Joskus se elämä ei vain mene niin kuin on lapsena halunnut tai vanhempana suunnitellut.
Olen pian 27 vuotias, lasta on kohta 5 vuotta yritetty tuloksetta saada. Vuonna 2004 käytiin jo hoidoissakin, mutta kun mitään "vikaa" ei kummastakaan löytynyt halusin yrittää vielä ihan luonnonkeinoin.
Vuonna 2004 lapsettomuushoidoissa tehtiin 1 inseminaatio ja totta kai ajattelin olevani raskaana. Vaan enpä ollut. Sen jälkeen sanoin etten jaksa sillä hetkellä hoitoja enempää, sillä talonrakennus ja muita juttuja oli kesken. Sitten se vaan jotenkin jäi. Nyt aikaa onkin yhtäkkiä kulunut melkein 5 vuotta.
Sunnuntaina puhuin mieheni kanssa ja hänkin oli sitä mieltä että nyt olisi taas jaksettava yrittää. Reippaana tyttönä tartuin puhelimeen ja soitin terveyskeskukseen jotta olisin saanut labralähetteet, joka taas takaa sen että hoitoja päästään heti suunnittelemaan. Lääkäriin ensimmäinen aika olisi ollut vasta joulukuun puolivälin maissa. Soitin miehelleni ja kerroin että menee aika pitkiin kantimiin ja esitin reipasta. Puhelun jälkeen tuli kauhea olo. Itkua tuli vaikka kuinka kauan, enkä pystynyt lopettamaan. En pysty ymmärtämään mikä helvetti on vialla, kun mikään ei ole vialla ja kuitenkin kaikki on vialla.
Monia asioita paini pienessä päässä. Tuli väkisinkin mieleen, että kannattaako hoitoja edes yrittää, jos siinä rinnalla oma jaksaminen heikkenee huomattavasti. Ja jaksanko odottaa joulukuulle saakka kun nyt on se tunne että jaksaisi hoitoja.
Illalla kerroin sitten miehelleni että päivä ei mennyt ihan niin kuin olin antanut ymmärtää... Kysyi syytä ja kerroin etten halua hänellä olevan paha mieli minun vuokseni, yritän ikään kuin suojella.
Heittääkö teidän muidenkin samassa tilanteessa olevien pää näin volttia, vai mietinkö asioita vain liikaa...
-äitipuoli-
Olen pian 27 vuotias, lasta on kohta 5 vuotta yritetty tuloksetta saada. Vuonna 2004 käytiin jo hoidoissakin, mutta kun mitään "vikaa" ei kummastakaan löytynyt halusin yrittää vielä ihan luonnonkeinoin.
Vuonna 2004 lapsettomuushoidoissa tehtiin 1 inseminaatio ja totta kai ajattelin olevani raskaana. Vaan enpä ollut. Sen jälkeen sanoin etten jaksa sillä hetkellä hoitoja enempää, sillä talonrakennus ja muita juttuja oli kesken. Sitten se vaan jotenkin jäi. Nyt aikaa onkin yhtäkkiä kulunut melkein 5 vuotta.
Sunnuntaina puhuin mieheni kanssa ja hänkin oli sitä mieltä että nyt olisi taas jaksettava yrittää. Reippaana tyttönä tartuin puhelimeen ja soitin terveyskeskukseen jotta olisin saanut labralähetteet, joka taas takaa sen että hoitoja päästään heti suunnittelemaan. Lääkäriin ensimmäinen aika olisi ollut vasta joulukuun puolivälin maissa. Soitin miehelleni ja kerroin että menee aika pitkiin kantimiin ja esitin reipasta. Puhelun jälkeen tuli kauhea olo. Itkua tuli vaikka kuinka kauan, enkä pystynyt lopettamaan. En pysty ymmärtämään mikä helvetti on vialla, kun mikään ei ole vialla ja kuitenkin kaikki on vialla.
Monia asioita paini pienessä päässä. Tuli väkisinkin mieleen, että kannattaako hoitoja edes yrittää, jos siinä rinnalla oma jaksaminen heikkenee huomattavasti. Ja jaksanko odottaa joulukuulle saakka kun nyt on se tunne että jaksaisi hoitoja.
Illalla kerroin sitten miehelleni että päivä ei mennyt ihan niin kuin olin antanut ymmärtää... Kysyi syytä ja kerroin etten halua hänellä olevan paha mieli minun vuokseni, yritän ikään kuin suojella.
Heittääkö teidän muidenkin samassa tilanteessa olevien pää näin volttia, vai mietinkö asioita vain liikaa...
