syöpää sairastavat ja sairastaneet,että en päivääkään vaihtisi ,kaikesta huolimatta pois?
Ajattelettko
elämästänne
351744
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
ajattelemaan pistävä kysymys...ehkä ne päivät ennen varmaa diagnoosia, kun olin paniikkihäiriöinen ja olin pilata parisuhteeni.Ehkä myös sen puolituntisen lääkärin vastaanoton, kun mulle lueteltiin breslowin luokituksia,jatkotoimenpiteitä ja prognooseja.Mutta muuten tämä syöpä sai minut ajattelemaan elämää erilailla- arvokkaana lahjana, josta ei tiedä,koska lahjan antaja perii sen pois.Siispä huiskis turhat ja turhamaiset murheet, elämää joka hetki!yhtäkään minuuttia et takaisin saa, moniko tuolla suoriutumisviidakossa painava miettii sitä?
kaikki turhuus jää.Myöskin ymmärtää,että
lähtö voi olla vaikka huomenna.
Vaikka parantuisikin syövästä niin kuolemaa ei silti vältä.
Kuolleisuus on ja pysyy tasan 100:ssa prosentissa. Elinikä vain nousee ja kuolinsyy voi muuttua mutta kuolemaa ei vältä.
jokaisella se edessä on.
minä ainakin haluan vielä elää ja pitkään.
ainekin 100 vuotiaaksi:)
Siis oli syöpä tai ei.
Kyllä elämään mahtuu niin monta paskaa päivää että vaihtoon joutaisivat heti.
vaihtaisinko.Minusta tuntuu,että kaikki minkä olen joutunut kokemaan,kuitenkin kasvattaa minua ihmisenä.Toki sen ajan haluan pois,kun mieheni sairastui syöpään.Se aika oli niin epätoivista,etten ymmärrä,miten jaksoimme.Siis se alku,kun sanottiin,että tulit puoli vuotta liian myöhään.
Kun olimme sen kokeneet,minun syöpäni oli siihen verraten helppo.No,vaihtaisin siitäkin kyllä sen niin,että itse menisin aikaisemmin tutkimuksiin.
tekopyhyys! Kukaan ei halua saada syöpää ja sitä kautta muka jotain kasvattavaa elämmää.
Lopettakaa tuollainen !!!!
mieltä! Ei tarvitse mielistellä ja kaunistella lapsellisen typerästi, niinkuin jotkut täällä...
en ymmärrä.
Tuskin kukaan voi rehellisesti sanoa, että ei vaihtaisi paskamaisia päiviä pois, pahoinvointia, rankkoja hoitoja ym. Tekopyhyys paistaa etenkin tässä ketjussa.
Ole edes rehellinen itsellesi.
Tekopyhää??tottakai kaikki loppupeleissä haluaisivat elää täysin terveinä 85-vuotiaiksi, mutta kun se ei ole mahdollista.Muumiäiti on kokenut sairautensa myötä kasvaneensa, miksi hän olisi tekopyhä?Tapio Rautavaara laulaa" en päivääkään vaihtaisi pois, vaik tuskaakin menneessä ois"...jos ruvetaan kaupittelemaan ja vaihdetaan syöpäaika pois, voi uusi elämää kurjasti mullistava asia olla nurkan takana.Vaihdetaanko sekin pois?Olen syöpänoviisi enkä ole -ainakaan vielä -joutunut säde-tai sytostaattihoitojen pariin, vain leikkauksesta ja interferonista kokemuksia.Ehkä te "konkarit", jotka on ajettu mankelin läpi, tiiedätte mistä puhutte, ja totta on, että jotkut päivät olisivat saaneet jäädä elämättä.Mutta sadetta tulee jokaisen elämään ja kipu,tuskakin kuuluu elämään.Syöpää en toivo kenellekään, enkä luullut´siihen itse sairastuvani, mutta kun se kerran tossa on, niin katotaan, miten muijan käy.
Mielestäni hän joka ei edes itselleen pysty/uskalla myöntää, että syöpä mitään jalosta, on tekopyhä ja epäaito teeskentelijä.
Tietääkseni melanooman hoitosuosituksiin ei kuulu sytostaatti eikä myöskään sädehoitoa.
horiset?
tekee ihan pahaa, kun kirjoitat noin.Epäaito?Muovinen?Kesti kauan päästä tämän taudin kanssa sinuiksi, ja sanot mitä vaan, kyllä tämä kaikki on mua muuttanut- parempaan.En aja enää virvatulta,en juokse päättömänä paikasta toiseen.Annan arvoa lapsilleni ja miehilleni aivan eri lailla kuin ennen.Ennen kaikkea opin ymmärtämään sen,että elämä tosissaan voi päättyä.Nuorenakin.Ja että kohtalolle ei mitään voi.
