Minä tiedän mihin olen menossa. Kierrän vain ensin sillat läpi. Pysähdyn melkein jokaiselle portille. Kaikille en jaksa mennä, jotkut ovat liian kaukana. Jatkan matkaani ei-kenenkään-maalle. Se on pieni saari kaikkien siltojen keskellä. Siinä saaressa ei ole yhtään puuta, ei mitään, mihin voisin nojata. Minä menen sinne.
Istun keskelle saarta ja nojaan polviini. Nostan katseeni kohti taivasta. Taivaalla loistaa kolme kirkasta tähteä. Yksi tähti tuikkii kuin vilkuttaen minulle. Toinen tähti on pieni, mutta kirkas. Kolmas tähti on ilmestynyt hetki sitten. Minusta tuntuu, että tämä tähti hymyilee minulle.
Näillä jokaisella tähdellä on tarinansa, nämä tähdet kuuluvat portteihin, mutta kaikkia en ehtinyt portteihin kiinnittää. Viimeisin tähti oli jo kädessäni ja silta tekeillä, mutta minä en ehtinyt. Silta mureni edestäni. Tähden päästin lentämään. Nyt se on taivaalla.
Sitten on aika katsoa siltojen ja porttien kuntoa. Kierrän katsellani sillalta sillalle. On hyvin vanhoja siltoja joiden tiedän kestävän, tiedän, että ne voivat huojua, mutta eivät rikkoontua. On uusia siltoja, joita olen alkanut rakentamaan –toivon niiden kestävän. On siltoja, jotka olen itse rikkonut, niiden korjaamiseen en pysty, enkä halua. On siltoja, joista on tipahtanut muutamia lautoja, siltoja, joihin en voi luottaa. On myös siltoja, jotka näyttävät vahvoilta, mutta tiedän, että yksi väärä askel rikkoo ne kokonaan.
Sitten portit. On portteja, jotka ovat auki tai ainakin hieman raollaan. Näille porteille vievät sillat ovat vahvoja, osa uusia, osa todella vanhoja. On portteja, jotka olen lähtiessäni paiskannut kiinni ja näihin portteihin vievät sillatkin olen rikkonut. En halunnut pitää niitä enää.
Yksi portti kiinnostaa minua eniten, mutta se on suljettu tiukasti minulta. Minä tiedän, että sen portin takana on ihminen, joka tietää omistavansa palan sydäntäni. Portti on kuitenkin lukittu, tiukasti. Minä en ole tervetullut sinne portille. Sille portille vievään siltaankaan en voi luottaa. Jos astun sille sillalle, se saattaa hajota edestäni. En halua edes yrittää. Haluan, että silta pysyy ehjänä, vaikken sille voi astuakaan.
Minä nostan käteni kasvoilleni ja mietin, että mitä ihmettä minä teen? Minä tulin itse tähän pisteeseen, minä itse rikoin niitä siltoja, minä en voi luottaa mihinkään siltaan -minä olen yksin. Se ainoa silta mihin olen aina luottanut, on haurastunut aikojen kuluessa liikaa ja vaikka portti onkin auki, tiedän, että se suljetaan jos yritän siitä sisälle.
Minä haluaisin mennä jostakin portista sisään, minä haluaisin, että portin sisäpuolella olisi ihminen, joka levittäisi kätensä ja sulkisi minut syliinsä. Haluaisin, että joku antaisi minulle anteeksi. Haluaisin, että joku rakastaisi minua tällaisena kuin olen -antaisi minun olla minä.
Nousen seisomaan. Tiedän nyt mitä minun on tehtävä, tiedän mihin minun on mentävä. Pyörittelen käsissäni tähteä, tähteä jolle on paikka mihin se kuuluu. Katson ympärilleni. On kaksi muutakin porttia, joissa loistaa tuollainen samanlainen tähti. Toiselle portille ei ole enää edes siltaa, toinen portti on sen vanhan, kuluneen sillan päässä. Tämä käsissäni oleva tähti kuuluu portille, jonne vie silta, joka on uusin, mutta myös vaarallisin. Silta, jonka päässä on portti sen ihmisen luokse, joka on valmis rikkomaan sillan, jos astun sille.
Tuijotan käsissäni olevaa tähteä, puren huuliani ja lähden. Astun epävarmasti ensimmäiset askeleet kohti tuota siltaa. Sitten nostan tähden kasvoilleni, suutelen sen kimmeltävää pintaa ja juoksen. Juoksen sillan yli, kiinnitän tähden porttiin ja nostan viimeisen kerran käteni koskettamaan portin karheaa pintaa. Nyt.
