Miten munlainen ihminen muka voisi onnistua saamaan kavereita...Ihmiset tulevat yllättävän usein mulle jotakin puhumaan tai vaikkapa moikkaa, mutta itse en siinä tilanteessa osaa tehdä mitään. Ajatus katkee, ja siinä se. Toisinaan en vastaa mitään, koska pelkään, joskus vastaan niin hiljaa, että kyseinen henkilö tuskin edes kuulee mitään. Sama juttu, jos joku tuijottaa. En kykene katsomaan takaisin. Yleensä vain vilkaisen kerran katsoakseni, tuijottaako hän minua..Ja sitten esitän kuin en huomaisikaan. Toisinaan sen tekee vaikeaksi se, että henkilö on puolenmetrin etäisyydessä ja siinä on sitten vaikea vältellä toisen katsetta. Ahdistun niin helvetisti ja haluaisin paeta tilanteesta ja se ei aina onnistu, esim. jos on bussissa, eikä oikein haluaisi jäädä pois ennen omaa pysäkkiäkään.
Aina tuollaisen tapahtuman jälkeen itken kotona silmät päästäni, kun en uskaltanut tehdä mitään.
Itsetuntonikaan ei ole mitään ihan parasta luokkkaa. Tässä pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan siltä, että mussa ei ole mitään mielenkiintoista. Tai että olisi vain tuskaa, jos sattuisi olemaan kaverini. Vaikka pidänkin itseäni kilttinä, ja kai muutenkin ihan mukavana.. tai sitten en... Olen hiljainen, en juuri koskaan puhu mitään, mutta sekään ei pidä ihan paikkaansa. Olen ihan yhtä puhelias ihminen kuin muutkin silloin, kun tunnen jonkun henkilön oikein hyvin, mutta muuten hieman tuntemattomien ihmisten kanssa keskustelu ei oikein suju kun olen sen verran ujo.
Yksi vaihtoehto on kyllä netti. Monethan on löytänyt sieltkä kavereita tai seurustelukumppanin..Mutta olen sitäkin jo kertaalleen kokeillut ja tavannutkin yhden ihmisen, mutta siitä ei oikein tullut mitään, sillä hän ei oikein ollut tyyppiäni missään mielessä.. ja hän olikin aivan erilainen mitä olin kuvitellut ja mitä hän oli kertonut hän oli myös valehdellut. No eihän sitä pitäisi niin nopeasti luovuttaa..mutta en jaksa enää sitä rulianssia kun yrittää jostain täältä netistä löytää ihmistä, jonka kanssa voisi tulla hyvin toimeen...Toivoisin kuitenkin löytäväni ystävän, enkä mitään kaveria, jonka kanssa taas ei voisi jutella ihan kaikesta.
Kun mietin tulevaisuuttani, en näe omalla kohallani mitään muutosta jos jatkan näin. Jos en osaa hankkia nuorena mitään ihmissuhteita se tulee vanhempana vielä vaikeammaksi. Koko mun nuoruus jää elämättä tätä rataa, eikä mulla hirveän montaa vuotta ole kuitenkaan jäljellä nuorena. Olen siis 15v.
Viimeiset 4-5 vuotta on tuntunut ikuisuudelta, vaikka toisaalta ne on mennyt tavallaan nopeasti. Muistan helposti millaisia koulupäiviä oli vaikka ala-asteella, tuntuu kuin siitä olisi vasta ihan vähän aikaa, koska mun elämässä ei ole tapahtunut mitään muutosta vuosiin. Ei kavereita, koulua päivisin, illat kotona telkkarin tai tietokoneen ääressä. Joskus iltamyöhään vkl käyn kaupungissa vaikka leffassa, mutta eipä oikeastaan muuta. Perhe jaksaa sanoo, tekis sunkin hyvää joskus lähtee kotoo jonnekin muualle. Mutta minneppä sitä menis? Kun kaupungissa tullaan tarjoon viinaa, niin siitä vaan pullo käteen ja sinne jengeihin. Sekö on vanhempien unelma? Ei juomisessa muuten mitään kummempaa ole, mutta ne teinit siellä kaupungissa pussikaljoineen joka ikinen vkl, niin ei oikein innosta. Tai vaikkapa kun joku helvetin känninen keski-ikäinen tulee jutteleen ja pyytää luokseen, niin siitäkö sitten vaan tämän mukaan ja vois alottaa harrastaa sellasia kivoja pikku suhteita.
whaah...Tätä ei vaan jaksa. Naurettavaa tämmöinen ruikutus, mutta ei nyt kyllä jaksa yhtään naurattaa..
