Työhön paluu

tunne,jos toisen sairautta käytetään
lyömäaseena.

tavallaan.

Nuoret ovat niin innokkaita, varsinkin esimiesasemassa. Tietävät, osaavat ja hallitsevat kaiken. Valitettavasti oman kokemukseni mukaan heiltä puuttuu jotakin. Ja se on se kokemus ja näkemys siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa varsinkin kun töitä tehdään porukalla, siis ihmisten kesken.

Nuorilla tulee helposti oman kokemukseni mukaan ylilyöntejäkin, jotka kokeneemmat osaavat välttää diplomatiallaan. Omakohtaisen kokemukseni mukaan näiden nuorien johtavassa asemassa olevien tekemiset saavat joskus vähän huvittaviakin piirteitä. Tapa tehdä työtä ja johtaa on välillä melkoista teatteria, joka kai uppoaa aikansa, mutta kuinka kauan (retorinen kysymys).

Uskoisin että tässä kohtaa olet vahvoilla. Positiivista on se, että tiedät osaavasi ja vieläpä pystyväsi tekemään 'mitä haluat'. Ymmärrän tuon niin, että pystyt vaikuttamaan asioihin ja tekemisiin hyvinkin siellä taustallakin tai oikeammin toisten tukena ja rinnalla omalla asiantuntemuksellasi ja jo aiemmin hankitulla auktoriteetilla. Uskon myös, että nk. fiksut työkaverit kyllä ymmärtävät Sinua ja ovat tukenasi. Ja jos työpaikalla esiintyy pyrkyryyttä, epätasa-arvoa ja muitakin mahdollisia epäkohtia, niin ne varmasti aikanaan paljastuvat.

Jaksamista Sinulle!

Itse myös sairastin syövän ja palasin työhön. En ollut sairauslomalla kovinkaan pitkään, enkä johtavassa asemassa nykyisessä työssäni, en ennen sairauttani, enkä sen jälkeenkään. Aluksi jonkinlaista epävarmuutta tietysti oli ilmassa. Kuinkahan tuossa oikein käy. Uskon, että nyt muutaman vuoden jälkeen tuo tunne on hävinnyt ja tavallaan luottamus on palannut johdon ja työkavereiden taholta. Olen saanut olla mukana uusissa haasteissa ja päässyt osallistumaan erilaisiin koulutustilaisuuksiin siinä missä muutkin, mikä minusta on hyvä luottamuksen osoitus siitä, että kykenen vielä tulevaisuudessakin tekemään jotakin, jopa uusia asioita.

Inhimillistähän tuo kaikki on. Toisaalta täytyy sanoa, että itselläni tuo sairaus kummittelee aika ajoin niin, että mietin, että entäpä jos se uusii. Pystynkö hoitamaan tämän tietyn asian niinkuin se on ajateltu ja suunniteltu.

Ehkäpä tuokin oikeastaan on aika positiivinen juttu, sillä olen huomannut sen vaikuttaneen työtapoihini niin, että yritän hoitaa kaikki eteeni tulevat asiat mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pian, niin ettei rästitöitä ja paperipinoja kertyisi ainakaan minun työpöydälleni. Pikemminkin pyrin hoitamaan tehtäväni niin, että milloin tahansa kuka tahansa (tai ei nyt ihan kuka tahansa, vaan joku kolleega) voisi helposti jatkaa siitä mihin itse olen mahdollisesti lopettanut. Olisi nimittäin aika kurjaa, jos joku työkaverini joutuisi jälkiäni selvittelemään, jos itse sairastuisin uudelleen, tai joutuisin jättämään työni jostain muusta syystä, esim. jonkun onnettomuuden vuoksi.

Olen ajatellut niin, että tuollainen suhtautuminen voisi olla muillekin, kaikille, koko työyhteisölle, hyödyksi. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että tässä nk. 'maalailtaisiin jotain piruja seinille'. Kenelle tahansa, milloin tahansa, voi tapahtua jotakin yllättävää, joka vaikuttaa muidenkin tekemisiin, ja ehkä tuon ymmärtämiseen tarvitaan sitten vaikkapa se syöpä.

Summa summarum eli onhan tässä tullut pohdittua kaikenlaista. Toivon, että jaksoit lukea pitkät pohdiskeluni, ja että näistä omista pohdinnoistani olisi Sinulle jotakin apua jaksamisessa.

Apua saattaisi olla myös avoimesta keskustelusta syöpään liittyvistä faktatiedoista, miksei myös omista ajatuksistasikin. Joskus se vaan on tosi vaikeaa, riippuen tietysti työyhteisöstä, kulttuurista ja henkilösuhteista. Siinä jos missä tarvitaan niitä ihmissuhdetaitoja, joita uskon meillä kokeneilla 'konkareilla'(itse olen 50 ) kuitenkin olevan.

Eteenpäin mennään, ehkä joskus vähän hitaasti, mutta varmasti. Eilistä ei murehdita, eikä kanneta huolta huomisestakaan. Eletään mielummin tätä päivää tässä ja nyt, ja iloitaan pienistä arkisista asioista, niistähän ne suuretkin ilot loppuviimeeksi syntyvät.

töihin. Sinne onkin minua kovasti kaivattu. Vaikka olenkin yli viiskymppinen tai juuri siksi, minulla on työkokemusta ja hyvä ammattitaito ja kun moni muukin on siellä sairauslomalla ja vuorotteluvapaalla ym. niin kovasti kaivataan. Tuntuu hyvältä, kun edes jonkin kaivataan kun täällä kotona ei kaipaa kukaan. Pelottaa vaan, miten jaksan, kun olen monta kuukautta maannut sängyn pohjalla. Aluksi aloitan 4-tuntisella päivällä. Sekin pelottaa, että jos taas kohtaa uusi, niin eivät oikein "tykkää" kun aina on sairauslomalla mutta voihan tämä sattua kelle tahansa. Mieluummin minä olisin töissä koko ajan ja terve, ettei ainakaan sen takia kenenkään tarvi olla kateellinen, että kun "vaan kotona makaan".