Ainakin tämän palstan perusteella sijaisvanhemmuus ei ole mikään vaihtoehto; bioäidit ovat niin hankalia kuin huhut kertovat.
Sääli. Täytyy siis mennä naimisiin ja odotella pari-kolme (neljä?) vuotta adoptiolasta ja elää säästeliäästi säilyttää lainakelpoisuus.
Sääli. Täytyy siis mennä naimisiin ja odotella pari-kolme (neljä?) vuotta adoptiolasta ja elää säästeliäästi säilyttää lainakelpoisuus.
Vastaukset 27
Vanhimmat
ei kai vahingon tarvitse antaa kiertää.
Logiikka kirjoituksesi pohjalla on varmasti henkilökohtainen, mutta ei kyllä ihan auennut minulle.
Ei tämän palstan perusteella mitään kauaskantoisia suunnitelmia tai päätelmiä kannata tehdä. Biovanhempia löytyy ihan joka lähtöön, aivan samalla tavalla kuin sijaisvanhempiakin eli ihmisiä yleensäkin.
Jos todella olet kiinnostunut sijaisvanhemmuudesta, hae tietoa ehdottomasti muualtakin kuin täältä. Kysy ihmisiltä, jotka ovat toimineet sijaisvanhempina ja/tai tukivanhempina, jos mahdollista, tutustu biovanhempiin ja sosiaalialan ihmisiin. Tutustu asiaan joka kantilta. Päätä vasta sitten, jaksatko ja mieti sen jälkeen vielä uudelleen.
Aloita vaikka tukivanhempana niin näen pienimuotoisesti mitä se voi olla. Toisen lapsen hoitaminen omassa kodissa. Joskus se on vähän kuin saisit uuden perheen tai suvun lisää, isovanhempineen ja muine sukulaisineen. Antoisaa mutta rankkaa.
hankalia, mutta adoptiosta et saa korvauksia ja palkkioita. Kyllä se painaa ainakin minun valinnassani.
että rahako se sitten ratkaisee?
jos tärkein on raha.
Kuulin jonkun sanovan, että haluaisi auttaa, mutta ilmaiseksi sitä ei pystyy koska rahat ei riitä.
Että ei välttämätä kaikki ajattelee rahaa siksi, että sais ne laittaa omaan taskuunsa vaan siksi, että näin olisi paremmat mahikset auttaa vierasta lasta.
kuten Merkka sanoi. Mutta pyyteettömimmälle lapsirakkaudelle se tuntuu kuitenkin, kun adoptoi ja auttaa ihan samoilla korvauksilla kuin muutkin, mitä omasta lapsesta maksetaan eli lapsilisä.
Huostaanotettujen lasten vanhemmat eivät yleensä anna lapsiaan adoptioon. On omakohtaista kokemusta.
Jonkun nämäkin lapset on hoidettava ja korvaus siitä maksetaan sen vuoksi ettei lapsen tarvitse olla kiitollisuudenvelassa vaan kulut on maksettu.
Minulla ei ole mahdollisuutta ja haluakaan hoitaa toisten lapsia ilmaiseksi. Yleensä saa palkan kun hoitaa toisten lapsia esim. päiväkodissa tai perhepäivähoidossa. Kukaan ei kuitenkaan väitä että pitäisi näissäkin paikoissa ilmaiseksi hoitaa. Vaikka työ on paljon helpompaa kun ei olla vastuussa lapsesta ympäsi vuorokauden.
...just näin, Merkka!
että lapsen voi adoptoida, jos esim. alkoholistivanhempaa ei näytä useista yrityksistä huolimatta raittius kiinnostavan. Tarkoitan siis, että hänelle on tarjottu myös ihan oikeaa päihdekuntoutusta, eikä pelkästään mitään katkoja.
Kun näitä sijareiden juttuja on lukeanut kaikkine biojen mollaamisineen (jotka yleensä käsittääkseni johtuvat biojen alkoholin käytöstä), niin eikös adoptio olisi aika järkevä vaihtoehto tuollaisessa tilanteessa?
