Mies pyöräytti sinitarranpalaa sormissaan, painoi sen kiinni kartan kulmaan ja kartan vasten valkeaa kiviseinää. Astui askelen taakse ja katsoi suurta sinisävyistä julistetta hymyillen. Siinä se oli, elämä kartalla, kartta elämästä seuraavien kahden vuoden ajan.
Karttaan oli merkitty reittejä erivärisillä kynillä, punaisia, sinisiä ja vihreitä viivoja kaikki määrätietoisen tarkasti päivämäärin selvennetty. Enää kolmekymmentä yötä ja kolmekymmentä päivää matkan alkuun.
Kari virnisti auringonsäteiden pistäessä valoa kartalle. Muistellen johtajan ilmettä mies ei voinut olla röyhistämättä rintaansa. Linjalla työskentelevät kävivät harvoin kaikkein pyhimmässä, asiat hoidettiin yleensä työnjohtajien välityksellä, tuona päivänä Kari oli halunnut itse nähdä pääjohtajan ilmeen.
Kaksikymmentä vuotta mies oli tehnyt töitä saman sorvin ääressä. Pitkiä vuosia ja lyhyitä vuosia, riippuen missä kohtaa elämä, avioliitto, lapset ja perhe olivat olleet. Toisinaan tunnit olivat madelleet, joskus kotiinlähtöä oli pitkittynyt tarkoituksella.
Katse hakeutui kartan oikeaan alakulmaan, Australia, Tasmania, salaperäisiä nimiä kartalla. Oven kolahdus havahdutti miehen Oseanian lämmöstä räntäsateeseen.
- Hei kulta, Kari aloitti ja astui hymyillen vastaan vaimoaan.
- Hei, Susanna hymyili varautuneesti ja laski haalareihin puetun lapsen jalkoihinsa.
- Keitin kahvia, mies sanoi auttaen lapsen ulkovaatteista.
- Joko tytöt tulivat?
- Heitä ei ole näkynyt, mies kurtisti kulmiaan ja vilkaisi tyhjää sekaista huonetta.
- Entä Atte? nainen kysyi väsyneesti ja vilkaisi miestä. – Eeron luona?
Kari virnisti vaatteista vapautetulle lapselle. - Luulen niin, soitanko? Mies nosti katseensa vaimonsa silmiin.
- Jos viitsit, Susanna pyysi kaataen kahvia kuppiin. Nainen täytti kattilan vedellä, nosti sen liedelle ja etsi spagettipussin kaapista. Ärtymys siitä ettei mies huomannut aloittaa ateriavalmisteluja vaikka tuli kotiin aiemmin sai naisen kolauttamaan kattilan kannen tarpeettoman kovasti paikoilleen.
- Susanna, mies aloitti istuen keittiön pöydän ääreen.
- Joko soitit Laurilalle?
- Kulta.
Miehen äänensävy sai Susannan pysähtymään kesken kiireisten askelten. – Saitko kokeiden tulokset? Nainen vakavoitui.
- Sain, kaikki on kunnossa, olen terve, mies hymyili leveästi.
- Milloin seuraava seurantakäynti on?
- En kysynyt, kai se lukee papereissa joita antoivat mukaan. Tiedätkö mitä muru? Mies jatkoi katsoen olohuoneen seinälle ripustamaansa karttaa. Susanna astui pöydän luo ja antoi katseensa seurata miehen katsetta. – Niin? nainen kurtisti kulmiaan.
- Sanoin tänään itseni irti.
- Miksi ihmeessä?
- Ensikuussa toteutan sen mitä päätin.
- Toteutat mitä? Päätit milloin? Mistä oikein puhut, naisen ääni särähti kiukkua.
- Kierrän maapallon, reissaan kaksikymmentä neljä kuukautta, Eurooppa, Aasia, Intia…
- Onko sinulla kuumetta, nainen pyrskähti, kääntyi pakastimelle ja poimi jauhelihapakkauksen käteensä.
- Voin hienosti. Kierrän kaikki ne paikat joista luin maatessani valkeana lakanoilla.
- Luit kaksi vuosikertaa National Geographicia.
Miten ajattelit että rahoittaisit matkan, entä lasten koulu, työni?
- Kulta, vain minä lähden, säästin siitä kun palasin tehtaalle, pistin sivuun joka kuukausi pienen summan…
- Pistit sivuun? Susanna huudahti jysäyttäen jäisen lihan vasten teräspöytää. – Pistit sivuun silloin kun itkin mistä saisin rahaa uuteen astianpesukoneeseen? Kun auto hajosi ja kuljin bussilla puolivuotta, naisen ääni kohosi. - Ja nyt ajattelit lähteä parin vuoden reissuun yksinäsi, noilla rahoilla?
- Tarvitsen aikaa ajatella, onhan tästä puhuttu.
- En kuvitellut että tarvitset aikaa pari vuotta, ajattelin lähinnä viikonloppua lapissa ja hölmö kun olin kuvittelin että kun hiukan säästämme, saamme sinulle loman lapissa.
- En ole jättämässä teitä, Kari kuiskasi astuen vaimonsa taakse.