Aina tuollaisen tapahtuman jälkeen itken kotona silmät päästäni, kun en uskaltanut tehdä mitään.
Itsetuntonikaan ei ole mitään ihan parasta luokkkaa. Tässä pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan siltä, että mussa ei ole mitään mielenkiintoista. Tai että olisi vain tuskaa, jos sattuisi olemaan kaverini. Vaikka pidänkin itseäni kilttinä, ja kai muutenkin ihan mukavana.. tai sitten en... Olen hiljainen, en juuri koskaan puhu mitään, mutta sekään ei pidä ihan paikkaansa. Olen ihan yhtä puhelias ihminen kuin muutkin silloin, kun tunnen jonkun henkilön oikein hyvin, mutta muuten hieman tuntemattomien ihmisten kanssa keskustelu ei oikein suju kun olen sen verran ujo.
Yksi vaihtoehto on kyllä netti. Monethan on löytänyt sieltkä kavereita tai seurustelukumppanin..Mutta olen sitäkin jo kertaalleen kokeillut ja tavannutkin yhden ihmisen, mutta siitä ei oikein tullut mitään, sillä hän ei oikein ollut tyyppiäni missään mielessä.. ja hän olikin aivan erilainen mitä olin kuvitellut ja mitä hän oli kertonut hän oli myös valehdellut. No eihän sitä pitäisi niin nopeasti luovuttaa..mutta en jaksa enää sitä rulianssia kun yrittää jostain täältä netistä löytää ihmistä, jonka kanssa voisi tulla hyvin toimeen...Toivoisin kuitenkin löytäväni ystävän, enkä mitään kaveria, jonka kanssa taas ei voisi jutella ihan kaikesta.
Kun mietin tulevaisuuttani, en näe omalla kohallani mitään muutosta jos jatkan näin. Jos en osaa hankkia nuorena mitään ihmissuhteita se tulee vanhempana vielä vaikeammaksi. Koko mun nuoruus jää elämättä tätä rataa, eikä mulla hirveän montaa vuotta ole kuitenkaan jäljellä nuorena. Olen siis 15v.
Viimeiset 4-5 vuotta on tuntunut ikuisuudelta, vaikka toisaalta ne on mennyt tavallaan nopeasti. Muistan helposti millaisia koulupäiviä oli vaikka ala-asteella, tuntuu kuin siitä olisi vasta ihan vähän aikaa, koska mun elämässä ei ole tapahtunut mitään muutosta vuosiin. Ei kavereita, koulua päivisin, illat kotona telkkarin tai tietokoneen ääressä. Joskus iltamyöhään vkl käyn kaupungissa vaikka leffassa, mutta eipä oikeastaan muuta. Perhe jaksaa sanoo, tekis sunkin hyvää joskus lähtee kotoo jonnekin muualle. Mutta minneppä sitä menis? Kun kaupungissa tullaan tarjoon viinaa, niin siitä vaan pullo käteen ja sinne jengeihin. Sekö on vanhempien unelma? Ei juomisessa muuten mitään kummempaa ole, mutta ne teinit siellä kaupungissa pussikaljoineen joka ikinen vkl, niin ei oikein innosta. Tai vaikkapa kun joku helvetin känninen keski-ikäinen tulee jutteleen ja pyytää luokseen, niin siitäkö sitten vaan tämän mukaan ja vois alottaa harrastaa sellasia kivoja pikku suhteita.
whaah...Tätä ei vaan jaksa. Naurettavaa tämmöinen ruikutus, mutta ei nyt kyllä jaksa yhtään naurattaa..
Vastaukset 8
Vanhimmat
mulla on vähän sama ongelma.. En osaa puhua kuin niille jotka tunnen kunnolla. On minulla kavereita koulussa kolmekin, mutta tuntuu siltä että he eivät tykkää että roikun heidän perässä, sillä olen usein vain hiljaa ja seurailen sivusta.
Sama täällä, mäkin olen aina koulun jälkeen kotona koneella tai katon telkkaria. Yksin en kehtaa minnekkään mennä, sillä en tykkää olla ihmisten seassa yksin..