Ja tarvitseeko sitä lapsirakkautta todistaakseen olla laumaa lapsia ottamassa? Vähän haiskahtaa. Yksi omaksi adoptoitu ja sillä hyvä on paras vaihtoehto. Ja antaa huostaanotetut lapset hoitaa ihan rauhassa niiden, jotka siihen niin suurta kutsumusta tuntevat.
Onko sitten oikeasti halukkaita adoptoida lasta, joka on jo koululainen. Onko tämän ikäiselle lapselle adoptio oikea ratkaisu, koska siellä takana kuitenkin on vanhemmat ja biologinen suku.
Adoptiossa lapsi otetaan omaan sukuun ja nimeen.Siteet vanhaan usein katkaistaan kokonaan. Onko sekään lapsen etu?
asiaa olen miettinyt.
On kuitenkin aika harva tapaus sellainen lapsi, jolla ei yhtään minkäänlaista sidettä omiin juuriinsa olisi.
Miltä mahtaisi lapsesta todella tuntua, kun yhtäkkiä pitäisi sopeutua aivan uuteen sukuun ja ruveta pitämään sitä omanaan ja kieltää itseltä kaikki omat juurensa.
Ainut missä voisi tuota adoptiota ajatella, olisi se, että kun sijareissa on myös täysin lapsettomia, tai muutoin halukkaita adoptoimaan hoidossaan olevia lapsia, niin se voitais mahdollistaa, silloin kun lapsikin sitä toivoisi ja silloin, kun biovanhemmat ovat täysin lapsensa "unohtaneet". Eli käytännössä lapsi on jo adoptiolapsen asemassa muutenkin.
ei sentään väkisin aleta ottamaan huostaanotettuja
lapsia.
Jos lähdetään tälle linjalle, niin maassamme keskimääräinen lapsiluku/perhe on 1,7 l. 1-2 lasta/perhe - tällaisen määrän lapsia ovat perheet laskeneet pystyvänsä kohtuullisesti elättämään.
Jos kaikille sijaisperhettä tarvitseville lapsille pitäisi löytää adoptioperhe (mikä sinänsä on jo absurdia, kun näiden lasten vanhemmat harvemmin ovat antamassa lapsiaan adoptioon), niin kysymykseen tulisivat lapsettomat parit ja korkeintaan yksilapsiset perheet - ja näitähän meillä onkin joukoittain odottamassa leikki- ja kouluikäisiä, sekä murrosikäisiä adoptiolapsia ?
yhden pojan joka on ihan vauvasta asti ollut sijoitettuna. äitinsä piti aika huonosti yhteyttä. tapaili ehkä kerran tai pari vuodessa.
kun poika oli vanhempi niin sijaisvanhemmat halusivat adoptoida pojan.
äitinsä kuitenkin kieltäytyi vaikkakaan kotiin sijoittaminenkaan ei ollut mahdollista.
sijaisperhettään hän tänäkin päivänä pitää omanaan. kutsuu äidiksi ja isäksi. sisarukset ovat myös "omia" siskoja ja veljiä. mikä motiivi sitten biologisella äidillä on pitää kiinni lapsesta? en ymmärrä.
irtipäästämättömien äitien vuoksi, kai on alettu sij.vanhempitoimintaa kehitellä. Vaihtoehdoksi laitosasumiselle tai adoptiolle.
silloin 60-70-lukujen taitteessa, kun olin töissä lastenkodissa, oli juuri se tilanne, ennen aborttilain voimaan tuloa, että äidit veivät ei toivotut lapsensa suoraan laitokselta lastenkotiin.
Lapset olisivat saaneet adoptiovanhemmat alle aikayksikön, eikä lastenkotipäiviä olisi montaakaan tullut, MUTTA äidit itsekkyydessään eivät allekirjottaneet luovutuspapereita ja heidän lapsensa kasvoivat laitoksissa, vailla oikeita vanhempia ja vailla minkäänlaista hellyyttä ja läheisyyttä.