- Minusta tuntuu että juuri niin olet tekemässä, muttet uskalla myöntää että haluat erota, nainen sihahti.
- Olet ihan väärässä, haluan jatkaa liittoa, en vain tiedä miten.
- Joten ajattelit ottaa parin vuoden aikalisän ja jättää minut selviytymään tästä kaikesta yksin, Susanna jatkoi hiljaa hampaidensa välistä.
- Voin käydä välillä kotona, Kari kuiskasi.
- Käyt kotona? Kierrät maapallon ja pistäydyt kotona aina kun satut tälle puolen tellusta, Susannan nauru jäähtyi.
- Tarvitsen tämän matkan.
- Pitäähän sinun matkasi saada, Susanna totesi lempeästi.
- En halua jättää teitä, Kari sanoi koskettaen vaimonsa poskea.
- Uskon sinua. Elämäsi oli yhden kortin varassa, voitit joten onhan sinun palkintomatkasi saatava.
- On kummallista palata elämään kuolemantuomion jälkeen.
- Mitä siitä että elin kaksi vuotta yksin, tein töitä kuin hullu jotta saatoin olla kaiken liikenevän vapaa-aikani vuoteesi vierellä, hylkäsin lapsetkin jotta saatoin tukea sinua.
- Älä ole katkera, selvisit hienosti yksin.
- Pärjäsin koska rakastin sinua, minun oli pakko, Susannan ääni särkyi.
- Ei riidellä enää, Kari suuteli naisen niskaa. – Rakastan sinua.
- Ajattelinkin ettet voi olla noin tyhmä, nainen hymyili painaen päänsä miehen olkaa vasten.
- En peru matkaa.
- Et peru, juurihan sanoit? Susanna nikotteli.
- Lähden marraskuun ensimmäinen.
- Et voi, nainen itki ja iski puulastan paistinpannuun jauhelihan sekaan.
- Voin ja lähden, me tarvitsemme tätä, mies totesi hiljaa.
Ero oli noussut Susannan mieleen usein Karin tervehdyttyä, mutta arki yksin tuntui pelottavalta. Silti hylätyksi tuleminen tuntui epäoikeudenmukaiselta ja julmalta.
- Tehdäänkö erosta virallinen ennen lähtöäsi, Susanna huokaisi hiljaa.
- En halua erota, haluan jatkaa, en vain tiedä miten.
- Jätät uppoavan laivan ja se on kaikki mitä voit? naisen ääni oli katkera.
- En ole jättämässä mitään, enkä ketään, ei rakkaus katoa vaikka astun ulos huoneesta.
- Ei rakkaus ehkä lisäännykään jos karkaat Indokiinaan.
- En karkaa mihinkään.
- Mitä toivot että tekisin? Hyväksyisin hiljaa päätöksesi? Susanna ihmetteli.
- Mitä sinä haluaisit että tekisin?
- Peru matka, ostetaan säästöillä uusi luotettava auto.
- Jos unohdettaisiin tuo vaihtoehto. Haluaisitko lähteä mukaan?
- Totta kai haluan, mutta lapset?
- Kaikki asiat voidaan järjestää jos haluat mukaan.
Susanna mietti kauan. Matka ajatuksena tuntui houkuttelevalta, mutta kaksi vuotta lasten kanssa tuntemattomissa paikoissa tuntui uhkarohkealta. – En voi, jonkun on kannettava vastuu tästä kaikesta, nainen huokaisi.
- Mikä matkalle lähdössäni pelottaa eniten?
- Jaksaminen, olin loppu kun sairastuit, nyt lapsia on neljä. Talvi on tulossa, talo on liian iso jotta saisin yksin hoidettua tämän kaiken työni lisäksi.
- Tuo taitaa olla totta, Kari myönsi alistuen.
- Ehkä jos muuttaisin isän luokse, Susanna mutisi.
- Entä jos myytäisiin talo?
- Vuokrataan vaikka ensin, nainen hymähti kyynelten lävitse.
- Ei kun myydään. Saat tehdä rahoilla mitä haluat, osta se auto, muuta isällesi tai vaikka vuokralle, tee asioita joita olisit aina halunnut muttet ehtinyt.
- Unohdat vain yhden asian, Susanna pudisti päätään. – Minulla on neljä lasta huollettavanani.
- Palkkaa lastenhoitaja, tai vielä parempaa, pidä Eeva hoidossa mutta lopeta työt kahdeksi vuodeksi.
- Menetit viimeisetkin järjenhippeesi.
- Ei kun oikeasti, talosta saat rahaa pariin sapattivuoteen, pidä Eeva hoidossa, muksut ovat koulussa päivät, osta auto ja tee mitä ikinä tahdot.
- Entä kun tulet takaisin eikä ole taloa eikä rahaa? Susanna virnisti.
- Tehdään uusi talo, otetaan velkaa, tai asutaan loppuikä vuokralla, mietitään sitä sitten kun palaan, Kari hymyili rutistaen Susannan rintaansa vasten.
- En pitänyt tässä talossa juurikaan mistään ennen lasten tuloa, mutta nyt kaikkeen liittyy niin paljon muistoja.
