Onko ketään, joka olisi eronnut tai menettänyt kumppaninsa heti raskauden alussa...? Pelottaa kamalasti kuinka tästä yksin selviän... luotin että kaikki on hyvin ja nyt olenkin ihan yksin... ja vauva tulossa... Entä miehiä, jotka ovat lähteneet pois perheen, jota ei vielä ehtinyt ollakaan, elämästä? Tahtoisin ymmärtää...
Voiko tästä selvitä
Ihan Yksin...
10760
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulle kävi sillä tavalla, että olin todellakin toisen raskauteni alkuviikoilla, kun ex muutti pois huushollista. Ei tullut mieleenkään epäillä, etten selviäisi yksinäni (tai esikoiseni kanssa) toisen lapsen tulosta. Oikeastaan olin pelkästään helpottunut. En olisi halunnut exää edes synnytykseen, mutta sinne hän kaikesta huolimatta tuli - yhtä hyvin olisi voinut olla poissakin. Yösyötöillä ei harmittanut tippaakaan, vaikka jouduin heräämään ja suoriutumaan itsekseni - eipä ainakaan tarvinnut katsoa, miten toinen vain kääntää kylkeä ja vetää peittoa korviinsa. Kornein kommentti, mitä ex suustaan päästi, oli se, että hänen uudelle vaimolleenkin tilanne oli muka "vaikea". Siis että minä sain lapsen, ja uudella vaimolla oli vaikeaa!
Tämähän nyt on vain minun stoorini, mutta haluan sanoa, että kyllä sinäkin pärjäät. Vaikeampaa asiasta tekee, jos sinulla on vielä tunteita miestä kohtaan.
vaikka etukäteen pelottaa ja huolestuttaa. Vauvan puolesta jaksaa enemmän kuin olisi uskonutkaan. Voimia. :)
Voin kertoa omasta ja monen kaverinkin puolesta, että elämä pienen vauvan kanssa olisi helpompaa ilman miestä... Yleensä parisuhteella menee huonommin lapsen syntymän jälkeen ja vähemmän raskasta olisi, josko ei tarvitsisi lapsen hoidon lisäksi riidellä jatkuvasti miehen kanssa jne.
Ja etenkin sinun miehesi taisi olla tapaus, jonka kanssa yhteinen elämä olisi ollut raskaampaa...
näin on,
yksin pärjää paremmin kuin toisen lapsen tasolla olevan - tai psykopaattisen narsistin -kanssa.
Eli minäkin ihan viimeisillään lastani yksin odottelen
Korneissa kommenteissa voisin pistää paremmaksi - lapseni isän maanantaina emailiin kirjoittamat :
' ... voi paeta maasta isyydentunnustamisen vuoksi' , ' kyllä minä tästä jotenkin selviän' - siis isä itse - joka ei ole yhtään kertaa vauvan selviämisestä ollut huolissaan - ei taloudellisesti, henkisesti, emotionaalisesti ... jne.
Mutta jep - onneksi tuo miesparka tästä ITSE selviää - ja saa pidettyä 2-5 naisen haareminsa ja voi jatkaa valehteluaan kaikille - väliäkö sitä nyt avuttomalla ja viattomalla lapsella :)
- tsemppiä ja hippunen sarkasmia ja huuomria peliin - pakko laittaa näiden olioiden kohdalla
- mie ja vaavi masussa
Joo, mulla sama tilanne. Yhdessä lapsi suunniteltiin (ei siis mikään vahinko ollut, vaikkakin sillain YLLÄTYS, että heti ensimmäisellä kerralla napsahti!) En vielä juhannuksena tiennyt olevani raskaana kun erottiin, se selvisi noin 2viikkoa jälkeenpäin. Nyt olen jo vk19 . Mies on alkoholisti (semmonen tuurijuoppo) ja ensireaktio hällä oli abortti. Nyt kylläkin on muuttanut mieltään lähes täysin... No, pitää katsoa, miten tää menee. Uutta miestä en kaipaakaan - enkä tiedä haluanko tätä entistäkään enää "moisen oharin jälkeen" takas. KYLLÄ YH:T PÄRJÄÄ!! Ihan tosi - ja niinkuin noissa muissakin viesteissä on sanouut: jopa paremminkin! Vaikeahan tuo/tää tilanne tietty silti on -ainakin alkuun. Koita jaksaaaa!! Ja onnea sulle. Maailma on miehiä pullollaan. NE ei lopu kesken - jos semmoinen huolettaa. Moni mun YH-kaveri on löytänyt (jopa jo raskauden aikanakin) uuden, PAREMMAN miehen. Jotta tällälailla :) *take care*
Olen ollut yksin ihan alkuraskaudesta asti ja hyvin olen pärjännyt. Pikku jätkällä on nyt ikää 10,5 kuukautta. Uuden kumppanin löysin poitsun ollessa puoli vuotias.
jo pian 13 vuotta. Ei se aina ole herkkua ollut, mutta ei tähän ole miestä tarvittu, mihinkään.
Miehiltä sinun on turha pyytää vastausta, pakeneminen on osalla geeneissä, eikä mies myönnä pelkoaan.