Nyt on edes sij.perhetoiminnan myötä lapsella mahdollisuus päästä elämään normaaliperheeseen, ilman lopullista luovutusta.
Siis lapsen kannalta käytännössä sama, kuin olisi adoptoitu tai oma lapsi.
Lapsi vasta isona ymmärtää eron, mutta ei joudu kärsimään rakkauden puutteesta, pelkästään äidin itsekkyyden takia.
Silloinkin äidit sanoivat, että eivät halua luovuttaa kokonaan, kun eivät ole varmoja, et jos vaikka joskus..
Kuitenkaan en muista yhtään tapausta joka olisi edes käynyt lastaan katsomassa, saati tosissaan hakenut pois.
Jospa ne äidit olisi edes vähän ajatelleet ja edes tienneet mihin lapsensa laittoivat, niin varmasti olisivat ajatelleet toisin.
heikoilla jäillä. Mulle ei nyt sun kirjoituksestasi selvinnyt, että haluatko lapsen, vai ammatin ja siitä rahaa?
Kumpaa siis?
Minä olen havainnut, että sijareissa on kahta leiriä.
Sellaisia, jotka ovat jo omat lapsensa tehneet, eivätkä siis tarvitse toisten lapsia, mutta jotka pitävät lapsista ja haluavat työkseen auttaa hädässä olevia lapsia, kuten esim. minä. Tämä on siis mulle ammatinvalintajuttu.
Tai sitten niitä sijareita, jotka haluavat vain itselleen lapsen ja ovat hyvin itsekkäistä lähtökohdista liikkeellä.
Heillä tuntuu sitten olvan usein erottaa asioita toisistaan. Eivät mitenkään jaksa muistaa, että lapset eivät ole heidän. Pitävät kiinni toisten lapsista mustasukkaisena, kieltävät lapsilta omat vanhemmat ja tapaamiset. Taistelevat siis toisten lapsista, kuin olisivat heidän omiaan. Tälläiset henkilöt sitten moralisoivat sellaisia, jotka haluaisivat saada työstään vaativuuden mukaisen ansion ja lapsille riittävät kulukorvaukset.
He sanovat ensimmäisinä, että eihän sitä omista lapsistakaan makseta, tai oteta lomaa ja ties mitä.
Totuus kuitenkin on, että vaikka kuinka pitää näistä töistään (lapsista), niin omia eivät ole, eivätkä koskaan omiksi tule.
Biologisesti eivät edes adoption kautta.
Ottakaamme siis asiat totuuden mukaisesti ja ymmärtäkäämme, että loppujen lopuksi teemme vain työtämme.
Ei meillä ole mitään oikeutta omia toisten lapsia mitenkään. Molemmin puolista kiintymistä se ei kuitenkaan estä, mutta se totuus pitää aina muistaa. Työtämme tämä on siinä missä kaikki muukin hoitotyö ja sitä pitäisi myös sellaisena arvostaa myös rahallisesti. Jos kaikki ymmärtäisivät tämän enempi työksi, eivätkä rupeisi lapsia omimaan, niin vältyttäisi monilta ongelmilta.
Nyt näyttää sitten olevan tulossa vielä kolmaskin koulukunta, että haluaisit itsellesi lapsen, ikäänkuin ihan omaksi ja sitten vielä hänen hoidostaan pitäisi sulle maksaa, että oikein haluat lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Tuon itsekkäämpää ajattelua en ole vielä ennen kuullutkaan.
Se on kuules joko tai. Joko hommaat sen adoptiolapsen, jonka voit sitten täysin omia, tai rupeat työksesi hoitamaan toisten lapsia, koko ajan muistaen, etteivät ole omiasi ja että omat vanhemmat menevät aina sun edelle.
Älä yritä istua kahdella pallilla yhtäaikaa, siinä kyllä käy niin, että pian putoat.