Tää viesti ei varmaan auttanu sua yhtään, mutta tiiätpä ainakin sen että et oo ainut.. :)
Mullakin on vähän sama juttu,eli kavereita ei ole helppo hankkia. Joskus ihmiset tulevat juttelemaan mulle esim. kaupungilla,mutta ne on yleensä vanhempia (40 iästä ylöspäin),niin en yhtään ihmettele,miksi just niihin tutustun helpommin. Itsekin haluaisin samanikäistä seuraa,eli 20-30 vuotiaita naisia ja miehiäkin,mutta missä nekin luuraa,kun niihin en koskaan törmää? nyt viimeisen kahden vuoden aikana olen tutustunut yhteen naiseen,joka on 29 v,mutta häntä ei tunnu ihmissuhteet kiinnostavan,sillä hän ei juuri koskaan soittele mulle,vaan mä soitan hänelle ja kysyn,mitä kuuluu,voitaisko tavata jne...viimeksikin hän sanoi,että hän kattoo nyt telkkaria,ei jouda puhumaan...meinasin sanoa hänelle,että sanois suoraan,jos ei halua olla kaveri mulle. Hänkin kun on yksinäinen,niin sillä yritän häntä houkutella esim. elokuviin,mutta kun ei niin ei.
Sitten on toinen nainen,joka on 40 v. ja tosi mukava,mutta hänellä taas on semmonen sairaus,joka vie välillä huonoon kuntoon,niin hänestä ei sen takia ole aina lähtijäksi esim. elokuviin. Muutaman kerran ollaan käyty kaupungilla kahvilla,ostoksilla ja jossain vaiheessa on tarkoitus mennä syömäänki...saas nyt nähdä,milloin hän saa itsensä kuntoon,että voitais tehdä jotakin kivaa yhdessä.
Yksin en mäkään halua mennä oikein mihinkään. Muutaman kerran oon ollut elokuvissa yksin,mutta kun niillä toisilla on aina kaveri,puoliso tms. mukana,niin tuntuu ahdistavalta olla yksin. Ei ole juttukaveria,jonka kanssa vois keskustella elokuvasta ja muista asioista,niin siksi en ole enää moneen vuoteen ollut elokuvissa.
Itse kaipaisin oikeata ystävää,jonka kanssa lähtisi uimahalliin,elokuviin,kävisi kahvilla tai syömässä ja juttelis niitä näitä. Sitten kun on enemmän varaa,voisi lähteä vaikka risteilylle tai etelän lämpöön. Näitä kaikkia haluaisin tehdä,mutta yksin mua ei saa kirveelläkään noihin. Matkustelunki oon tähän asti tehnyt vanhempien kanssa,tai ryhmämatkojen muodossa ja ne on ihan jees. Mutta ryhmämatkoissa on se,kun aikataulu on välillä tosi tiukka,ja toisaalta houkuttelisi omatoimiloma,mutta kun ei oo sitä ystävää,niin se kait jää sitten haaveeks.
Netin kautta en pahemmin ole yrittänyt tutustua ihmisiin,koska en oikein luota siihen. Ei voi tietää,millainen ihminen ruudun toisella puolella on,netissä on helppo valehdella jne. Mielummin yritän harrastusten,työn tai koulun kautta tutustua ihmisiin,ja niin yritänkin koko ajan tehdä,mutta ainakaan vielä ei ole tärpännyt.
Voisin sanoa,että se oikea nuoruus on jäänyt kokematta,kun ei ole ollut ystäviä tai kavereita. En ole koskaan ollut esim. festareilla tai ruisrockissa,jotka olisivat nuorempana kiinnostaneet minua. Nyt ne ei enää kiinnosta,vaikka ikää on vasta 23 v. Monesti viikonloput olen viettänyt yksin kotona,ellei sitten ole leirejä tai seurakunnan järjestämiä tapahtumia,joita onneksi välillä on.
Tällä halusin valaista sitä,ettet ole ainoa,vaan on muitakin.
Ei niitä kavereita hankita...Ihmisiin tutustutaan ja saadaan kavereita. Kyllä nyt mä ainakin vaan väkisin tutustun ihmisiin kun on tekemisissä esim. koulussa.
Sun pitäis vaan päästä tosta hiljasuudesta, puhumisen pelkäämisestä ja muusta tommosesta epäsosiaalisuudesta.