- Tehdään rakas uusia muistoja, hyviä muistoja, ei oteta mitään tästä mukaan tulevaan. Jätetään kaikki. Kun palaan aloitetaan alusta. Katsotaan onko meistä elämään loppuikä yhdessä.
- Voisitko käydä neljännesvuosittain kotona?
Voisin uhkailla lapsia tyyliin, odottakaahan kun isä tulee.
- Lupaan käydä viikon kotona joka kolmas kuukausi.
- Joka kerta käydessäsi mietitään erotaanko vai jatketaanko?
- Keskustellaan joka käynnilläni jatkosta.
Karttaan oli merkitty reittejä erivärisillä kynillä, punaisia, sinisiä ja vihreitä viivoja kaikki määrätietoisen tarkasti päivämäärin selvennetty. Enää kolmekymmentä yötä ja kolmekymmentä päivää matkan alkuun.
Kari virnisti auringonsäteiden pistäessä valoa kartalle. Muistellen johtajan ilmettä mies ei voinut olla röyhistämättä rintaansa. Linjalla työskentelevät kävivät harvoin kaikkein pyhimmässä, asiat hoidettiin yleensä työnjohtajien välityksellä, tuona päivänä Kari oli halunnut itse nähdä pääjohtajan ilmeen.
Kaksikymmentä vuotta mies oli tehnyt töitä saman sorvin ääressä. Pitkiä vuosia ja lyhyitä vuosia, riippuen missä kohtaa elämä, avioliitto, lapset ja perhe olivat olleet. Toisinaan tunnit olivat madelleet, joskus kotiinlähtöä oli pitkittynyt tarkoituksella.
Katse hakeutui kartan oikeaan alakulmaan, Australia, Tasmania, salaperäisiä nimiä kartalla. Oven kolahdus havahdutti miehen Oseanian lämmöstä räntäsateeseen.
- Hei kulta, Kari aloitti ja astui hymyillen vastaan vaimoaan.
- Hei, Susanna hymyili varautuneesti ja laski haalareihin puetun lapsen jalkoihinsa.
- Keitin kahvia, mies sanoi auttaen lapsen ulkovaatteista.
- Joko tytöt tulivat?
- Heitä ei ole näkynyt, mies kurtisti kulmiaan ja vilkaisi tyhjää sekaista huonetta.
- Entä Atte? nainen kysyi väsyneesti ja vilkaisi miestä. – Eeron luona?
Kari virnisti vaatteista vapautetulle lapselle. - Luulen niin, soitanko? Mies nosti katseensa vaimonsa silmiin.
- Jos viitsit, Susanna pyysi kaataen kahvia kuppiin. Nainen täytti kattilan vedellä, nosti sen liedelle ja etsi spagettipussin kaapista. Ärtymys siitä ettei mies huomannut aloittaa ateriavalmisteluja vaikka tuli kotiin aiemmin sai naisen kolauttamaan kattilan kannen tarpeettoman kovasti paikoilleen.
- Susanna, mies aloitti istuen keittiön pöydän ääreen.
- Joko soitit Laurilalle?
- Kulta.
Miehen äänensävy sai Susannan pysähtymään kesken kiireisten askelten. – Saitko kokeiden tulokset? Nainen vakavoitui.
- Sain, kaikki on kunnossa, olen terve, mies hymyili leveästi.
- Milloin seuraava seurantakäynti on?
- En kysynyt, kai se lukee papereissa joita antoivat mukaan. Tiedätkö mitä muru? Mies jatkoi katsoen olohuoneen seinälle ripustamaansa karttaa. Susanna astui pöydän luo ja antoi katseensa seurata miehen katsetta. – Niin? nainen kurtisti kulmiaan.
- Sanoin tänään itseni irti.
- Miksi ihmeessä?
- Ensikuussa toteutan sen mitä päätin.
- Toteutat mitä? Päätit milloin? Mistä oikein puhut, naisen ääni särähti kiukkua.
- Kierrän maapallon, reissaan kaksikymmentä neljä kuukautta, Eurooppa, Aasia, Intia…
- Onko sinulla kuumetta, nainen pyrskähti, kääntyi pakastimelle ja poimi jauhelihapakkauksen käteensä.
- Voin hienosti. Kierrän kaikki ne paikat joista luin maatessani valkeana lakanoilla.
- Luit kaksi vuosikertaa National Geographicia.
Miten ajattelit että rahoittaisit matkan, entä lasten koulu, työni?
- Kulta, vain minä lähden, säästin siitä kun palasin tehtaalle, pistin sivuun joka kuukausi pienen summan…
- Pistit sivuun? Susanna huudahti jysäyttäen jäisen lihan vasten teräspöytää. – Pistit sivuun silloin kun itkin mistä saisin rahaa uuteen astianpesukoneeseen? Kun auto hajosi ja kuljin bussilla puolivuotta, naisen ääni kohosi. - Ja nyt ajattelit lähteä parin vuoden reissuun yksinäsi, noilla rahoilla?
- Tarvitsen aikaa ajatella, onhan tästä puhuttu.
- En kuvitellut että tarvitset aikaa pari vuotta, ajattelin lähinnä viikonloppua lapissa ja hölmö kun olin kuvittelin että kun hiukan säästämme, saamme sinulle loman lapissa.