Näköjään kärsivällisimmälläkin, amalialla, meni nyt vihdoin kuppi nurin hurskastelijoiden kanssa. Kiitos rehellisyydestä. Noin se on.
Yleensä voin allekirjoittaa joka sanan, jonka tänne kirjoitat, mutta nyt ajattelen, että liian jyrkästi kategorisoit meidät sijarit kahteen hyvin vastakkaiseen kastiin. Itse olen ammatillinen perhehoitaja, mutta tunnistan itseni molemmista leireistä - enkä kummastakaan.
Minulla on jokaisen lapsen meille tullessa ollut kyse halusta saada lapsi -erittäin itsekkäästä halusta!- joka on ollut tunnetasolla aivan verrattavissa bio-lapsen kaipuuseen.
Olemme silti tukeneet lasten suhteita bio-vanhempiin ja esim. iloinneet täydestä sydämestä onnistuneista kotiutuksista. Meillä on läheiset välit kaikkien meille sijoitettujen lasten vanhempiin ja läheiset välit myös jo kotiutuneisiin ja itsenäistyneisiin lapsiin sekä heidän vanhempiinsa. Ykkösvanhemmat ovat useimmilla olleet biot, yhdelle me (ja hänellekin biojen toiveesta). En ikinä ole ominut heistä ainoatakaan, vaikka kaikkia olen myös omanani pitänyt.
Palkka-asia on mielestäni vaikea. Vaikka itse toimin ammatillisesti ja ammatillisena, en voi nähdä perhehoitajuutta mitenkään työnä, ainakaan pelkästään sellaisena. Kukaan ei pysty tai halua tehdä työtä 24/7, se vaan olisi mahdotonta! Kyse on vääjäämättä enemmän tai vähemmän elämäntavasta, jonka olemme itse valinneet, palkkioiden pienuudesta huolimatta. Kaipa me muutoin tekisimme 8h/vrk töitä vaikka lastenkodin ohjaajina tai tarhan täteinä?
Tällä hetkellä toimivimmalta kuulostava systeemi minun mielestäni olisi se, että kulukorvaukset korotettaisiin todellisuuta vastaaviksi kaikilta, mutta palkkiot sitoisin nousemaan tehtyjen työvuosien mukana. Karsisi rahasta mukaan tulijat ja ammattilaisen palkka tulisi samassa tahdissa kuin ammattitaitokin. Toki aloitavalle perhehoitajalle, joka luopuu kodin ulkopuolisesta työstään, korvaisin menetetyn ansion.
Kutsumusta on mielestäni kuitenkin pakko olla, kun tälle tielle lähtee. Voi olla lapsellista viisikymppisen idealismia kuvitella että uusia perhehoitajia saadaan näillä palkkioilla mukaan, mutta sijaisperheiden valvonta on niin heikkotasoista, että kyllä minua pelottaa ajatus korkeiden palkkioiden mukanaan tuomista lieveilmiöistä.
Kiinnostava aihe tämä motiivi-juttu, toivottavasti tulee asiallisia näkökulmia mahdollisimman monelta!
Ps. Aloitusta muuten pidän provona: ei kukaan joka sijaisvanhemmuutta tosissaan olisi harkinnut, voi olla noin typerä, että tosiaan loisi käsityksensä bioista TÄMÄN palstan perusteella?!
on tietysti totta, että näiden mainitsemieni esimerkkien välimaastoon myös mahtuu varmaan moniakin tapauksia.
Kuten jo aiemmin on todettu, niin meitä sijareita on yhtä moneen lähtöön kuin biojakin.
Kuitenkin sanoisin, että kuulut enempi tuohon samaan leiriin, kuin itsekin, eli ymmärrät, että teet työtäsi ja vaikka kuinka "töistäsi" pidät, niin ymmärrät väistyä, kun omat vanhemmat astuvat kuvaan.
