Jokaisellahan meistä on omia ihanteita, arvoja, uskomuksia, vakaumuksia jne...
Kuinka moni teistä luopuu omista tai rajoittaa omia arvoja, että tulisi helpommin hyväksytyksi johonkin ryhmään? Tingintte vähän sieltä ja täältä, etteivät ihmiset nauraisi tai arvostelisi teitä.
Pahin, mitä voisi tapahtu olisi tietysti se, että saisit jonkun leiman.
Minä ainakin tingin ja se harmittaa kovasti. Toisaalta minulla on kauhea pelko siitä, että joskus sulautuisin massaan ja omaksuisin valmiita mielipiteitä.
Harmittaako teitä?
Kuinka moni teistä luopuu omista tai rajoittaa omia arvoja, että tulisi helpommin hyväksytyksi johonkin ryhmään? Tingintte vähän sieltä ja täältä, etteivät ihmiset nauraisi tai arvostelisi teitä.
Pahin, mitä voisi tapahtu olisi tietysti se, että saisit jonkun leiman.
Minä ainakin tingin ja se harmittaa kovasti. Toisaalta minulla on kauhea pelko siitä, että joskus sulautuisin massaan ja omaksuisin valmiita mielipiteitä.
Harmittaako teitä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
ja turhautti. Mikään ei tuntunut oikein miltään kuin hetken. Tajusin ettei mikään raha tai kunnia tekisi minusta onnellista kuin hetkeksi. Miksei? Koska se oli esittämistä, aivan kuin olisi vetänyt jotain roolia näyttämöllä. Enkä oikein tuntenut itseänikään tai sitä mitä halusin. Vieläkin se on auki, mutta sisäinen tunne kertoo, että olen oikealla tiellä, teen oikeita asioita. Että ylipäänsä olen tänään elossa.
Kunnes turhautti tarpeeksi, että repäisin itseni irti kaikesta miellyttämisestä ja esittämisestä ja kumarteluista ja kehujen kalastelusta jne.
Pahin mitä siinä voi tapahtua, on että pintaliipparit lakkaa kunnioittamasta sinua (ainakin hetkellisesti). So what! Eiväthän he sinua itseäsi olleet koskaan kunnioittaneetkaan vaan roolihahmoasi. Heidän roolihahmonsa sinun vastaavaa.
Puhut asiaa.
Hassuinta on vielä se, että en pidä mielipiteitä arvossa, mutta kuitenkin välitän mitä mieltä minusta ollaan. Tosin vähemmän nykyään. Toivottavasti pääsen pian eroon siitä...
On todellakin palkitsevaa kun pystyy olemaan oma itsensä jossakin tilanteessa, missä kukaan ei ole samaa mieltä tai omaa eri näkemyksen.
Mitähän ihminen siinä tilanteessa oikeastaan pelkää? Okei, eka tulee mieleen, että muiden paheksuntaa tms. mutta eihän se lopulta vaikuta itseen. Varmasti kaikkia meitä on joku joskus paheksunut tai arvostellut, mutta emme ole olleet moksiskaan, koska emme ole itse olleet samaa mieltä asiasta tai emme ole antaneet kyseiselle henkilölle oikeutta pahoittaa mieltämme.
Olisi helppo sanoa, että no onhan luonnollista pahastua jos toiset ei arvosta tai lyö lyttyyn tai lättyyn, mutta miksi se olisi luonnollista, eikö olisi luonnollisempaa olla ottamatta tilanteessa nokkiinsa. Olla omien tunteidensa herra, ei antaa valtaa siinäkään toisille.
Pelkääkö ihminen olevansa väärässä, tekevänsä itsensä naurunalaiseksi tai ei-pidetyksi? Kuinka paljon henkilö on samaistunut omiin mielipiteisiinsä. Kuinka suhtautuu itse uusiin ajatuksiin? Joo taas tulee kysymyksiä kysymysten perään, eikä kait yhtään vastausta, mutta tuskinpa sinä mitään valmista odotitkaan.
