miksi sen pitää olla aina niin että ihmiset tajuaa sen hyvän mitä niillä on vasta sitten, kun sitä ei enää ole? minäkin tein sen virheen! olin mummon kanssa tosi läheinen ja olin sen luona useina vknloppuina ja kerroin sille ihan kaikki yksityisimmätkin asiat ja kaiken! siellä oli niin hyvä olla.. minä tyhmä pidin sitä ihan itsestäänselvyytenä! nyt mummo on ollut vähän yli viikon haudassa(syöpä..), ja nyt vasta alan ymmärtää sen mitä minulla oli! voisin antaa vaikka mitä että kaikki olisi niin kuin ennen. älkää ikinä pitäkö itsestäänselvyytenä mitään asiaa! minä päätin että en enää ikinä pidä! sitäkin olen oppinut arvostamaan että asun suomessa ja olen siitä kiitollinen. voisin asua missä vaan muualla mutta minulla on käynyt niin hyvin että saan olla suomalainen ja olen terve ja minulla on perhe ja ystävät. pienetkin asiat on tärkeitä! olkaa niistä kiitollisia, koska huomenna voi olla jo niin että menetätte jotain arvokasta! ottakaa kantaa.
Miksi näin?
pälli
2191
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sullahan on vähän samantapanen tarina kun mulla.Mun mummo kuoli viime syksynä syöpään ja olin sen kanssa todella läheinen vaikka en tosin ollutkaan joka viikonloppu hänen luonaan. Onhan sitä tullu aateltua että miten onnekas on voinut olla kun voi syntyä sellaseen maahan jossa terveydenhuolto yms. muut asiat on kunnossa ja miten tyytyväinen pitäisi olla että on ruokaa nenän edessä ja tarpeeksi vettä. Mun mummokin kärsi todella paljon avioliitossaan miehensä takia joka kuoli jo ennen kun mä olin syntyny mutta silti halusi samaan hautaan ja antoi anteeksi. Mutta parempi ehkä oli mun mummonkin kuolla koska oli kitunut jo suht koht kauan syövän kourissa ja viimeset hetketkin oli unen pöpperössä, voi sanoo että rauhallinen lähtö oli. Ja en mä ois toivonu että mun mummo ois enää joutunut kärsimään kivuista yms...Siinä mun kannanotto ja (mummoni) tarina:)
mulla on käyny saman lailla ko sulla. mun mummo kuoli syöpään viisi vuotta sitten. mä rakastin sitä enenmmän ko mitään tai ketään koko maailmassa. vielä viiden vuoden jälkeen itken mummoa. ensimmäinen vuosi oli kaikista kamalin. itkin joka päivä, itkin illalla itseni uneen ja en uskonut että voin elää enään koskaan. mutta nykyään olen hyväksynyt sen tosi asian että mummo on poissa, ikuisesti. kaipaan häntä joka päivä. mutta uskon että mummo on täällä jossakin ja auttaa minua aina. hän on luonani ikuisesti!