-äitipuoli-
Vastaukset 5
Vanhimmat
rohkeasti tähän lapsettomuushoitojen veneeseen; on pitkän sitkeää toimintaa, vie voimia, rasittaa parisuhdetta, maksaa yms.. mutta jos palkintona on oma nyytti, niin oman jaksamisen heikentyminen on murheista pienin :)
Voittehan lisäksi mennä yksityiselle, niin ei tarvi jonottaa :)
hei
en tiedä antaako tämä sinulle yhtään enemmän voimia, mutta toivon ainakin sydämmestäni että niitä löytäisitte.
itse olen samoja ikiä, ja 7v on nyt sitte yritetty. ensimmäisellä kerralla kun saatiin lähete ei vielä lähdetty, haluttiin myös kokeilla luonnollisesti. nyt on ravattu aktiivisesti 2v hoidoissa ja monet inssit tehty tuloksetta. ivf ei tuota tulosta ja nyt ollaan tokassa icsi:ssä.
tämä on todella rankkaa ja uuvuttavaa, kokoajan joko mieli maassa tai toiveikkaana yhtä kärrynpyörää.
no nyt jos ajatellaan mitä positiivista on joulukuussa: teille varmaan tehdään muutama inssi vielä. jos saat ajan ennen kierron loppumista pääsette suoraan käsiksi kun kerran on jo rutiinitestit tehty, niihin ei tuhlata enää aikaa. jos ei onni potki ensivuonna uudet hoidot ja jos käy niin kuin minulla ainakin, kelan katto pamahtaa lääkkeistä heti helmikuussa ja se helpottaa loppuvuodelle edes lääkekustannuksissa (jos tehdään ivf tai icsi yms). muutenkin joulukuussa on sulut joten ei ne marraskuussa mitään ihmeempää tee tai aloittele, ne ajattelee vaan omia lomia :) pääsette suoraan toimintaan.
mutta jos tämä ei yhtään avita kannattaa ottaa yksityiseen puoleen (en tiedä oliko sulla nyt julkinen minne olette menossa) yhteyttä jos pääsis sinne nopeemmin. jos päädytte yksityiseen kandee ne aimmat epikriisit pyytää sieltä mistä inssi tehtiin, säästätte aikaa.
kannattaa kerätä voimia ja helliä parisuhdetta, asettaa yhteiseksi tavoitteelksi ja olla yhdessä hyvään asiaan sitoutuneita. koska tämä on rankkaa ja parisuhde on koetuksella. seksistä tulee välillä aikamoista kellosuoritusta... aina ei jaksa puhua edes kumppanille vaan sitä pyörittelee asioita mielessä itsekseen, kummatkin.
minua on tutkittu ja hutkittu ja räpelöity, tuntuu että joka paikasta. julkisella unohtuu myös hyvin helposti aikoja varatessa kertoa että onko kyse jostain lääketieteeden opiskelijoiden ajasta. mulla oli kerran niitä monta ja olin tosi kipee ja surkee ku menin ajalle ja nämä vielä pällisteli ja koplas, oli inhimillisyys kaukana. se nöyryytti, mutta kun ei kerrottu ja jälkeen päin mietittynä siinä tilanteessa mulle ois kelvanu aika ku aika olin elimistöni kanssa pakkotilanteessa.
tuttaville syntyy lapsia ja ne kasvaa, se sattuu ja kadehdittaa. meillä on nyt vielä viikko jännitystä veritestiin, tehtiin hätätoimenpiteitä. lääkitysvaste meni överiksi (vaikka oltiin muka nyt tällä kertaa niin varovaisia pistojen suhteen). mulla isot rakkulat pamahteli jo kehossa ja luulin tekeväni jo kuolemaa ja menettäväni munanjohtimeni yms. yksi solullinen oli tulos ja se icksattiin. alkion siirrosta seuraavana päivänä, kun ei sais olla ressiä vaan positiivista aattelua, miehen veli soittaa ja kertoo niille tulee luomuvauva ja tokalla yrityksellä tärppäs!!! (kun ne ei tiedä meistä, ei oo koskaan kysyneet tai ihmetelleet. ovat olleet yhdessä tosi lyhyen aikaa) mä hajosin puhelun jälkeen, en kestäny. sitte soitti anoppi ja hehkutti (nekään ei tiedä, ei oo koskaan kysyneet tai ihmetelleet. kysyvälle läheiselle kerrotaa on päätetty, mutta ku kuaan ei kysy). mies on nyt kaksi päivää pilkkonu halkoja, kumpikaan ei vastaan puhelimeen, me ollaan eristäydytty, illat halitaan ja haaveillaan. näin on pakko toimia koska kukaan muu ei meidän parasta tässä tilanteessa ajattele kuin me. ja enempää ressiä ei haluta... vielä viikko mennään näin, pysytään yhdessä kasassa ja tuetaan toisiamme.
Hei savotar, pakko vastata sulle, kun kuulosti niin tutulta tuo sinun tarina ..
Meillä vuosi hoitoja takana, ensi viikolla (toivottavasti) toisen IVF:n eka PAS.
Tosiaan tuo sosiaalinen eristäytyminen on meillekin tuttua. En minä kateellinen ole siitä, että ystäväperheet saavat lapsia, mutta en kyllä pysty heitä tapaamaankaan raskauden aikana. Siis sellaisia, jotka eivät tiedä meidän tilanteesta. Heitä vain välttelee ja toivoo, että eivät änkeä kylään. Onnettomana suunnittelen mielessäni mitä teen, jos he keksivät tulla käymään, miten pääsen pakenemaan tilanteesta. Nimenomaan raskaana olevien ystävien tapaaminen on minulle vaikeaa. Kunhan vauva syntyy, pystyn heitä taas tapaamaan.