- En ole jättämässä teitä, Kari kuiskasi astuen vaimonsa taakse.
- Minusta tuntuu että juuri niin olet tekemässä, muttet uskalla myöntää että haluat erota, nainen sihahti.
- Olet ihan väärässä, haluan jatkaa liittoa, en vain tiedä miten.
- Joten ajattelit ottaa parin vuoden aikalisän ja jättää minut selviytymään tästä kaikesta yksin, Susanna jatkoi hiljaa hampaidensa välistä.
- Voin käydä välillä kotona, Kari kuiskasi.
- Käyt kotona? Kierrät maapallon ja pistäydyt kotona aina kun satut tälle puolen tellusta, Susannan nauru jäähtyi.
- Tarvitsen tämän matkan.
- Pitäähän sinun matkasi saada, Susanna totesi lempeästi.
- En halua jättää teitä, Kari sanoi koskettaen vaimonsa poskea.
- Uskon sinua. Elämäsi oli yhden kortin varassa, voitit joten onhan sinun palkintomatkasi saatava.
- On kummallista palata elämään kuolemantuomion jälkeen.
- Mitä siitä että elin kaksi vuotta yksin, tein töitä kuin hullu jotta saatoin olla kaiken liikenevän vapaa-aikani vuoteesi vierellä, hylkäsin lapsetkin jotta saatoin tukea sinua.
- Älä ole katkera, selvisit hienosti yksin.
- Pärjäsin koska rakastin sinua, minun oli pakko, Susannan ääni särkyi.
- Ei riidellä enää, Kari suuteli naisen niskaa. – Rakastan sinua.
- Ajattelinkin ettet voi olla noin tyhmä, nainen hymyili painaen päänsä miehen olkaa vasten.
- En peru matkaa.
- Et peru, juurihan sanoit? Susanna nikotteli.
- Lähden marraskuun ensimmäinen.
- Et voi, nainen itki ja iski puulastan paistinpannuun jauhelihan sekaan.
- Voin ja lähden, me tarvitsemme tätä, mies totesi hiljaa.
Ero oli noussut Susannan mieleen usein Karin tervehdyttyä, mutta arki yksin tuntui pelottavalta. Silti hylätyksi tuleminen tuntui epäoikeudenmukaiselta ja julmalta.
- Tehdäänkö erosta virallinen ennen lähtöäsi, Susanna huokaisi hiljaa.
- En halua erota, haluan jatkaa, en vain tiedä miten.
- Jätät uppoavan laivan ja se on kaikki mitä voit? naisen ääni oli katkera.
- En ole jättämässä mitään, enkä ketään, ei rakkaus katoa vaikka astun ulos huoneesta.
- Ei rakkaus ehkä lisäännykään jos karkaat Indokiinaan.
- En karkaa mihinkään.
- Mitä toivot että tekisin? Hyväksyisin hiljaa päätöksesi? Susanna ihmetteli.
- Mitä sinä haluaisit että tekisin?
- Peru matka, ostetaan säästöillä uusi luotettava auto.
- Jos unohdettaisiin tuo vaihtoehto. Haluaisitko lähteä mukaan?
- Totta kai haluan, mutta lapset?
- Kaikki asiat voidaan järjestää jos haluat mukaan.
Susanna mietti kauan. Matka ajatuksena tuntui houkuttelevalta, mutta kaksi vuotta lasten kanssa tuntemattomissa paikoissa tuntui uhkarohkealta. – En voi, jonkun on kannettava vastuu tästä kaikesta, nainen huokaisi.
- Mikä matkalle lähdössäni pelottaa eniten?
- Jaksaminen, olin loppu kun sairastuit, nyt lapsia on neljä. Talvi on tulossa, talo on liian iso jotta saisin yksin hoidettua tämän kaiken työni lisäksi.
- Tuo taitaa olla totta, Kari myönsi alistuen.
- Ehkä jos muuttaisin isän luokse, Susanna mutisi.
- Entä jos myytäisiin talo?
- Vuokrataan vaikka ensin, nainen hymähti kyynelten lävitse.
- Ei kun myydään. Saat tehdä rahoilla mitä haluat, osta se auto, muuta isällesi tai vaikka vuokralle, tee asioita joita olisit aina halunnut muttet ehtinyt.
- Unohdat vain yhden asian, Susanna pudisti päätään. – Minulla on neljä lasta huollettavanani.
- Palkkaa lastenhoitaja, tai vielä parempaa, pidä Eeva hoidossa mutta lopeta työt kahdeksi vuodeksi.
- Menetit viimeisetkin järjenhippeesi.
- Ei kun oikeasti, talosta saat rahaa pariin sapattivuoteen, pidä Eeva hoidossa, muksut ovat koulussa päivät, osta auto ja tee mitä ikinä tahdot.
- Entä kun tulet takaisin eikä ole taloa eikä rahaa? Susanna virnisti.
- Tehdään uusi talo, otetaan velkaa, tai asutaan loppuikä vuokralla, mietitään sitä sitten kun palaan, Kari hymyili rutistaen Susannan rintaansa vasten.