Ensinnäkin jos joku juttelee sulle niin kato silmiin, aluks edes välillä. Tosi inhottavaa puhua jos toinen kattoo seinään tai lattiaan. Toiseks kannattaa sit puhua selvästi ja tarpeeks kovaa, hymyssä suin:)
Vaikka me teinit kännätään viikonloppusin, niin kyllä se yhdistää kuitenkin ihmisiä kun vietetään sekavaa aikaa yhdessä:) mut jos et osaa ees puhua ihmisille niin tuskinpa selvin päin uskallat mennä mukaan:/
Koeta tottua ihmisiin ihan livenä ja vaikka oliskin lähellä. Kyllä se nyt on ihan kiva et juttukaveri on lähempänä kun kauempana:) Elä esitä ettet huomaiskaan jookosta?
Joo mulla on vähän sama ongelma joka suhteessa. Pari hyvää kaveria on mutta uusiin ihmisiin on jotenkin niin vaikea tutustua... Tutussa seurassa kyllä juttua riittää, mutta tuntemattomien kanssa tyydyn liian usein vain tarkkailemaan vierestä. Tyttöystävän löytäminen tuntuu melkein mahdottomalta. Perjantai/lauantai iltana ei ole yleensä muuta tekemistä kuin olla koneella, katsoa telkkaria. Kunnon bileissä en ole varmaan käynyt kertaakaan. Vanhempien kanssa on välillä vaikeeta ja masennusta on ollut kanssa :( Tuntuu että kaikki tytöt on jtn hirveitä pissiksiä jotka bilettää 24/7. Netistä en ole yrittänytkään etsiä kavereita, koska tuntuu mahdottomalta ajatella että netistä löytäisi jonkun samanlaisen ihmisen. Tottakai tekis mieli vähän bilettää mutta ei löydy kunnon seuraa mistään.
Vinkki: Vaikka tuntuisi miten pahalta tahansa ÄLÄ edes ajattele itsemurhaa >:(
Ekanakin boardin aloittajalle;
Minulla on saman tyyppimnen ongelma, mutta hieman poikkeaa kumminkin kaikista niistä jotka tähän ovat vastailleet.
Minun ongelma on se, että jso joku katsoo minua, tai joku vieras, ikäiseni ihminen lähestyy minua (olen siis tuore 15w) ilmeeni muuttuu tylyksi, miltei vihaiseksi, nostan nenäni kohti kattoa ja kasvoni jäykistyvät. Nopeutan tahtiani ohittaakseni ihmisen (jos kävelen) ja sydämmeni lyö hirveän lujaa. Ajan ihmiset pois luotani, tahattomasti.
Tarkouitukseni ei ole näyttää nokkavalta ja vihaiselta, mutta se tulee itsestään. _Pelkään tavata ihmisiä ja jutella heille, ja jostain syystä muutun torjuvaksi kun ihminen haluaisi ehkä jutella. Tuntemattomankin ihmisen tarvitsee vain vilkaista minua(esimerkiki kadulla tai koulussa), kun ahdistun ja näytän syyttävältä, ylenkatsovalta, tai muuten vain 'älä_tule_lähemmäksi_inhoan_sinua' asenteiseksi.
Jos kaikesta huolimatta on päädytty tilanteeseen että joudun toista ihmistä lähelle niin, että juttelemme, takkuan täysin kokonaan. Torjuvuuteni muuttuu heikommaksi, ja puheeni on loppujen lopuksi ininää, joten päädyn nyökyttelemään tai kohauttelemaan olkiani. Missään nimessä minä en tee aloitetta.
Tutuilleni, ystävilleni, olen avoin ja yleensä kaiken pelle joka naurattaa muita. Jos ystävieni keskellä päädyn tuntemattoman ihmisen kanssa nokikkain, olen iloinen, pirteä, ja höpötän kuin viimeistä päivää ja ahdistus vain on taustallani.
En osaa suhtautua ihmisiin oikein, ja oletettavasti torjuva asenteeni tulee vielä haittamaan suhteiden rakentamista, kun (ja jos) menen lukioon.
Ja sitten seuraavaa;
Itselläni ei ole IRL sosiaalista elämää. Olen aina kotona, ja hyvin useasti aina tietokoneella.