Melanoomaa hoidetaan myös sytostaattiyhdistelmillä ja sädehoidolla, mikäli leviää.Paikalliseen kasvaimeen, jolla on matala breslowin luokitus, riittänee lisäleikkaus.Minulla breslow 0,9, ei metastaaseja (tällä hetkellä), lääkäri aloitti varmuuden vuoksi interferonit toipumisen rinnalle.
Parantumattomasti sairas, toki oireita lievitetään, mutta älä häslinki sinäkään jauha pas***.
tilanteestasi, ymmärrän hyvin katkeruutesi.Paskaa en jauha, en vain voi sille mitään, että en laahaa siipi maassa ja haikaile "terveitä päiviä".Elin sen vaiheen ennen varmaa diagnoosia ja kävin tosi pohjalla.Mieli työsti asioita.Olen varmasti oppositiossa tekopyhine mielipiteineni, mutta en suostu lannistumaan.Jos alkaa haikailla terveitä aikoja liikaa, menee henkisesti rappiolle.Nyt taistellaan ja toivottavasti tulee aika syövän jälkeen...
T:yltiöoptimistinen häslinki
yltiöoptimistinen ja sieltä oppositiosta käsin huhuileva. Katkeruutta en ymmärrä, enkä toisten mielipiteiden arvostelemista. Jokaisella kun on se oma totuus ja omat ajtukset, joita pitäisi osata kunnioittaa.
on naurettava!
Luin näitä kirjoituksia pitkästä aikaa- tunnen suorastaan vihaa tuollaisia arvostelijoita kohtaan
kun on kokenut syövän - sitä itse haluamatta -
se kokemus jälkeen päin muuttaa kaikkia ihmisiä.
yleensä paremmiksi,mutta näköjään
joitakin pelkästään katkeriksi ja
toisille syövän läpikäynneille vihamielisiksi.
mutta,ehkä elämä vielä opettaa.
Ihan vapaasti joku muu oisi saanut mun puolesta huonot päivät.
kaikki rankimmat päiväni.
Mikään syöpähoito sivuvaikutuksineen ei kuitenkaan lopuksi ollut niin paha kuin väkivaltaisen parisuhteen vuodet kuolemanpelkoineen.Tosin silloin sain poikanikin, mutta muun osan vaihtaisin. Syöpähoidoissa on kuitenkin tavoite selvitä hengissä, kuukausia, vuosia.
Mutta tuota ei voi kukaan muu tajuta kuin saman kokenut.
jotenkin minä arvelin, että tulevaisuudessa voisi tämä tauti tulla minulle, mutta ei vielä
En ole vielä ajatellut kertaakaan, että miksi minä, vaan miksi jo nyt
vaihtaisin kaukki sairaus päivät pois,mut kenellekääm toiselle en niitä vaihtaisi.Ja kai se sitten niin on,ettei sairastelu kasvata suuntaan eikä toiseen.Parempi vain uskoa viisaampiaan.Mutta sen sanon,että toisia syöpään sairatuneita pystyn nyt ymmärtämään paremmin,kuin enneen.Oikein hyvää jatkoa kaikile!
ainekin kohtalotovereita pystyy ymmärtämään:)
Minä en vaihtaisi niitä sairaspäiviäni pois, koska niiden avulla olen oppinut ymmärtämään muita sairaita ja toisia ihmisiä.Kun se ei ole tapahtunut muuta kuin tämän kurjan taudin välityksellä, niin hyvä sellaisenaan.Eikös se juuri ole sitä jalostumista.
Mitenkäs ulkoilu on tänään sujunut(eikun eilen).
Minä se en sitten millään jaksa enkä kai ymmärräkään olla tapahtumapäivien tasalla.
Nyt tuolla palstalla on taas se kiusaaja.Laittaa monta viestiä ja kiltit tytöt senkun ihmettelevät ja vastaavat!!!!Ei kukaan syöpää sairastanut tollai ilkeile.
Minä en viitsi enää vastata niihin viesteihin kun se on ihan turhaa.Se härnää meitä.....
Enhän minäkään tarkoittanut että mitenkään olisin jalostunut!Olenpahan vain kokenut sukuni,omani,mieheni ja mieheni suvun syöpäsairaudet,muutamien vuosien sisällä kaikki.Kyllä se on väkisellä kasvattanut ,jättänyt paljon turhaa pois.Toki olisin halunaut elää syövättömän elämän,ja samoin lähipiirini.Omasta mielestäni en ole enää ihan se sama ihminen,mitä olin ennen tätä syöpä sumaa.Yhtään jalompi en ole,mutta enää ei elämä ja terveys ole läheskään itsestään selvyys!Jotain minunkin sisimpäni on alkanut hakea,tarkoitusta tälle kaikelle ainakin.
mustelmia, mutta tätä päivää eletään ja eteenpäin yritetään.Kaikkea ei olisi matkalleen toivonut, mutta ilman niitä kokemuksia me ei oltaisi niitä joita nyt olemme.Ei tule muuta tarkoitusta mieleen kuin ihmisenä kasvaminen
Terv. Seija(on vähän ollut taas kiireitä)
Joskus on tunne että koko elämä saisi mennä vaihtoon. Täällä oli taannoin keskustelua kärsimyksen jalostavasta vaikutuksesta. Sellaisia puhuvat ne jotka eivät ole oikeita kärsimyksiä koskaan kokeneet. Kärsimys ei jalosta, pikemminkin päinvastoin.