- En pitänyt tässä talossa juurikaan mistään ennen lasten tuloa, mutta nyt kaikkeen liittyy niin paljon muistoja.
- Tehdään rakas uusia muistoja, hyviä muistoja, ei oteta mitään tästä mukaan tulevaan. Jätetään kaikki. Kun palaan aloitetaan alusta. Katsotaan onko meistä elämään loppuikä yhdessä.
- Voisitko käydä neljännesvuosittain kotona?
Voisin uhkailla lapsia tyyliin, odottakaahan kun isä tulee.
- Lupaan käydä viikon kotona joka kolmas kuukausi.
- Joka kerta käydessäsi mietitään erotaanko vai jatketaanko?
- Keskustellaan joka käynnilläni jatkosta.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ja neuvottelukyvytön pariskunta! Ei parisuhteessa voi elää vain toisesta hyödyn irti ottaen, itse omia suunnitelmiaan tehden, salaa. Jos tarina jatkuu niin, että miehen matka lopahtaa alkuunsa - hän vaikkapa loukkaantuu, ja vaatii taas vaimonsa hoitoa, siitä pitäisin. Ja vaimo on sillä välillä jo ravistanut harteiltaan illuusionsa hyvästä suhteesta, on valmis nousemaan omille siivilleen, sekin miellyttäisi minua.
Pidän tyylistäsi. Luontevaa ja uskottavaa.
Tyypillinen tilanne, vaimo ajattelee arkea ja kaiken sujumista ja mies sitä kuinka pääsisi karkaamaan "jätkien kanssa metsälle", tässä tapauksessa vain vähän kauemmas ja pitemmäksi ajaksi.
Pidin kuitenkin tyylistä ja miehen lempeydestä, se oli jotenkin hellyyttävää.
Onnistunut pätkä. Jatkoa, pliis.....
... mutta kun itse haluan enempi kritiikkiä kuin kehuja, jotta osaan parantaa touhuani, niin koetan kritisoida. Vaikka menisi metsikköön.
Onko hiukan turhaan moneen kertaan jahkailua?
Jotkut kohdat tuntuivat epäuskottavilta. Ei meillä ainakaan noin kiltisti noin mahdottomaan suhtauduttaisi. Vaika äijä olikin ollut kuoleman kielissä.
En usko että kukaan kunnon perheenisä jättä neljä lastansa noin vaan kaikella rakkaudella pariksi vuodeksi. Joku voi jättää, mutta ne on eri luonteisia ihmisiä.
Meinaan, että idea, teema, on varmaan hyvä, mutta tarttisko saada uskottavammaksi.
Entäs tarina sitten? Jos kundi lähtee, niin siitähän tulee matkakertomus. Sekö on tarkoitus?
Ja kotona yksinhuoltaja-arkea. No, voi olla, että kirjoittajalla on jotain todella kovaa kamaa hihassa. Mutta aloituksesta ei voi päätellä muuta kuin tekstin sujuvuutta.
Kun itse muistan kirjoittaneeni ihan samasta aiheesta novellin, pistäisinkö sen tänne? En oikeen viitsi, mutta oli kiintoisaa nähdä toinen versio aiheesta. Tässä näkee, että kyllä juonellakin on merkitystä, ei se vaan se käsittelytapa. On vaikea keksiä omaperäistä lähestymistapaa kun juoni on annettu. Kerronnan tapaa voi varioida, mutta itsekin valitsin realistisen tyylin. Mitenköhän tuo olisi jos olisi ottanut vaikka fantasian tai huumorin. Tai scifin tai tajunnanvirran, hm.
-Mitä, sanoi Satu-Kaija. Hän pysähtyi keittiön ovelle. Pöytä oli katettu, pöydällä oli liina ja viinipullo sekä kynttilä palamassa häälahjaksi saadussa kynttilänjalassa.
- Sä sait sen ylennyksen! Satu-Kaija huusi ja ryntäsi olohuoneeseen kaupan muovikassi yhä kädessään.
Pasia ei näkynyt. Sitten Satu-Kaija huomasi miehensä parvekkeella. Hän palasi keittiöön purkamaan kassia. Kun parvekkeen ovi aukesi, hän jätti ostokset ja palasi olohuoneeseen.
-Saitko sä sittenkin ylennyksen? hän kysyi.
-Miten niin… Pasi sanoi hämmästyneenä. Mies käveli hänen ohitsensa eteiseen kengät kädessään.
Satu-Kaija seurasi Pasia.
-No mitä on tapahtunut? hän kysyi ja hymyili keksittyään vastauksen.
-Ai sä olet kutsunut vieraita!
-Miten niin? sanoi Pasi.
-No, kynttilä, pöytäliina… tosin vaan kaks lautasta. Onko sun äiti tulossa kylään?Tahtomattaan Satu-Kaija painotti ikävällä tavalla sanaa ”äiti”. Hänen ilmeensä oli huomaamatta muuttunut.
-Ei ole, sanoi Pasi – Eikö mies saisi joskus laittaa ruokaa valmiiksi ja kattaa pöytää? Onks siinä jotain vikaa? hän sanoi. – Heti kauhea kuulustelu.