Netti ei tarjoa monelle niitä aivan ihania ihmisiä, mutta sen sanon, että itkisin varmaan yksin paljon enemmän, jos mesessäni ei olisi 4 parasta ystävääni. Tapasin heidät netissä, noin vähän päälle kolme vuotta sitten. Ilman heitä en olisi mitään, en yhtään mitään. Koulussanihan olen vain hylkiö joka on lyöttäytynyt muiden hylkiöiden joukkoon(inhoan heitä, paitsi yhtä. Muttei hänkään ole muutakuin koulu_kaveri).
Tuo torjuva asenne. Se oli myös oma ongelmani kauan ja se johtui täysin siitä, että en tuntenut olevani missään turvassa. En kotona, en koulussa. Minun oli kehitettävä sellainen "puolustusmekanismi" itselleni. Ja se toimi. Minulle ihmiset tiesivät ongelmia-> kiusaamista ja halveksuntaa. Oli minulla ystäviä, mutta muut olivat ns. vihollisiani. Yritin suojella näillä vihanelkeillä itseäni. Oikeasti olen hyvin herkkä ja jokseenkin pelokas ihminen., mutta enhän voinut näyttää sitä muille, ne olivat heikkoja piirteitä.
Mutta kerran sitten rupesin miettimään, kun minun ja erään tytön katseet kohtasivat. Tyttö oli samassa koulussa, mutta alemmalla luokalla. Katsoin tietysti tyttöä vihaisena ja kylmänä, ja tyttö melkeinpä säikähti minua. Silloin painoin STOP-nappia. Rupesin miettimään, että miksi ihmeessä minä teen sitä? Miksi minun tuli puolustautua kyseisellä tavalla? Tämä vihaisuus kiinnitti paljon enemmän ihmisten huomiot itseeni, kuin se, että olisin vain ollut.
Niinpä päätin kokeilla toista taktiikkaa. En halunnut enää antaa itsestäni tylyä kuvaa, koska lapsetkin kaupassa piiloutuivat äitiensä taa, eivät ulkonäköni takia, vaan kylmien silmieni takia. Kuten sanonta kuuluu; silmät ovat sielun peili. Ajattelin, että ei minun tarvitse muuttaa elekieltäni juuri päinvastaiseksi; hymyillä kaikille niin että naama repeää ja laulella kuinka elämä on niin ihanaa.
Aloin hymyillä silmilläni. En hymyillyt suullani, vaan silmilläni. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan(?). Ja se toimi. Koko olemuksenikin muuttui ja niin pienellä muutoksella. Kiusaaminenkin lieventyi pikkuhiljaa ja lopulta loppui kokonaan, koska tein itsestäni paljon itsevarmemman vaikutelman ihmisille. Kannattaa kokeilla :) Tuottaa tulosta heti! :)
Ei yhtään hullumpi idea... Huomasin itsestäni saman piirteen ja yritin korjata sitä hymyilemällä iloisesti, mutta kun katsoin peiliin niin suu oli virneessä mutta silmissä oli murhaava katse XD
Joo vakavasti ottaen ilmeisesti monella on sama ongelma (mitä olen näitä posteja lukenut) ja jotkut eivät välttämättä edes tiedosta sitä. Sen kyllä huomaa jos joku vastaantuleva katsoo kylmästi. Saa heti hyvin pahan ensivaikutelman.
Ja kun miettii, niin ensivaikutelmahan on se kaikista tärkein. Itse ainakin mieluummin menen juttelemaan ihmiselle joka vastaa hymyyni hymyllä, ei "jos katse voisi tappaa, olisit jo kuollut"-ilmeellä.
Silmillä hymyily voi olla jokseenkin hankalaa opetella, koska jos esim pelkäät jotain tilannetta, se varmasti heijastuu silmistäsi, vaikka kuinka yrittäisit peittää sen hymyn alle. Mutta se on vain harjoittelun takana. Jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu, niin ei hätää, kyllähän esimerkiksi kaupassa riittää ihmisiä "joiden kanssa" voi harjoitella, varsinkin vähän isommilla paikkakunnilla. Vaikka mitäpä se haittaa, vaikka tervehtisit kylän juorumummoa kerrankin hymyllä kohdatessanne, tiedä vaikka vanhuksenkin kasvoille tai silmiin nousisi pieni hymy, etkä näkisi sitä sitruunan syönyttä huuhkajaa. :D
Silmillä hymyilyä voi harjoitella ihan missä vain, onneksi. Eiväthän he tiedä, että sinä mitään harjoittelet tms. Et välttämättä edes näe heitä enää ikinä uudestaan. :)
Se on sen arvoista. :)