Kehosi on täynnä näkymättömiä karvoja
jotka värähtävät kuvitellessani koskettavani sinua.
Öisellä taivaalla nuo ohuet hattarat
kuin hopeista taivaallista sumua
meitä varten taivaankannelle heitettyä harsoa
lipuu kuun ohi
istuessamme penkillä kylki kylkeä vasten,
laitan käteni kätesi päälle
tunnen kuinka lämmin olet kauttaaltaan.
Ja kehosi on täynnä
näkymättömiä karvoja jotka värähtelevät
kun nousemme keinuvin askelin
hyväilläksemme toisiamme aamuun asti hikisin kourin.
Öisellä taivaalla pilvenhattarat
ovat kuin hopeoitua taivaallista sumua,
meitä varten taivaankannelle heitettyä pumpuliharsoa,
istun huoneessa yksin ja kirjoitan:
Yö on raastinrauta.
Mietin mitä seuraavaksi kirjoittaisin,
jos ehkä - käyttäisin toistoa?
Kehosi on täynnä näkymättömiä karvoja
jotka värähtävät kuvitellessani koskettavani sinua.
Sinun hatara sielusi
jonka valheisiin hetken aikaa uskoin
huomaamatta taitavasti kätkemääsi petollisuutta
ja mätää.
Johon karvasi tarttuvat kiinni.
Lukiessasi näitä sanoja,
kuvittelen
värähdät kuvitellessasi kuvittelevani sinua
mutta se on turhaa,
sillä kehosi näkymättömät karvat eivät piittaa sanoistani,
eivät värähdä
eikä sielusi mätä tule pinnalle, näkyviin,
sekin on vain kuvitelmaa.
Öisellä taivaalla ohuet hattarat.
Muistatko kuinka tapasimme?
Milloin?
Minä en muista.
Mitä sitten kirjoittaisin.
Lipuu kuun ohi istuessamme penkillä
kylki kylkeä vasten.
Voisin tietysti kuvitella henkilön kirjoittamaan tätä,
kuvittelisin hänelle syntymäajan ja -paikan, menneisyyden
ja elämänhistorian.
Mutta jos käyttäisin kuvitteluni välikappaleena äitipartaa?
Repäisen vuosilukuja ja tapahtumia hänen elämänhistoriastaan,
käytän hänen elämänsä tapahtumia
muovatessani paperille kuvitteellisen henkilön
joka kaikkea tätä kirjoittaa.
Kirjoittaisinko edelleen minämuodossa?
Hyvä, tehdään niin.
Synnyin vuonna 1967,
joulukuussa,
ennätyksellisten pakkasten aikaan.
Lähes kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa.
Keskosena - juuri ja juuri elossa.
Sinä synnyit vuonna 1961,
tai 1964,
ehkä vuonna 1954.
Jos päättäisin ihastua nuorempiin tyttöihin:
1970, tai ehkä vuonna 1974.
Ei suinkaan 1980.
Jaa, ehkä!
1981? Hmmm, mahdollisesti.
1983? Siinä ja siinä.
1985.
Tietysti.
Hahaa, fuskasin!
Mitä vielä kirjoittaisin?
Öisellä taivaalla nuo ohuet hattarat
kuin hopeista taivaallista sumua
meitä varten taivaankannelle heitettyä harsoa
lipuu kuun ohi
istuessamme penkillä kylki kylkeä vasten,
laitan käteni kätesi päälle.
Ja tähän lienee hyvä lopettaa?
Mutta enhän vielä paljastanut äitiparran elämästä mitään.
Ainakaan he eivät olisi voineet sanoa
häntä ekshibitionistiksi,
koska hänen elämästään kirjoitan minä, ei hän.
No, tämä riittänee. :)
jotka värähtävät kuvitellessani koskettavani sinua.
Öisellä taivaalla nuo ohuet hattarat
kuin hopeista taivaallista sumua
meitä varten taivaankannelle heitettyä harsoa
lipuu kuun ohi
istuessamme penkillä kylki kylkeä vasten,
laitan käteni kätesi päälle
tunnen kuinka lämmin olet kauttaaltaan.
Ja kehosi on täynnä
näkymättömiä karvoja jotka värähtelevät
kun nousemme keinuvin askelin
hyväilläksemme toisiamme aamuun asti hikisin kourin.
Öisellä taivaalla pilvenhattarat
ovat kuin hopeoitua taivaallista sumua,
meitä varten taivaankannelle heitettyä pumpuliharsoa,
istun huoneessa yksin ja kirjoitan:
Yö on raastinrauta.
Mietin mitä seuraavaksi kirjoittaisin,
jos ehkä - käyttäisin toistoa?
Kehosi on täynnä näkymättömiä karvoja
jotka värähtävät kuvitellessani koskettavani sinua.
Sinun hatara sielusi
jonka valheisiin hetken aikaa uskoin
huomaamatta taitavasti kätkemääsi petollisuutta
ja mätää.
Johon karvasi tarttuvat kiinni.
Lukiessasi näitä sanoja,
kuvittelen
värähdät kuvitellessasi kuvittelevani sinua
mutta se on turhaa,
sillä kehosi näkymättömät karvat eivät piittaa sanoistani,
eivät värähdä
eikä sielusi mätä tule pinnalle, näkyviin,
sekin on vain kuvitelmaa.
Öisellä taivaalla ohuet hattarat.
Muistatko kuinka tapasimme?
Milloin?
Minä en muista.
Mitä sitten kirjoittaisin.
Lipuu kuun ohi istuessamme penkillä
kylki kylkeä vasten.
Voisin tietysti kuvitella henkilön kirjoittamaan tätä,
kuvittelisin hänelle syntymäajan ja -paikan, menneisyyden
ja elämänhistorian.
Mutta jos käyttäisin kuvitteluni välikappaleena äitipartaa?
Repäisen vuosilukuja ja tapahtumia hänen elämänhistoriastaan,
käytän hänen elämänsä tapahtumia
muovatessani paperille kuvitteellisen henkilön
joka kaikkea tätä kirjoittaa.
Kirjoittaisinko edelleen minämuodossa?
Hyvä, tehdään niin.
Synnyin vuonna 1967,
joulukuussa,
ennätyksellisten pakkasten aikaan.
Lähes kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa.
Keskosena - juuri ja juuri elossa.
Sinä synnyit vuonna 1961,
tai 1964,
ehkä vuonna 1954.
Jos päättäisin ihastua nuorempiin tyttöihin:
1970, tai ehkä vuonna 1974.
Ei suinkaan 1980.
Jaa, ehkä!
1981? Hmmm, mahdollisesti.
1983? Siinä ja siinä.
1985.
Tietysti.
Hahaa, fuskasin!
Mitä vielä kirjoittaisin?
Öisellä taivaalla nuo ohuet hattarat
kuin hopeista taivaallista sumua
meitä varten taivaankannelle heitettyä harsoa
lipuu kuun ohi
istuessamme penkillä kylki kylkeä vasten,
laitan käteni kätesi päälle.
Ja tähän lienee hyvä lopettaa?
Mutta enhän vielä paljastanut äitiparran elämästä mitään.
Ainakaan he eivät olisi voineet sanoa
häntä ekshibitionistiksi,
koska hänen elämästään kirjoitan minä, ei hän.
No, tämä riittänee. :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pitkää pumpulin pehmustamaa piikkilankaa,
kämmenen läpi kuljetin. Mietin kipua,
ja miksi kipua. Pakotan itseni ajattelemaan, vaikka en jaksaisikaan. T.Liu