-Ei, ei ole mitään vikaa, Satu-Kaija sanoi.
Pasi meni keittiöön, jossa pizzalaatikot odottivat. Hän nosti pizzat lautasille, joille ne olivat liian isoja.
-Mä ostin salaattia, sähän tykkäät oliiveista. Tässä on oliiveja. Patonkia en viitsinyt ostaa, kun ranskanleipä oli tarjouksessa 45 senttiä.
Kun he söivät Pasi oli poissaolevan tuntuinen. Mietti tietysti työasioita, Satu-Kaija ajatteli. Pasi oli töissä melkein aamusta iltaan. Kotonakin hän istui tietokoneen ääressä työasioita hoitamassa.
Satu-Kaija oli pettynyt. Jos Pasi olisi saanut ylennyksen, hänen palkkansa olisi noussut, eikä hänen olisi tarvinnut olla aina töissä.
-Onko jo ratkennut kuka saa sen paikan? Satu-Kaija kysyi.
-Minkä… joo, siihen valittiin Susanna Åkerman.
-Millainen tyyppi se on?
Pasilla oli ruokaa suussa, mutta hän teki käsillään kuvaavia eleitä.
-Upea nainen, Pasi sanoi kun sai nieltyä, ja ryysti viiniä puoli lasillista. –Tyylikäs, pukeutuu, hyvin, kaunis, älykäs. Varsinainen pakkaus.
-Mikä pakkaus? tuhahti Satu-Kaija terävästi. – Vai pakkaus.
-Joo joo, varsinainen… Pasi joi lasinsa tyhjäksi ja kaatoi lisää.
-Vai niin, sanoi Satu-Kaija. Oli tympeää taas huomata että Pasi suhtautui naisiin yhtä kypsästi kuin 14-vuotias.
Satu-Kaija työnsi ajatuksen saman tien mielestään,. Hän ei halunnut suuttua. Hän oli jo pitkään halunnut puhua Pasin kanssa ja nyt oli sopiva tilaisuus.Satu-Kaija oli jo 32-vuotias ja hän oli päättänyt, että ennen joulua hänellä olisi vauva. Sitä ennen hän halusi uudet huonekalut. Tutkiessaan edellisenä iltana Pasin papereita, hän oli nähnyt Pasin palkkakuitin ja huomannut, että Pasi tienasi aika mukavasti. Hän oli tehnyt laskelmia ja huomannut, että heillä olisi hyvin rahaa vauvaan ja uusiin huonekaluihin. Hän halusi todella laadukkaan sohvakaluston itse koottavien vanerihökötysten sijaan, joihin oli saanut tähän asti tyytyä. Pasi kaatoi lisää viiniä ja selvitti kurkkuaan. Kuin aikoisi kosia, jos he eivät jo olisi olleet naimisissa… neljää vuotta, välähti Satu-Kaijan mielessä.
-Sä olit oikeastaan oikeessa, Pasi sanoi. –Tänään on erikoinen ilta. Ehkä voisi sanoa, että tää on mun elämän tärkeimpiä päiviä… Älä keskeytä, anna mun sanoa loppuun. Mä en saanut ylennystä. Mä en edes halunnut sitä ja mä kerroin sen Petterille jo kuukausi sitten. Mulla on nimittäin muuta mielessä. Mä olen säästänyt rahaa, koska nyt on mun mielestä aika toteuttaa sellanen asia, mistä mä olen uneksinut koko ikäni.
Vauva, Satu-Kaija ajatteli, perhe. Uusi auto.
-Sä tiedät, että mä olen tehnyt töitä kuin hullu. Mutta mulla on ollut muukin syy, kuin se, että saatais lainaa maksettua ja vähän muutaki kaupasta ku lauantaimakkaraa leivän päälle, hän vaikeni hetkeksi ja katsoi Satu-Kaijaa silmät loistaen.
-Mä olen nimittäin säästänyt rahaa siksi, että mä aion jättää tän kaiken. En lopullisesti, vaan mä aion pitää pari sapattivuotta ja lähteä maailmanympärimatkalle. Mä olen sanonut itseni irti töistä, mulla on kuukauden irtisanomisaika ja sen jälkeen mä lähden Phileas Foggin reittiä. Mulla on lentolippu varattu Lontooseen.
-Siis mitä, sanoi Satu-Kaija. hän ei uskonut sanaakaan
-Hyvä vitsi, hän sanoi ja yritti nauraa. Pasin silmistä näki, ettei se ollut vitsi.
-Kauanko sä meinaat olla siellä matkalla? hän kysyi.
-Pari vuotta. Mutta sehän siinä on niin ihanaa, että mä en tarkkaan tiedä. Mulla on rahaa pariksi vuodeksi, mutta ehkä mä olen vain vuoden, ehkä enemmän. Mä meen vaiston varassa, ilman suunnitelmaa ja ilman aikatauluja. Tai onhan mulla sellanen löyhä reittisuunnitelma. Mä aion seurata Phileas Foggin reittiä ainakin suurin piirtein.
-Phileas Foggin! toisti Satu-Kaija.
