uppoaa kaikki tuommonen.
Tässä matkin Edgar Allen Poeta minkä osasin.
Kyllä sen ja monen muun kauhukirjailijan tarinoita on kiva lukea vanhempanakin.
Esim. hyviä oppaita, miten tunnelmia luodaan.