Aivan sama on meillä, että vaikka se tieto tuolla taustalla on, ettei lapset ole meidän, mutta kun heitä on aivan pienestä asti hoitanut, niin kyllä väkisinkin heihin kiintyy niin, että tuntuvat omilta ja lapset tottakai ovat myös meihin kiintyneet. Me edustamme heille niitä vanhempia, jotka he tuntevat ja joihin voi luottaa.
Omat vanhemmat ovat omasta halustaan jääneet hyvinkin vieraiksi heille. Onneksi sentään sen verran, että jonkinlainen yhteys on säilynyt.
Myös olen pitänyt heidän sukulaisiinsa yhteyksiä, silloin kun vielä eivät itse osanneet, ajatellen, että on aikuisena helpompi jatkaa yhteydenpitoa, kun ovat pienestä asti edes jotenkin tunteneet.
Kirjoituksestani ehkä voi vetää sellaisen johtopäätöksen, että jos tekee tätä hommaa vain työnään, siis haluaa tästä myös kunnon korvauksen, niin olisi jotenkin tunteeton lapsia kohtaan. Sitä en suinkaan tarkottanut, vain sitä, että silloin kun ei ole edes tarvetta omia toisten lapsia, niin on helpompi antaa biovanhemmille heille kuuluva paikkansa ja päästää lapsista irti, silloin kun on sen aika.
Se on aivan totta, että kutsumusta tähän tarvitaan, ei tästä työstä koskaan voi niin paljon rahaa saada, että korvaus vastaisi sitä kaikkea, mitä itsestään tähän laittaa likoon.
Eikä vain itsestään, mukaanhan tulee koko perhe ja kuten meidänkin tapauksessa koko suku.
Meidän sukulaiset, mun vanhemmat ovat olleet sijoitetuille aivan samanlaiset isovanhemmat kuin omillekin. ei heillä luonnollisestikaan tunnetaso voi olla samaa luokkaa, mutta samalla tavalla ovat ottaneet nämä toisten lapset huomioon, synttäreiden, rippijuhlien ym. muistamisissa, samoin mun siskot. Lapset ovat vierailleet mun siskojen luona, kuten olisivat heidän oikeita tätejään jne.
Palkkauksessa kuulee usein palkan pienuuden syyksi mainittavan juuri tuon, mitä sanoit, että liian hyvä palkka saattaisi houkutella ns. väärillä motiiveilla ihmisiä tähän työhön.
Luulen kuitenkin, että se on melko turha huolenaihe, sillä tämä on sen verran kutsumusta kysyvää kuitenkin, että luulen, ettei pelkkä raha riitä motiiviksi. Sitäpaitsi ei edes palkkion pienuus ole pystynyt pitämään poissa kaikkia, joiden ei olisi alalle toivonut koskaan ryhtyvän.
Sitten on vielä nämä todelliset busineksen-pyörittäjät, perhekoteineen. Ne taitavat olla se suurin mätäpaise, ulkopuolisine henkilökuntineen.
Mieluummin tarjottais lapsille enemmän sij.koteja, jotka ovat oikeita koteja eikä yksityisiä laitoksia ja sij.vanhemmat saisivat paremman palkkion, kuin että nyt ylläpidetään isolla rahalla näitä joskus hyvinkin kyseenalaisin toimintaperiaattein toimivia busineksia. Luulen, että tav. sij.perheen mahdollisiin ongelmiin kuitenkin päästään huomattavasti helpommin kiinni.
Meillä ainakin tuntuu, että kaikki "kyttivät", ihan kuin olisimme yhteisomistusta. Siis naapurit
ym. ulottavat oman valvontansa ihan pyytämättä meidän asioihimme jne. Sossutkin vierailevat varmaan useammin, kuin näissä laitosmaisissa paikoissa. Sij.perheillä ei myös yleensä ole laitosmaisia sääntöjä, ei lapsille eikä myös vanhempien suuntaan. Paitsi juuri näissä mainitsmissani valitettavissa tapauksissa, joista näilläkin palstoilla on saanut lukea.