Hyvin sinä pärjäät kun keräät tukijoukon ymprillesi ja mietit vaihtoehtoja, mikä elämässä on tärkeää. Taloudellisesti selviät, mikäli olet tarkka menoistasi. Käytännön helppiä saat mm. tältä palstalta. Räksyttäjät kannattaa jättää huomiotta, se on heille pahin isku.
Minä keski-ikäisenä monen lapsen yh-äitinä, kaikki yksin odottaneena, ilman miehen minkäänlaista tukea, viimeisen yksin saaneenakin ja siitä saakka yksin revohkani kanssa eteenpäin mennyt ihminen olen mielestäni onnellisempi kaikista vastuksista huolimatta kuin yksikään lapseton nuoruusvuosien tyttöystäväni. Elämä ei ole ollut helppoa, sitä en väitä, mutta kukas pentele sitä on niin luvannutkaan ;)
Kun minä olen vanhus, minulla on lapseni, ja siksi minä en ole - eikä minusta koskaan tule, katkeraa myrkkykeräytymää, kerrostalo-, rivitalo- tai bussipysäkkikyttääjää.
Onnea odotukselle. Muistelen tässä miltä pieni tuhisija tuntuu ja kuullostaa vatsan päällä, pikkuiset nyrkit rutussa, pipo vinossa näkemässä unia keijukaisista ja haltijoista, välillä mussuttaen, muistellen äskeistä tisumaitotankkausta. Sellaista pakahduttavaa tunnetta ei voi sanoiksi pukea, se pitää kokea :)
En ole ihan samassa tilanteessa kuin sinä.Oon ollu avopuolisoni kans yhes 6.5vuotta. Meillä on pian 5-v tyttö ja 9kk poika ja erotaan. Tämä on ihan tän hetken juttu. Oon muuttamas ens viikolla pois ja tuntuu et mun maailma hajoo.Mä en todellakaan tätä halua ja oon sen sanonuki, mut ollaan kuulemma vaan ystäviä ei avopari (hänen mielestä)... Nyt yritän parhaani mukaan selviytyä edes tästä hetkestä. Rakastan edelleen aivan älyttömästi ja tuntuu et tästä EI voi selvitä.
Jäin yksin odottaessani toista lastani, yllättäen toisen naisen takia=( Me naiset ollaan julmia. Edes silloin mies ei hätiin tullut kun lähdin raskauden puolessa väliin synnyttämään kuolevaa lastani, kun oli uuden vaimon lapset hoidettavana. Ei tullut synnärille, ei ristiäisiin, kun uusi vaimo ei antanut. Munatonta sanoo joku, mutta ymmärrän kyllä että epävarmahan uusi vaimokin oli, mies kun kerran niin kylmästi jättämään perheensä.
Neljä vuotta meni, sain elämäni kuntoon. Vauva-aika meni aivan sumussa, en muista ajasta oikeastaan mitään.. Koti kiilsi, lapset olivat puhtaita ja minä aivan loppu. Eron jälkeen kun alkoi kiusaaminen kaikin mahdollisin tavoin.
Mutta, minä selvisin, lapset selvisivät! Ei tullut sossuja hätiin tai mitään muutakaan, vaikka joskus sinne itse kävelinkin sanoakseni ettei sitä enää jaksaisikaan. Mutta, jaksamiseni vei kylläkin tuo kiusaaminen, ei lapset.
Lapset olivat hartaasti odotettuja ja toivottuja kumpainenkin, eikä mitään heti napsahti-juttuja edes.
No, löysinhän minäkin uuden miehen, joka yllättäen petti minua useamman vuoden ajan. Ja ihan salkkari-elämä tyyliin oli ajamassa hoitoon, kun hulluna epäilin että hänellä joku toinen olisi. No, olin väärässä, toisia olikin kymmeniä, osan kanssa lapsia jne.. Varoituksen sana netistä miestä etsiville, se luuraa täältä nuo suhteensa.
Päätin pistää pihalle. Repiä itsetuntoni rippeet kasaan ja olla vahva ja voimakas.
Neljän lapsen kanssa jatkan nyt elämääni eteenpäin, isät tapaavat lapsiaan, ei säännöllisesti kumpainenkaan, ensimmäisten isä palautui kuvioihin nuoremman ollessa viisi. Isähän se ei lapsille ole, mutta aikuinen kaveri. Mies numero kaks tapaa kaikkia neljää, ainakin toistaiseksi. Kumpainenkin silloin kun itselle sopii. Ja sitten minä päätän sopiiko meille. Toimivaa tavallaan.
Kuvittelin että neljän lapsen yhna ei enää ikinä ketään löytäisi, mutta eipä se ihan niinkään mene.. Tosin, enää ei yksikään mies tule asumaan saman katon alle eikä jakamaan kauppalaskua. Jotain on opittavakin.
Ja tiedän että nyt moni ajattelee että joku skitso täällä kirjoittelee kun molemmat miehet pettäjiä, mutta, kummastakaan miehestä ei kukaan lähellä seurannut ei olisi uskonut että olisi moiseen. Ulkoiselta olemukseltaan ihan ok näköisiä, enkä minäkään niitä rumimpia. Olen opiskellut, teen työtä ammatissa johon olen valmistunut enkä ota iltaisin nappia vaipuakseni pumpuliin.
Mutta siis, me pärjätään naiset!!