Kysymys kiusatuille

Halusit aikuisen vastaajan, mutta en ole sellainen, mutta kiusattu kyllä. Mä luulisin, että siitä selviää kyllä ihan hyvin, jollei ole jotain oikein vakavaa, mutta tietty se jättää jälkensä. Jos ei olis joutunu koskaan kiusatuksi, niin olis mulla ehkä nytkin enemmän kavereita ja itsetunto olis tietty korkeammalla. Kaikki olis toisin, tai sitten ei. Elämästä ei voi sanoa mitään varmaa, mutta olen kyllä sitämieltä, että kyllä siitä olisi selvinnyt jotenkin yli, vaikka arvet aina sydämessä onkin...

minua kiusattiin koulussa yhdeksän vuotta. Nyt olen välillä työttömänä ja välillä jossain harjoittelupaikoissa, mutta minusta on ihan hirvittävää mennä puhumaan vieraille ihmisille ja muutenkin sosiaaliset tilaanteet ovat äärimmäisen ahdistavia. Minulla on pari hyvää ystävää, onneksi, muuten olisin varmaan menettänyt itsetuntoni kokonaan. Olen koonnut itsetuntoni rippeitä ja olen jo vahvempi kuin silloin kun minua kiusattiin, nyt jos joku uskaltaisi sanoa samoja asioita kuin silloin kun olin koulussa saisivat kyllä kuulla kunniansa, enää en sellaista sietäisi vaikka mikä olisi. Minua harmittaa kaikkein eniten se, että olen ujo ja hiljainen muiden seurassa, jos ne tietäisi millainen minä todella olen ne varmaan säikähtäisi. Toivon todella että jonain päivänä uskallan päästää todellisen tepperamenttini valloilleen, en ole oikeasti mikään hissuttelija ja vain ne jotka minut todella tuntee tietävät sen.

Hei!
Minua on kiusattu koko koulun ajan. Olen nyt 25-vuotias. Aika hyvin olen selvinnyt kiusaamisesta hyvien ystävien avulla. Kyllähän kiusaaminen aina jättää jälkensä, ainakin minuun on jättänyt. Olen hirveän ujo. Sosiaaliset tilanteet vieraiden ihmisten kanssa ovat yhtä painajaista. Mutta niistä olen selvinnyt, kun ajattelen, että kukaan ihminen ei ole parempi toista. On siis sen kiusaajan oma tyhmyys, jos se kiusaa toista. Luulen, että olisin paljon rohkeampi, jos minua ei olisi kiusattu koulussa.
Toivon kaikille kiusatuille jaksamista ja kaikkea hyvää. Pärjäilkää.

ala- ja ylä asteella, mutta onneksi lukiossa sitä ei enää tapahtunut, johtuen varmaan pitkälti siitä että ne ivailijat menivät jonnekin amikseen ja ties minne. Sain siis olla sellaisten ihmisten seurassa jotka joko ottivat muiden tunteet huomioon, olivat fiksuja tai ainakin tukkivat turpansa todella tehokkaasti. Fyysisesti mua ei oo koskaan kiusattu, irvailtu ja piilovittuiltu "vaan". Sellasta henkistä kiusaamista siis. Kehityin varsin myöhään (eikä mulla vieläkään ole edes A-kupin rintoja vaikka ikää on 19), ja siitäkös jätkät saivat kommentoimisen aihetta. Ei ne tietyt sanat unohdu vaiks miten yrittäis! Esim. kun treenattiin yläasteella itsenäisyyspäivän tanssiaisiin ja pojat oli sisäpiirissä ja tytöt ulkopiirissä niin joku heitti että hei, eikös poikien pitäny olla sisäpiirissä HHAHAHAHHAHAHA! Ihan omilta itseäni nuoremmilta sisaruksilta on tullut kuultua kakara- kommentteja. Jos muut eivät olisi tehneet rinnattomuudestani ongelmaa, niin ehken olisi tehnyt siitä ongelmaa itsekään ja mulla olis vähemmän paska itsetunto.

En nyt hirveän vanha vielä ole, kun vain 18v. Mutta silti on ala-ja yläasteesta mennyt aikaa. Ala-asteella olin se ei toivottu kolmaspyörä , jota kiusattiin tarpeen tullen=lähes päivittäin niiden kahden muun taholta, syrjittiin ym. Mutta silloin en uskaltanut yrittää tutustua muihin.

Minun kohdalla yläasteella se oli syrjimistä ja välillä päivittäin tultiin ärsyttämään päin naamaa. Varsinkin pojat. Ketään luokkalaista ei kiinnostanut seurani. Roikuin aina jonkun perässä, vaikka oli minulla vajaan parin vuoden aikana ihan oikeatkin kaveritkin. Jossain vaiheessa olin yksin, no ehkä vajaan kuukauden ajan.

Noiden aikana ja sen jälkeen kesti keskivaikeaa/vaikeaa masennusta ehkä suunnilleen kolme vuotta. Lopulta kävin puolen vuoden ajan terapiassa. Siitä selvisin ja nyt elämä on alkanut maistumaan. Enkä sanoisi, että enää olisi niin traumoja jäljelläkään. Pahin asia oli se, kun minä en ollut tärkeä muille ihmisille, eikä minusta pidetty tällaisena-> johti vuosien yrityksiin muuttaa luonnettani ja itseäni. Eivät ne pilkalliset sanat sittenkään merkinneet niin paljoa ja se että minua monet yrittivät ärsyttää. Vain se etten kelvannut tämmöisenä.

Mutta nyt kelpaan ja kavereitakin riittää:) Ja itsetunto on parantunut ja kasvanut ihan hyväksi. Enkä ole katkera enkä enää ole muistanut pariin vuoteen ajatella niitä kiusaajia. Koska ne eivät merkinnetkään minulle niin paljoa, vaan sillä oli paljon enemmän merkitystä, että minusta ei pidetty. Mutta nyt minusta pidetään:)

Elämästä ei oikein tule vieläkään mitään. En uskalla tutustua ihmisiin, en saa kavereita, en osaa enkä uskalla puhua ihmisille koska aina pelkään että taas se alkaa yms yms yms. Nyt syön masennuslääkkeitä ja yritän pitää itseni kasassa. Töissä en oikein pärjää koska en luota itseeni, joten työttömänä tässä ollaan oltu jo pitemmän aikaa. Yritin tappaa itseni jokin aika sitten. Nyt käyn psykiatrilla. Että kiitosta vaan kiusaajat! Teillä on varmaan nyt hyvä olla, eikö?