Noh ehkä on kysymys juuri siitä, että ihminen ei ole pohjimmiltaan yksin eläjä. Joukko on tärkeä, ehkä ennen joukon hyväksyntä tarkoitti selviytymistä?
kuinka suuri voima ajattelulla on.
Jos ihminen on kehittänyt kykyään ajatella, häneen ei ympäristö (tai ympäristön mahdolliset mielipiteet) niinkään voi vaikuttaa.
Sen sijaan ajatellut ihminen kykenee muokkaamaan ympäristöään.
.
Ryhmällä ei ole "painetta" samalla tavalla kuin klassisessa fysiikassa ajatellaan kausaalisuudesta. Täten ryhmä, per se, ei "vaikuta", vaan vaikutus tulee yksilön kokeman kautta, jos tulee.
.
Voidaanko siis sanoa, että ihmisillä on osa, joillakin suuri toisilla pieni/ei ollenkaan, identiteetistään ryhmässä. Tarkoitan, että täysin itsensä määrittämiseen tarvitaan ulkopuolisen kautta, itsensä peilaamista.
Jos nyt aivan villiintyisin, niin voisinpa jopa väittää, ettei yksilö ole olemassa ilman toisen ihmisen havaintoa.
Tällöin ryhmässä syntyvä yksimielisyys vahvistaa jokaisen käsitystä omasta olemassaolostaan.
.
i d e n t i t e e t t i,
lat. idem (sama)-sanasta tulee sekä *identifioitua että identiteetti *Erikson tarkoittaa *ego-identiteetillä mm. itsen ja oman tyylin kokemista muista erottuvaksi sekä samaksi ja jatkuvaksi (päivästä päivään, viikosta viikkoon), ettei tarvitsisi kysyä: "Olenko minä se sama akka joka tässä äsken kävi?" Jotta ego-identiteetistä kasvaisi *persoonallinen identiteetti, tulisi siihen liittyä sosiaalinen vastavuoroisuus, so. että myös läheiset voivat kokea ja jakaa yksilön ego-identiteetin merkityksineen. Tällöin muiden ”hyväksyminen” ikään kuin kruunaa yksilön identiteetin. – Voidaan puhua myös mm. *seksuaalisesta identiteetistä, identiteetistä miehenä ja naisena, isänä ja äitinä, ammatin harjoittajana (ammatti-identiteetti) ja potilaan iden-titeetistä (*potilaan *rooli). Myös esim. koulutausta luo identiteettiä: "me norssilaiset" tai "me Tossun pojat". Samoin sosiaaliluokka muokkaa identiteettiä varsinkin perinteisissä luokkayhteiskunnissa. Sosiaaliantropologi Kate Fox'in mukaan jokainen englantilainen on varustettu erityisellä luokkatutkaimella!
Joskus on sanottu, että ihminen on samastumisiensa summa. Tämä ei kuitenkaan ole tarkka kuvaus. Ihmisellä on myös *geneettiset eväät, ja vaikka ympäristötekijöiden ja identifioitumisten osuus on suuri, ihmisen tulisi edistyessään vapautua peräkkäisistä "laina"-samastuksista ja sulauttaa ne omaksi persoonalliseksi identiteetiksi.
Identiteetti merkitsee positiivisessa mielessä samuutta ja vakautta. Lujan persoonallisen identiteetin varassa elävä voi olla suhteellisen varma itsestään, jolloin hän ei tarvitse ad hoc -samastuksia. Tällöin hän voi olla rennommin ja aidommin oma itsensä. Identiteetin hajoaminen rajuinekin *oireineen on uhkana *puberteetti- ja *adolesenssi-iässä.
Terminä identiteetti viittaa pääosin sisältä päin tulevaan. *Dynaamisessa *psykologiassa ei kernaasti käytetä *sosiologista roolin käsitettä, jossa on ulkokohtainen sävy.
.