-Entäs minä? Mitä sä ajattelit että mä teen sillä aikaa?
-Mä tiedän, että meidän rakkaus kestää tän. Kato mä olen miettinyt tätä. Mä mietin pitkään että voinko mä alkaa suunnitella tällasta ja mä tulin siihen tulokseen, että mä voin, koska sä olet niin ihana ja ymmärtäväinen nainen.
-Ai olen?
-Tiedäthän sä sen runon: ”if you love something set it free, if it comes back it`s yours if it doesn`t, it never was”.
-Mistä vessan seinästä sä tonkin oot lukenu?
Satu-Kaija nousi äkkiä seisomaan. Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan otsalta taaksepäin ja mietti.
-Paljonko sulla on sitä rahaa säästössä? hän kysyi.
-Miten niin? kysyi Pasi.
-Aika paljon täytyy olla, kun meinaat matkustella pari vuotta. Kakskyttuhatta?
-Aika lähelle arvattu, sanoi Pasi. Kuten aina, hän ei halunnut paljastaa raha-asioitaan vieraalle.
-Joo, joo joo… Satu-Kaija istui ja jatkoi syömistä.
-Pizza on ihan hyvää, hän sanoi. – Millä sä muuten ostit sen. Visalla vai? Siis Visalla, jonka laskun mä maksan joka kuukausi, kun me ollaan sovittu, että sä maksat lainan ja mä maksan muut laskut. Ja sähän vingutat Visaa aika reippaasti. Siis kun sä menet ryyppäämään kavereittes kanssa, sä käytät Visaa. Mä oon aatellut, että kun sä maksat lainan niin se on tasapuolista, mutta nythän sitten selviää, että sä oot elätyttänyt mulla ittees, että sä pääsisit ulkomaille leikkimään jotain nuorta joka ettii itseään. Hei, sä oot kolkytviis! Etkö sä oo vähän LIIAN VANHA tollaseen naurettavaan pelleilyyn?
-Toi nyt on ihan epäasiallista. Mä olen todella loukkaantunut. Etkö sä ymmärrä? Jos mä en lähde nyt, mä en lähde koskaan, Pasi sanoi. – Ja mä olen maksanut, jos ruvetaan laskemaan mitä mä olen maksanut niin varmaan sata prosenttii yli sen mitä sä oot. Sunhan piti saada asunto keskeltä kaupunkii ja tilaa piti olla kaksinkertasesti sen mitä kaksi ihmistä ikinä tarvii. Otetaan vaikka kuitit esiin ja lasketaan kumpi on maksanut enemmän.
-Sulla on kolme kertaa isompi palkka.
-Aivan, Pasi sanoi. – Ja mähän sen palkan ansaitsen. Mä voin tehdä sillä mitä mua huvittaa.
-Vaikka lähtee maailmanympärimatkalle, Satu-Kaija sanoi. –Phileas Foggin reittiä.
-Niin.
-Senkun lähdet sitten, Satu-Kaija yritti estää käsiään vapisemasta. – Phileas Foggin reittii panemaan ulkolaisii huorii. Et sä varmaan mitään museoitakaan aio siellä kiertää.
-Mä olen tosi pettynyt. Tapa millä sä suhtaudut tähän on mulle täysi yllätys. Mä luulin, että sä olisit ollut iloinen mun puolesta!
-Mikset sä sitten ole puhunut tästä aikaisemmin?
-No, en oikeestaan tiedä. Mitä väliä sillä on? Mä lähden joka tapauksessa halusit sä tai et.
-Vaikka mikä olis, niinkö?
-Mikään ei estä mua tekemästä tätä.
-Eikö vai. Luuletko sä että mä istun täällä kaksi vuotta odottamassa sua?
-Se on sun valintas. Pasi sanoi. – Mä luulin, että sä rakastat mua ja haluat olla mun kanssa. Onko sulla sitten joku toinen vai?
Satu-Kaija toivoi, että olisi voinut vastata myöntävästi.Hänen päätään alkoi särkeä. Kipu hiipi takaraivoa pitkin ohimoille. Puhelin soi ja Satu-Kaija vastasi siihen. Kun toisessa päässä tuli hiljaista, hän huomasi, että oli vastannut Pasin kännykkään.
-Pasin puhelimessa Satu-Kaija, hän sanoi teeskennellyn hilpeästi. Hän oletti, että soittaja oli Pasin asiakas, vaikka tämähän oli sanonut itsensä irti.
-Susanna Åkerman täällä, pehmeä naisääni sanoi. – Pasia vain tavoittelin.
-On se vielä täällä, sanoi Satu-Kaija ja ojensi puhelimen Pasille.
Hän tunsi olevansa ontto sisältä. Hän ajatteli vauvanvaatteita, joita oli ruokatunnilla katsellut Stockmannin lastenosastolla. Vaaleansinisiä, vaaleanpunaisia ja valkoisia pieniä potkuhousuja. Syötävän suloisia. Hänen oli tehnyt mieli ostaa yhdet joka väriä, mutta hän oli hillinnyt itsensä.
Kyllä se nyt vain on niin, että jokaisen miehen pitäisi sijoittaa rahansa mieluummin siihen patonkiin kuin ranskanleipään.
