Moi!
Elämässäni pitäisi olla kaikki hyvin, tosin tuntuu etten valmistu koskaan, koska ahdistun niin paljon lopputyön tekemisestä, että se ei mene eteenpäin. Minulla ei ole töitä, vaikka kovasti haluaisin niitä tehdä, syy on siinä, etten uskalla niitä hakea. Ajattelen, ettei minua kukaan kuitenkaan ota, enkä pärjäisi niissä kuitenkaan. Olen siis päivät pitkät kotona, enkä juurikaan pidä yhteyttä ystäviini, joita minulla ei tunnu enää olevankaan. Pelkään pitää heihin yhteyttä, koska minulla on aina sellainen tunne, etteivät he oikeasti halua olla ystäviäni ja olen mielestäni tylsä, hiljainen ja ujo.
Kaikki asiat ahdistaa ja tuntuu että sekoan, jos elämässäni ei pian tapahdu jotain. Onneksi minulla sentään on ihana poikaystävä, jota rakastan yli kaiken. Pahinta on vielä se, että opiskelemme eri paikkakunnilla ja minulle on todella vaikeaa olla yksin...Vihaan vaan itseäni niin paljon...Miksen ovi olla kuin kaikki muut? En enää nauti juuri mistään enkä ole onnellinen. On sellaisiakin päiviä että olen tarmokas ja reipas, mutta useimmiten en...olen pelkkä nolla, eikä minulla ole kenellekään mitään annettavaa, siltä minusta tuntuu.....
Elämässäni pitäisi olla kaikki hyvin, tosin tuntuu etten valmistu koskaan, koska ahdistun niin paljon lopputyön tekemisestä, että se ei mene eteenpäin. Minulla ei ole töitä, vaikka kovasti haluaisin niitä tehdä, syy on siinä, etten uskalla niitä hakea. Ajattelen, ettei minua kukaan kuitenkaan ota, enkä pärjäisi niissä kuitenkaan. Olen siis päivät pitkät kotona, enkä juurikaan pidä yhteyttä ystäviini, joita minulla ei tunnu enää olevankaan. Pelkään pitää heihin yhteyttä, koska minulla on aina sellainen tunne, etteivät he oikeasti halua olla ystäviäni ja olen mielestäni tylsä, hiljainen ja ujo.
Kaikki asiat ahdistaa ja tuntuu että sekoan, jos elämässäni ei pian tapahdu jotain. Onneksi minulla sentään on ihana poikaystävä, jota rakastan yli kaiken. Pahinta on vielä se, että opiskelemme eri paikkakunnilla ja minulle on todella vaikeaa olla yksin...Vihaan vaan itseäni niin paljon...Miksen ovi olla kuin kaikki muut? En enää nauti juuri mistään enkä ole onnellinen. On sellaisiakin päiviä että olen tarmokas ja reipas, mutta useimmiten en...olen pelkkä nolla, eikä minulla ole kenellekään mitään annettavaa, siltä minusta tuntuu.....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että olet oikeasti masentunut. Siis kärsit ehkä sellaista masennusta johon olisi hyvä saada ammatti-ihmisen apua.
Ammatti-ihminen ei tarvitse aina heti olla lääkäri vaan ihan vain sellainen luotettava jolle voit purkaa sisintäsi! Tärkeää on päästä puhumaan ja pohtimaan asioita jotka vievät ajatuksiasi jatkuvasti alakuloisuuteen.
Suosittelen, että ROHKEASTI avaat sydämesi asiat vaikka lähiseurakuntasi diakonityöntekijälle, ne on ammattilaisia maksuttomia henkilöitä, jotka ymmärtävät elämää paljon! Älä myöskään pelkää sitä, että ne "tuputtaisi" jotain uskon asioita sinulle, sitä ne ei tee kuin asiakkaan pyynnöstä. Ne osaa asiansa, tiedän useita.
Älä pura masennustasi poikakaveriin, ainakaan jatkuvasti, ettei hän pelästy ja "juokse karkuun".
Muista, että me lähes me KAIKKI joskus kärsimme masennusta ja olemme täysin alakulosia. Emme usko itseemme, elämään tai mihinkään. Tällöin on tärkeää etsiä luotettava osaava ihminen jolle jakaa murheita..... Jos nämä ei auta, mene lääkärisi juttusille ja kysy johtuuko masennus jostain fyysisistä sairauksista?
ai niin,,, meinasin unohtaa sanoa, että jos olet käynyt riparin, tiedät että on olemassa myös meitä suurempi jonka puoleen voimme murheemme rukouksessa heittää, raamatun Jumala ja Hänen poikansa Jeesus joka kuulee meitä kun muut eivät kuule tai välitä! Temppiä, vielä se aurinko paistaa sinullekin ;-)
olen itse samassa jamassa ja olen ollut ennen tätähetkeä noin 5vuotta hoidossa... mutta aina olen jotenkin jaksanut tähän asti... vaan alkaa olemaan pikkuhiljaa keinot vähissä jaksaa sillähän me tänne kirjoitamme että saisimme purkaa pahaa oloa. itse olen käynyt (itsemurhan partaalla) kiitos osastohoidon että olen yleensäkin hengissä. mutta nyt on tilanne sellainen että en käy missään.ja jumitan kotona sisällä. kaikki kaverit on jäänyt vuosien mittaan pois... ja olen todella yksinäinen. jos ei ois isää ja siskoa niin en varmaan jaksais enää ollenkaan. mutta PAKKO JAKSAA ISÄN JA SISKON TAKIA!!
onko elämä tallaista aina? jos on niin kannattaako enää kauaa jatkaa? olen vasta 19 vuotias ja asiat näin huonosti? eikä valoa näy... olen hakenut apua 5 vuotta ja syönyt lääkkeitä ja muutavastaavaa mutta kauanko ihminen jaksaa?