Ainakin minulle on aivan eri asia tavata ystäviä, jotka tietävät meidän tilanteesta, vaikka raskaana olisivatkin. Jotenkin he osaavat suhtautua tilanteeseen erilailla. Eivät ehkä hehkuta sitä raskautta niin avoimesti eivätkä varsinkaan kysele, että eikö teidän yhtään tee mieli "tehdä" lasta ...
Juu, pahiten ehkä eristäydyimme nyt viime kesänä, kun vihdoin sain testistä plussan (raskaus siis meni kesken). Plussaamisen jälkeen aloimme nimittäin vältellä myös niitä, jotka tietävät hoidoistamme. En halunnut kertoa aivan raskauden alussa, että plussa pätkähti, ja olen aika huono valehtelemaan päin naamaa, jos asiasta kysytään. Niinpä katsoimme parhaaksemme olla omissa oloissamme siihen asti, että varmistuu, että raskaus on ok. No, eihän se sitten ollutkaan ja nyt siis hoidot jatkuvat.
Ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä tämä on aivan h***etin rankkaa. Onneksi on ihana mies, joka on täysillä mukana tässä projektissa ja tukee parhaansa mukaan.
Ei muuta kuin plussatuulia sinun ensi viikon testiisi! :)
niinpä.
myö nyt tällähetkellä vaan ajatellaan että kyllä me niiden raskautta keretään tsemppaan pikkasen myöhemmin. nyt vaan ei oo voimia. ei pysty vaan repiin ittestä.
positiivisia ajatuksia on vaan, pakko olla. jännittää ja pelottaa.
mä kävin sen kaikkein vaarallisimman vaiheen läpi, eli hyperstimulaation. lääkäri soitti kesken työpäivän pois töistä, mellasti ja huusi puhelimeen. sekin pelkäs, myös hoitajat. itkin koko yön ja kun menin lääkäriin seuraavana päivänä. päädyttiin yhdessä että katotaan mitä täsrtä satsista irtoo, yksi ainokainen saatiin pelastettua ja mut kans ( niitä rakkuloita oli valtavasti tajuttomalla hajonnalla melkeen 30 oli isoin). tuntuu et pakko olla joku tarkotus tolla yhellä tässä tilanteessa. ja se yksikinhän riittää.
mulla oli viimeksi kohdussa siirron aikaa vielä uusia rakkuloita ilmestyny ja limakalvo ei ollu paras mahdollinen. nyt ei ollu enään muita ja kohdun limakalvo 11-12 eli kai pitäs olla optimaalista. rintonjen aristusta vaan kokoajan kyttään hysteerisesti.
Kyllähän tämä lapsettomuus rankkaa on ja voimia vaatii. Onneksi meillä on olemassa tämä palsta, missä on muita samassa tilanteessa olevia, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.
Sinun täytyy miettiä, mitä oikein haluat ja mikä on sinulle tärkeätä. Ei hoitoihin kannata lähteä jos tuntuu siltä, ettei pää niitä kestä. Mutta entä toinen vaihtoehto? Kestätkö ajatusta, että luopuisit ajatuksesta oman lapsen saamisesta? Jos tämä tilanne tuntuu sinusta kovin vaikealta ja raskaalta, kannattaisi ehkä käydä juttelemassa ammattiauttajan kanssa. Siis ihan psykologilla, yksin tai yhdessä miehen kanssa. Ei se ole mikään häpeä ja moni tälläkin palstalla hengaileva on niin varmasti tehnytkin. Voisi auttaa kummasti ja selventää ajatuksia.
Jos haluat lapsen ja tuntuu siltä, ettet jaksa hoitoja, oletteko keskustelleet miehesi kanssa adoptiosta? Olisiko se teille mahdollinen ratkaisu? Joka tapauksessa olet vielä sen verran nuori, ettei sinulla vielä ole tulipalokiire tämän asian kanssa. Eri asia olisi, jos olisit 10 vuotta vanhempi.
Hoidoista vielä sen verran, että jos päätätte niihin lähteä, niin kannattaa lähteä realistisin odotuksin. Ei kannata lähteä ajatuksella, että ekasta yrityksestä täytyy tärpätä. Lapsettomuushoidoissa tarvitaan kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Monesti hoidoissa tulee kuukausien taukoja eri syistä johtuen, silloin ei kiukuttelu auta vaan täytyy vain jaksaa odottaa. Jos olette 5 vuotta yrittäneet lasta, niin ei kai parin kuukauden lisäodotus voi maata kaataa? Siis jos pääsette lääkäriin joulukuun puolessa välissä, niin saatatte päästä aloittamaan hoidot jo alkuvuodesta. Eihän se nyt niin paha ole? Jos haluatte, että pääsette liikkeelle heti, niin sitten on vaan marssittava yksityiselle ja oltava valmis maksamaan siitä.