Rakkaan

Reaktiot suruun riippuvat henkilöstä. Jotkut itkevät tauotta, toinen ei saa yhtään kyyneltä vuodatettua. Se että miten tapahtuneeseen reagoi ja miten suruprosessi lähtee käyntiin ja miten se etenee riippuu henkilön lisäksi tapahtuneesta ja siitä että missä asemassa menetetty ihminen on ollut surijan elämässä.

Tässä Maddyn katoamistapauksessa eivät vanhemmat välttämättä vielä edes sure lapsensa menettämistä. Lastahan ei ole todettu kuolleeksi vaan kadonneeksi. He saattavat elättää toiveita hänen löytymisestään ja elossa olemisesta vielä pitkään. Sehän katoamistapauksista tekeekin niin hirveän raskaan. Vanhemmat voivat ajatella että pitää pysyä vahvana ja etsiä lapsi, ei heillä ole tavallaan vaihtoehtoa alkaa suremaan kuollutta lastaan kun ei ole varmaa että onko hän edes kuollut. Sen lisäksi ihan kuolemantapauksissakin vanhempien, etenkin äidin, suruprosessi on paljon hitaampi kuin muiden läheisten. Voi kestää vuosi ennen kuin äiti pääsee siihen vaiheeseen että hyväksyy että lapsi on kuollut ja alkaa vasta suremaan häntä. Sitä edeltävä aika menee esim miettiessä että missä lapsi on, on niitäkin tapauksia nähty jotka eivät usko lapsensa kuollee vaikka tapaus olisi ihan selväkin. Kieltoreaktio on niin voimakas. On niin epäluonnollista että lapsi kuolee ennen vanhempiaan että sitä on hirveän vaikea hyväksyä.

Autoilustakaan ei voi päätellä mitään, sillä esim itselläni aikanaan läheisen menettäneenä ainut asia mitä pystyin tekemään oli ajaa autolla. Se rauhoitti jostain syystä. Joku toinen ei pystynyt nousemaan sängystä.