Hienoa, että kirjoitetaan rehellisesti turhat kaunistelut jääköön. Olen itse samanlainen kuin ennen sairastumista,minusta on todella hurskastelua väittää, että ah jalostuin, kun kärsin.
Älkää te muutamat pas*** jauhako.
Joo...En ole koskaan väittänyt, että kärsimys jalostaa ihmistä, mutta ihminen kasvaa ja oppii kärsimyksistä.Katkeroituukin, näemmä.Ei tämä tauti minustakaan pyhimystä tehnyt, mutta kun kuolemanpelko tuli lähelle, oppi tarttumaan elämään jä lähimmäisiin erilailla kiinni.Nykyään on kiitollinen siitäkin, että lapset kiukuttelee tai aamulla sataa tai sokeri on loppu...Ja ihmiset kokevat nämä asiat yksilöinä, ei kai me täällä olla arvostelemassa toistemme fiiliksiä?
Kaikki tunteet ovat yhtä oikeita, ei tässä ole vain yhtä oikeaa tapaa elää syöpäsairaan elämää.Ymmärrän kaikkia, jotka haluavat vaihtaa sairastumisensa terveeseen elämään, minäkin aina ajattelin, että se on yleensä "joku muu" ku sairastuu.Mutta niin se tuli, kyselemättä ikää ja elämäntilannetta.Joten "live it, learn it"
tuo vaihtaminen... Käsittääkseni syöpään sairastuminen on tapahtunut tosiasia, jonka kanssa on vaan pakko oppia elämään. Mihin sen vaihtaa ja kenen kanssa???
Ei tätä voi vaihtaa kuten esim. epätyydyttävää avioliittoa (siinä voi sanoa, että kiitos nyt riitti). Tästä joko paranee, tai sitten ei ja itsestä on kiinni miten sen jatkoaikansa kukin käyttää. Mieluummin koitan etsiä elämästä niitä hyviä asioita, kuin piehtaroida katkeruudessa ja itsesäälissä. Elämän rajallisuuden huomaaminen on muuttanut elämänarvoja, mutta muuten olen ihan se sama 50 mummo, joka olin ennen sairastumistakin.
Viime keväänä kun jälleen tuli ero miesystävän kanssa, johon minä olin niiiin rakastunut kuin vain tällainen "nuori" 51-vuotias nainen voi olla. Hän jätti minut väsymyksen takia. Kolmen viikon päästä löytyi syöpä. Totta kai olin väsynyt. Mutta ennen syövän löytymistä suunnittelin, etten jaksa enää elää ja hyppään samaan paikkaan jokea, johon ainut tyttäreni putosi huhtikuussa 99. Elämällä ei tuntunut olevan mitään tarkoitusta ja jäin taas ihan yksin.
Mutta kun tämä syöpä todettiin, niin en minä mihinkään jokeen aikonut hypätä. Hoidot on käyty kiltisti läpi ja toivottu, etti sairaus paranisi. 17.10. on viimeinen kuvaus ja jos siinä ei ole mitään, niin seuraavan kerran sytostaatit aloitetaan vasta kun uusi, ja uusii aika monesti. Mutta jotenkin masennus ja kuoleman halu jäivä taka-alalle, kun jouduin sen tosiasian eteen, että voin hyvinkin kuolla tässä ja nyt. Niin enpä halunnutkaan. Kyllä vieläkin tulee sellaisia päiviä kun yksin saan tätä sairastaa, että helpommalla pääsisi, kun kuolisi pois, mutta kyllä se sitten menee muutaman päivän itkulla ja masennuksella ohi.
Onhan noita huonoja hetkiä matkan varrella ollut, mutta en ole luovuttanut, jos se nyt siitä on kiinni. Silloinen miesystävä jäi matkan varrelle. Tapasin uudenkin, mutta ei se nyt johtanut mihinkään pysyvään juttuun ainakaan toistaiseksi. Ystäviä ollaan edelleenkin. Vastoinkäymisiähän nuo ihmissuhteiden epäonnistumiset aina kuitenkin ovat, mutta ei masennuta. Ajattelen, etten voi täältä vielä mihinkään lähteä, kun minulla on ne ihanat 'pikkuiset', ne lapsenlapset, joille minulla olisi vielä paljon kerrottavaa ja näytettävää. Heidän kiintymyksensä on niin aitoa ja tämä rakkus on varmasti molemminpuolista.
Sillä minä sinnittelen eteenpäin.
Jaksamista Sinullekin.