Käännyn, juoksen sillan yli ei-kenenkään-maalle ja pysähdyn. Käännyn katsomaan tähteä, joka kimaltelee portissa, portissa, jolle vievä silta ei kanna enää. Irroitan sillan köysiä, köysien päät käsissäni nostan katseeni vielä kerran katsomaan tuota tähteä. Hitaasti päästän köydet käsistäni, kyynelten karatessa silmistäni. Siltaa ei ole enää. Tästä sillasta minä en olisi halunnut luopua, tämän minä olisin halunnut pitää, mutta en vain saanut... Olen rikkonut paljon siltoja ilman kyyneliä, mutta tästä sillasta luopuminen sattuu. Minun on vaan pakko tehdä näin. Istuudun maahan, kierrän käsivarret jalkojeni ympärille ja annan surun tulla...
Kun kyyneleet loppuvat, nousen. On tullut aika korjata jäljelle jääneitä siltoja, vahvistaa niitä. Otan esiin pienet sydämet, niitä on kymmeniä ja matkat joillekin porteille on pitkät. Menen silti. Kävelen silloilta porteille ja ripustan jokaiseen porttiin pienen sydämen. Lähtiessäni silitän jokaista porttia ja sillan kaidetta. Näiden on pysyttävä kunnossa. Näistä minun on huolehdittava.
Palaan ei-kenenkään-maalle ja katselen ympärilleni. Porteissa loistaa sydämet, tähdet tai joissakin ei mitään. Hymyilen sydämille, hymyilen tähdille ja kiitän kaikesta. Viimeiselle tähdelle katseeni pysähtyy vielä kerran, kyynel putoaa ja minä kiitän ja pyydän anteeksi. Minun on mentävä nyt.
Palaan tuolle vanhalle sillalle ja vanhalle, ruostuneelle portille. Tiedän, ettei portti aukea, mutta istuudun odottamaan. Olen odottanut tuolla portilla jo kauan, iäisyyden, mutta minun paikkani on siellä. Vaikka portti ei aukeaisikaan... Minä odotan.
Istun keskelle saarta ja nojaan polviini. Nostan katseeni kohti taivasta. Taivaalla loistaa kolme kirkasta tähteä. Yksi tähti tuikkii kuin vilkuttaen minulle. Toinen tähti on pieni, mutta kirkas. Kolmas tähti on ilmestynyt hetki sitten. Minusta tuntuu, että tämä tähti hymyilee minulle.
Näillä jokaisella tähdellä on tarinansa, nämä tähdet kuuluvat portteihin, mutta kaikkia en ehtinyt portteihin kiinnittää. Viimeisin tähti oli jo kädessäni ja silta tekeillä, mutta minä en ehtinyt. Silta mureni edestäni. Tähden päästin lentämään. Nyt se on taivaalla.
Sitten on aika katsoa siltojen ja porttien kuntoa. Kierrän katsellani sillalta sillalle. On hyvin vanhoja siltoja joiden tiedän kestävän, tiedän, että ne voivat huojua, mutta eivät rikkoontua. On uusia siltoja, joita olen alkanut rakentamaan –toivon niiden kestävän. On siltoja, jotka olen itse rikkonut, niiden korjaamiseen en pysty, enkä halua. On siltoja, joista on tipahtanut muutamia lautoja, siltoja, joihin en voi luottaa. On myös siltoja, jotka näyttävät vahvoilta, mutta tiedän, että yksi väärä askel rikkoo ne kokonaan.
Sitten portit. On portteja, jotka ovat auki tai ainakin hieman raollaan. Näille porteille vievät sillat ovat vahvoja, osa uusia, osa todella vanhoja. On portteja, jotka olen lähtiessäni paiskannut kiinni ja näihin portteihin vievät sillatkin olen rikkonut. En halunnut pitää niitä enää.
Yksi portti kiinnostaa minua eniten, mutta se on suljettu tiukasti minulta. Minä tiedän, että sen portin takana on ihminen, joka tietää omistavansa palan sydäntäni. Portti on kuitenkin lukittu, tiukasti. Minä en ole tervetullut sinne portille. Sille portille vievään siltaankaan en voi luottaa. Jos astun sille sillalle, se saattaa hajota edestäni. En halua edes yrittää. Haluan, että silta pysyy ehjänä, vaikken sille voi astuakaan.
Minä nostan käteni kasvoilleni ja mietin, että mitä ihmettä minä teen? Minä tulin itse tähän pisteeseen, minä itse rikoin niitä siltoja, minä en voi luottaa mihinkään siltaan -minä olen yksin. Se ainoa silta mihin olen aina luottanut, on haurastunut aikojen kuluessa liikaa ja vaikka portti onkin auki, tiedän, että se suljetaan jos yritän siitä sisälle.
Minä haluaisin mennä jostakin portista sisään, minä haluaisin, että portin sisäpuolella olisi ihminen, joka levittäisi kätensä ja sulkisi minut syliinsä. Haluaisin, että joku antaisi minulle anteeksi. Haluaisin, että joku rakastaisi minua tällaisena kuin olen -antaisi minun olla minä.