Yök
Hauskoja, eläviä tarinoita molemmat.
Kurssityö tämä oli, luetutan sen ensin teillä, jotta tiedän mitä korjata ja miten.
Henkilöt tosiaan ovat hiukan ylikilttejä, mutta pyrin välttämään tavanomaista inkutusriitaa ja tein hahmoista ikäänkuin, kovan elämän kasvattamia "aikuisia", ehkä menin uskottavuudesta ulos tuon vuoksi.
Kiitos todella avusta, nyt fiilailen tekstin ja laitan eteenpäin arvosteltavaksi.
Tarkoitatko kovalla elämällä miehen sairautta?
Edelleen: Sairauden nimi, sen voi tuoda nainen esille, siinä kun kävi tiuhaan tahtia katsomassa kuolemankielissä olevaa miestään.
Jos jotain muuta, sekin on syytä mainita.
En tiedä kuinka moni ottaa pakastimesta jauhelihan ja iskee sen suoraan paisinpannuun.
Itse otan aamulla pakastimesta ja laitan jääkaappin sulamaan.
Toinen asia, ensin mies kertoo käyvänsä joskus kotona, myöhemmin kolmen kuukauden välein.
Huomioiden, että mies oli saanut kuolemanuomiosta armahduksen, mistä taudista ei selvinnyt. Se pitää kirjoittaa, eikä jättää arvailujen varaan.
Entä oletko ottanut selvää, tarvitaanko useampia jälkikontrolleja kuin tuo yksi?
Lisäksi miehen pitäisi ottaa selvää lääkäriltä voiko hän toteuttaa suunnitelmansa.
kysymyksiä
1).
Miten ajattelit että rahoittaisit matkan, entä lasten koulu, työni?
- Kulta, vain minä lähden, säästin siitä kun palasin tehtaalle, pistin sivuun joka kuukausi pienen summan…
Kys. Milloin palasi?
2).
- Pistit sivuun? Susanna huudahti jysäyttäen jäisen lihan vasten teräspöytää. – Pistit sivuun silloin kun itkin mistä saisin rahaa uuteen astianpesukoneeseen? Kun auto hajosi ja kuljin bussilla puolivuotta, naisen ääni kohosi. - Ja nyt ajattelit lähteä parin vuoden reissuun yksinäsi, noilla rahoilla?
Kys. Milloin mies oli sairas?
Äskeisen mukaan heillä ei vielä ollut lapsia tai sitten lapsia ei tarvinnut viedä minnekkään.
... jos ei lähde ei voi palata...
Molemmat kirjoitukset ovat mielestäni (siis tämä on ihan vain minun mielipiteeni, olen harrastajakirjoittaja) sitä hyvin tavanomaista kirjoitustyyliä, joka tulee tutumpaakin tutummaksi jos luuhaa erinäisillä kirjoituskursseilla.
Sitä henkilökohtaisesti usein olen hämmästellyt, että suurimmalle osalle kurssilaisistakin tämäntyyppinen teksti on hyvinkin kelpoa ja esimerkillistä.
Minun mielipiteeni on, että tekstien kirjoittajat voisivat lähteä sille Phileas Foggin reitille mitä pikimmin, ja jos se ei nyt ihan lähiaikoina ole toteutettavissa niin voisivat lukaista vaikkapa lämmitelläkseen kirjan
Lumikko ja yhdeksän muuta
kirjoittanut kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen
(Itse lainasin sen juuri kirjastosta ja olenkin tässä nyt miettinyt, että onko siitä kirjoitettu julkisuudessa ja minkä verran, kun itse vasta nyt törmäsin kirjaan, kun se oli kahden viikon lainaushyllyllä tyrkyllä. Siis aivan vahingossa törmäsin siihen.
Itse en ole aikoihin lukenut näin hyvin kirjoitettua romaania, ja luen sentään runsaasti erilaista tekstiä.
En tietenkään nyt tarkoita, että Jääskeläistä pitäisi lähteä jäniksenselässä jäljentämään, mutta hänen tekstissään on imua vaikka muille jakaa, siis esimerkkinä.
Kiitos vaan Pasi Ilmari Jääskeläinen hienosta lukuelämyksestä!)
kyse ei ole kirjoituksesta, vaan miten kirjoitus kolahtaa lukijaan.
Itse aikanaan luin himona Sue Harrisonin kirjoja sitten kääntäjä vaihtui ja lukukokemus lässähti.
Aikanaan kävin Porvoossa kirjoituskurssilla keran viikossa, viikonloppukurssilla.
Siellä yhtä runoani sekä kiiteltiin että haukuttiin (eikös silloin kirjoitus on täydellinen).
Laitan tuon Jääskeläisen nimen muistiin.
voisi olla omaperäisempi.
Mutta olen niitä ihmisiä, jotka inhoaa matkustamista ilman hyvää syytä. Itse en lähtisi kirveelläkään Phileas Foggin reitille ellei joku maksaisi siitä tai jotain.
Itse haluaisin lukea Townsendin Adrian Molen capuccinovuodet, mutta ei ole rahaa ostaa sitä, kai pitäisi varata kirjastosta.