Siis minun motiivini oli ruveta tekemään työtä, joka olisi mulle mielekkäämpää, kuin papereiden pyörittely, haasteita en ole koskaan pelännyt, että jos olisin helpolla halunnut päästä, niin niiden papereiden kanssa edelleen seurustelisin.
Lisäksi työ on ns yleishyödyllistä toimintaa ja isoin ja tärkein syy, toteuttaa haaveeni, joka oli mulla lastenkotityöskentelystä lähtien, pelastaa lapset lastenkodeista.
lapsettomuutta,ja adoptiolasten vähyydestä johtuvaa,että aletaan huostaanotettuja
omimaan.Barbaarista menoa.On täysin eriasia
huostaanotto,tai väkisin adoptio.
Miltäs sinusta tuntuisi jos lapsi
vuosien kuluttua väkisin sinulta riistettäisiin?
Kiitos kun väänsit taas perusteellisen vastauksen!
Nyt täytyy painua pehkuihin, mutta mielelläni vaihtaisin mielipiteitä vielä, mm. laitoksista, epäpätevistä/kipeistä sijaisperheistä ja palkkioista.
Palataan aiheisiin ennemmin tai myöhemmin,
nyt vaan hyvät yöt!
ei ole verrattavissa sijaisperheeseen.
heillä on ihan erit vaatimukset koulutuksesta esimerkiksi. he joutuvat maksamaan työnantajamaksuja, henkilökuntaa pitää kouluttaa
jne.
moniongelmaisia lapsia/nuoria ei voi sijoittaa ihan tavalliseen perheeseen koska heillä ei ole
tarvittavaa koulutusta kohtaamaan niitä ongelmia mitä olemassa on. (eikä heitä muutenkaan kovin moni ole edes halukas ottamaan).
Eikö nyt sentään pitäis olla koulutus hankittu, ennenkuin mennään perhekotiin tai laitokseen moniongelmaisia lapsia hoitamaan. Ei nämä mitään harjoituskappaleita ole nämä lapset. Ja koulutsta ei todellakaan tarvitse näiden perhekotiyrittäjien kustantaa.
kustantaa jos haluaa pitää tason hyvänä.
se koulutus on hankittu ennen kuin töihin mennään, sehän on ihan selvää.
mutta koulutuspäivillä tai kursseilla hankitaan uusia tietoja ja taitoja. työnantaja maksaa koulutukset ja myöskin palkat sijaisille.
niistä ei nyt kovin suuria summia kerry mutta mistä alunperin oli kysymys oli se että sijaiskotia ja perhekotia/laitosta ei rahallisesti voi verrata toisiinsa.
No kyllä minäkin mietin, että toivottavasti tämä on kuitenkin provo. Ei kai nyt kukaan voi ajatella, että hmm haluan lapsen, mikähän on helpoin (rahakkain?) tapa: adoptio, sijaisvanhemmuus vai mikä? Biologinen lapsiko ei sitten ole yksi vaihtoehdoista?
Tokihan sitä realisti täytyy olla ja sen verran miettiä, että jos 2 aikuista ei pärjää talouteen tulevilla tuloilla niin miten pärjätään jos lapsi tulee.
Ei meidän talous kaatuisi vaikka meillä asuvat lapset kaikki olisivat omia, sitten muita menoja suunniteltaisiin tarkemmin, ei meillä hoitopalkkioiden varaan mitään ole laskettu. Kahdesta lapsesta en saa palkkioita, mutta kaksi ovat tavallisen hoitopalkkion piirissä. Kaikki menee mikä tulee. Lähinnä kysymys on siitä, että tämä on minulle maksimi. Nyt pystyn antamaan jokaiselle lapselle omaa aikaa (sekä omille että lainalapsille) varsinkin kun lapset alkavat olla isompia ja viettävät jo aikaa kodin ulkopuolellakin omien vanhempiensa luona tai sukulaisilla. Lisää lapsia kunta tarjoaa säännöllisin välein. Sydäntäsärkevää kieltäytyä, mutta pakko, rajansa kaikella.