Nousen seisomaan. Tiedän nyt mitä minun on tehtävä, tiedän mihin minun on mentävä. Pyörittelen käsissäni tähteä, tähteä jolle on paikka mihin se kuuluu. Katson ympärilleni. On kaksi muutakin porttia, joissa loistaa tuollainen samanlainen tähti. Toiselle portille ei ole enää edes siltaa, toinen portti on sen vanhan, kuluneen sillan päässä. Tämä käsissäni oleva tähti kuuluu portille, jonne vie silta, joka on uusin, mutta myös vaarallisin. Silta, jonka päässä on portti sen ihmisen luokse, joka on valmis rikkomaan sillan, jos astun sille.
Tuijotan käsissäni olevaa tähteä, puren huuliani ja lähden. Astun epävarmasti ensimmäiset askeleet kohti tuota siltaa. Sitten nostan tähden kasvoilleni, suutelen sen kimmeltävää pintaa ja juoksen. Juoksen sillan yli, kiinnitän tähden porttiin ja nostan viimeisen kerran käteni koskettamaan portin karheaa pintaa. Nyt.
Käännyn, juoksen sillan yli ei-kenenkään-maalle ja pysähdyn. Käännyn katsomaan tähteä, joka kimaltelee portissa, portissa, jolle vievä silta ei kanna enää. Irroitan sillan köysiä, köysien päät käsissäni nostan katseeni vielä kerran katsomaan tuota tähteä. Hitaasti päästän köydet käsistäni, kyynelten karatessa silmistäni. Siltaa ei ole enää. Tästä sillasta minä en olisi halunnut luopua, tämän minä olisin halunnut pitää, mutta en vain saanut... Olen rikkonut paljon siltoja ilman kyyneliä, mutta tästä sillasta luopuminen sattuu. Minun on vaan pakko tehdä näin. Istuudun maahan, kierrän käsivarret jalkojeni ympärille ja annan surun tulla...
Kun kyyneleet loppuvat, nousen. On tullut aika korjata jäljelle jääneitä siltoja, vahvistaa niitä. Otan esiin pienet sydämet, niitä on kymmeniä ja matkat joillekin porteille on pitkät. Menen silti. Kävelen silloilta porteille ja ripustan jokaiseen porttiin pienen sydämen. Lähtiessäni silitän jokaista porttia ja sillan kaidetta. Näiden on pysyttävä kunnossa. Näistä minun on huolehdittava.
Palaan ei-kenenkään-maalle ja katselen ympärilleni. Porteissa loistaa sydämet, tähdet tai joissakin ei mitään. Hymyilen sydämille, hymyilen tähdille ja kiitän kaikesta. Viimeiselle tähdelle katseeni pysähtyy vielä kerran, kyynel putoaa ja minä kiitän ja pyydän anteeksi. Minun on mentävä nyt.
Palaan tuolle vanhalle sillalle ja vanhalle, ruostuneelle portille. Tiedän, ettei portti aukea, mutta istuudun odottamaan. Olen odottanut tuolla portilla jo kauan, iäisyyden, mutta minun paikkani on siellä. Vaikka portti ei aukeaisikaan... Minä odotan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
on varmaan samalla aaltopituudella
tekstin kanssa, osui ja upposi.
Pidin, vaikken paremmnin osaa asiaa kuvaillakaan.
Surua ja valtavia tunteita olin löytävinäni.
pitää mennä vetämään ranteet auki. Tyypillistä Suomalaista epätoivoa. Muija jätti, talo meni, kohta maistuu kuppi. Sitten voinkin lopettaa tämän säälittävän elämäni...huoh.
sun rakastajattaren kanssa, pistät filippiiniläisen siivoojan siivoamaan etc.
Sä et ookaan Suomalainen?
Onko nimimerkin takana Suomalainen vai ei? Siinäpä kysymys joka askarruttaa YK ihmistä ja onko mulla Filippiiniläinen siivooja? En tiedä..Olisiko? Jos olisi niin olisitko kateellinen?
niin en olisi, vaikka sulla olis kuustoista "siivoojaa" ihan mistä vaan.
En vain käsitä, että Suomalaisia moititaan itkuvirsistä, lukee minkämaalaisia tarinoita tahansa, aina löytyy draamaa, sotaa, elämän surkeutta ym. valitusta ja kyllä ne ihmisiä kiinnostavat.
portti portti portti
silta silta silta
Ja yksi portti ei juuri eroa toisesta, laadultaan, tunnelataukseltaan. Keitä nämä ihmiset ovat? Entisiä kumppaneita? Perheenjäseniä? Vainajia? Mitä tapahtui kunkin suhteen?