Hei,
Tuntuu pahalta kun luen teidän kolmen ahdistuksista, jotka kaikki ovat aika samanlaisia. Näin ulkopuolisena on vaikeaa yrittää auttaa, vaikka teenkin työkseni järjestössä työtä eri kriiseissä olevien nuorten parissa.
Ihan lähtökohta kuitenkin umpikujista, masennuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista on ETSIÄ/LÖYTÄÄ luotettava ihminen jolle asioita voi jakaa KASVOTUSTEN! Mieluiten vielä samaa sukupuolta oleva.
Nyt jos ette lähde liikkeelle ja etsi itsellenne tätä luotettavaa ihmistä, ei mikään oikein lähde liikkeelle. Terapiassa käyminen yksistään ei välttämättä riitä, tarvitaan ystävä joka aidosti välittää sinusta ja on läsnä kun on paha olla!
Itse tiedän kokemuksista, että seurakunnissa (kristillisissä; ev.lut. Vapaakirkko, Helluntaiseurakunta ja muut vapaasuunnan seurakunnat) on erittäin hyviä sielunhoitajiksi kutsuttuja ihmisiä jotka auttavat pikänkin aikaa ihmisiä henkisten asioiden kanssa. Seurakunnan diakoni on paras lähtökohta, koska he ovat yleensä hyvin koulutettuja ja siitä on myös paljon apua keskusteluissa.
Näiden LISÄKSI TARVITSET/TTE IKÄISIÄNNE YSTÄVIÄ! Väitän, että juuri näistä seurakunnista LÖYTYY mitä ihmeellisen hyviä ystäviä juuri teille kaikille, jotka ovat usein kokeneet aivan samoja asioita ja selvinneet niistä Jumalan avulla!
Näitä kutsutaan vertaistukihenkilöiksi meidän järjestössämme joita meillä on huumeidenkäyttäjien tueksi useitakin. TEidän tapauksessa JOS HALUATTE aisoihin edistystä, SOITTAKAA paikallisseurakuntanne DIAKONILLE tai NUORISOTYÖNTEKIJÄLLE HETI HUOMENNA!!!
Sitten menkään NUORTEN ILTAAN ja näette, että siellä on aivan TAVALLISIA ihmisiä jotka ovat iloisia, rakkaudellisia, ystävällisiä ja kaikkea sitä hyvää jota olette nähtävästi jääneet ilman??
Kirjoittakaa sitten vaikka minulle miten meni tai menee. Jos et onnistu etenemään itse kaikesta huolimatta, voin vaikka lähettää sinulle paikkakuntasi seurakunnasta jonkun työntekijän puhelinnumeron tai emailin ja auttaa sinua alkuun....
Toivon kaikkea hyvää teille kolmelle ja kaikille jotka samassa tilanteessa nyt ovat....
terveisin Mikani...
ps. emailini on prfiilissa jos haluat lisätietoa tai yhteistietoja seurakunnista
Ongelma on siinä, ettei kehtaa/uskalla soittaa minnekään. Sitä on niin helppoa vaan jäädä yksin nyhväämään ja vaipua itsesääliin, mikä ainakin minua ärsyttää ja masentaa vielä enemmän, ku on tällainen nyhverö. Lupaan ottaa selvää oman paikkakuntani ihmisistä, ehkä siellä olisi joku joka minua kuuntelisi. Toisaalta ahdistaa kertoa taas kaikki alusta alkaen, ongelmia kun on ollut jo nuorenakin. Sitten vielä, kun minun on niin vaikea puhua ihmisille kasvotusten, ujous on niin hirveä. Olisi minulla kavereita, jotka haluaisivat nähdä jne. mutta mieluiten keksin jonkin tekösyyn, ettei tarvitsisi, vaikka sisimpäni huutaa, että tartu siihen puhelimeen ja soita heille. Toisaalta he ovat minua menestyvämpiä, ja tuntuu että masennun entisestään, jos näen ja kuulen heidän juttujaan.
Katsellaan, josko pääsisin asiassa edes hiukan eteenpäin.
Tuntuu kyllä oikeasti niin pahalta, kun ei osaa nauttia elämästään. Katsoo vaan, kun toiset painaa pää kolmantena jalkana ja toteuttavat unelmiaan ja oikeasti elävät. Minäkin nuorempana olin todella reipas, silloin lukioaikaan, halusin hyvät paperit ja minulla oli suunnitelmia...Nyt on niinku ihan sama mitä sitä tekee, tai tekeekö mitään. Olen itse 22-vuotias.
Haluaisin että ympärilläni olisi ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa, nauraa ja hassutella, olla nuori. Mutta mä en vaan osaa viihdyttää ihmisiä, olla miellyttävä. En tarkoita että olisin ilkeä, en vaan ole niin sosiaalinen ja jään helposti isossa porukassa ulkopuolelle. Pelottaa, että alan pikku hiljaa pelkäämään ihmisiä, koska olen niin ujo ja ajattelen aina, ettei kukaan minusta tykkää. Kaikki on vaan paskaa, aamulla ei huvita herätä, koska luvassa ei ole mitään kummoisempaa.
En syö lääkkeitä tai ole terapiassa, en usko niistä olevan hyötyä. Enkä halua puhua edes muille tutuille, ei ne ymmärtäis kuitenkaan, kuinka paha olo on. Poikaystäväkin luulee että pelleilen ja en ole tosissani, jos kerron tunteistani...