Ihan kivaa kirjoitusta, hyvää ideaa, mutta kaipaa ehkä hiomista.
Itsesääli ei minusta koskaan paranna tekstiä, ei edes kaikkein surullisimmista asioista kerrottaessa.
Jos jokaisen portin, jokaisen sydämen ja jokaisen tähden selittäisi tarkemmin...kirjottaisin romaania, mutta lyhennettyna:
Portti= ystävät, perhe, seurustelukumppanit...plaplaaplaa..
tähdet=elämään eniten vaikuttaneet ihmiset, edesmenneet ihmiset...,
sydämet=nykyiset, minulle tärkeät ihmiset.
Jokaisen symbolin takana on oma tarinansa, mutta en niitä halua kirjoittaa tänne. :)
Siis haluan mielipiteen kirjoitustyylistä. Onko tyyli niin utopinen, ettei sitä ymmärrä kukaan? ;)Toki saa muutenkin kommentoida ja pitääkin. Kiitos. :)
Proosaruno? Oisko tää lähellä semmoista?
Tai: saisko tästä proosarunon kun ottais viä runomaisemman asenteen?
Kun kuitenkin tunnepuolella enempi häärää.
Luin mielenkiinnolla joka rivin.
Olen kyllä varma, että olen lukenut näitä porttijuttuja ihan kirjastakin, samantapaisia… ja tällä palstallakin olen lukenut näitä metkoja kiemurallisia ajatuksellisia lauseita... ja taas mietin, ettet nyt vaan sittenkin ole sama kuin kirjoitti silloin niistä veneistä!
Jotenkin se venejuttu on niin jäänyt mieleeni, ja edelleen minua harmittaa kun en silloin printannut sitä... mutta sellaista tapahtuu. Nyt printtasin tämän juttusi.
Kovasti tykkään tällaisista teksteistä lukea. Kiitos lukuelämyksestä!
Valitettavasti en ole kirjoittanut koskaan veneistä. Kiitokset kuitennii. :)
en tiedä mikä siinä on, mutta minua ei sytytä lukea tekstiä, joka on ns. suoraan kirjoittajan omasta elämästä.
Minun käsittääkseni kirjailijan pitäisi ottaa vähän etäisyyttä omaan elämäänsä ja kirjoittaa jonkun muun näkökulmasta, vaikka käyttäisikin omasta elämästä tuttuja teemoja.
Päiväkirjat ja omien tunteiden käsittely on sitten asia erikseen.
Minusta kirjailijan pitäisi pystyä katsomaan tekstiään vähän "kauempaa", jotta voi olla objektiivisempi, jotta pystyy paremmin arvioimaan tekstin kiinnostavuutta ja välttämään itsesäälistä toistavaa vuodatusta. Sitä paitsi eikö ole ankeaa kirjoittaa niin, että on koko ajan jotenkin "sidottu" tositapahtumiin ja koko ajan kiinni omissa muisteluissaan?
En nyt tarkoita että tämä teksti olisi ollut huonoa. Ja ehkä tämä on vain joku oma käsitykseni, mutta jostain syystä nyt olen tätä mieltä.
Ja jos nyt katsoo julkaistuja kirjoja eri aikakausilta, niin kyllähän niissä tosi paljon on esillä kirjailijoiden omat traumat jne.. Mutta ei suoraan kerrottuna vaan jonkun muun tarinan kautta. (?)
Kirjoitukseni eivät todellakaan ole päiväkirjasta, se on ja pysyy sängyn alla! :D Sen verran skitso olen, että tykkään ajatella "tilanteita", joita voisi sattua ja käännän niitä kielikuviksi. Sinä et siis lukenut minun päiväkirjaa tällä kertaa. ;)
Okei..:P Sain sen käsityksen tästä:
"sydämet=nykyiset, minulle tärkeät ihmiset.
Jokaisen symbolin takana on oma tarinansa, mutta en niitä halua kirjoittaa tänne. :) "
Niinhän niissä onkin, mutta ei kuitenkaan todellisia tilanteita, tulevaisuuden pelkoa kyllä.;)
Eikö olisi paras ottaa se vastaan ja miettiä sitä, eikä heti puolustella. Oman tekstin arvostelu tuntuu aluksi julmalta, mutta niinhän se on, että muille sitä on kirjoitettava, jos aikoo kirjoittajana menestyä. Muiden mielipiteet siis ovat ratkaisevia siinä, tuleeko kirjoituksistasi suosittuja. Päiväkirjaa ja kirjeitä voi kukin kirjoitella omaksi ilokseen.
Kun ei ole koskaan mitään kirjoituksia minnekään lähettänyt, niin on vähän pöljä olo.. En minä ole mistään palautteesta loukkaantunut, en todellakaan. Kiitos kaikille palautteesta! :D