Hei teille!
Kerronpas oman tarinani lyhyenä versiona tässä ja toivon neuvoja.
Olen siis nippanappa alle 20-vuotias flicka, joka ei ole koskaan ns. seurustellut. Syy siihen on ollut, etten osaa näyttää sitä, miltä musta oikeasti tuntuu. Tämän luulen johtuvan aikaisemmin tapahtuneesta tilanteesta, jolloin jouduin laittamaan omat murheet/tunteet hylylle, koska en halunnut rasittaa muita enää enempää. Kuullostaa kenties omituiselta, mutta näin nyt lyhyesti taustaa.
Ihastuneita kandidaatteja olisi kyllä ollut useampikin ja olenkin varmasti "menettänyt" montakin helmitapausta, koska en ole kyennyt kuin vain esittämään viilipyttyä, vaikka sisällä onkin leiskunut. Tälläkin hetkellä huomaan eräiden henkilöiden vilkuilevan ihastuneina ja siinäkin olisi parikin mukavaa heppua varmasti, mutta kun....
En varmasti osaa tässä ilmaista itseäni kuten haluiaisin, joten vähän tarkennusta. Tunnen kyllä vieläkin eläväni eräänlaisen haarniskan sisällä ja sen jonkun pitää kyllä olla todella sinnikäs, että pääsee todella tutustumaan minuun. Minä olen aina ollut se, joka kuuntelee muita, mutta omista tuntemuksista en kyllä juurikaan osaa puhua. Eikä tässä kuitenkaan kyse ole siitä, että satun nyt olemaan skorpioni ja ujo suomalainen. :)
Toki haluaisin olla jonkun kanssa, mutta löytyykö niin kärsivällistä ihmistä, joka jaksaisi odottaa ns. "avautumistani"? Joskus olen ajatellut, että tarvitsisin juuri sellaisen ihmisen, joka on herkkä ja näyttääkin sen selvästi. Kosketus voi olla minun suunnaltani jo suurikin saavutus.
Vuosi sitten tapasinkin ihanan tyypin, joka oli aikalailla satavarmasti ihastunut, kenties enemmänkin, ja näyttikin sen kyllä selvästi. Huomasin itsekin pitäväni hänestä suuresti, mutta en kuitenkaan saanut itseäni niskasta kiinni, että olisin tehnyt samoin. Nyt sitten kaduttaakin ja toivon vain, että voisin saada vielä saada toisen mahdollisuuden.
Onko siis kohtalon tovereita ja miten olette päässeet näistä "kahleista" ja pystyneet näyttämään kybällä, kuinka pidättekään mies-/poikaystävästänne?
Kerronpas oman tarinani lyhyenä versiona tässä ja toivon neuvoja.
Olen siis nippanappa alle 20-vuotias flicka, joka ei ole koskaan ns. seurustellut. Syy siihen on ollut, etten osaa näyttää sitä, miltä musta oikeasti tuntuu. Tämän luulen johtuvan aikaisemmin tapahtuneesta tilanteesta, jolloin jouduin laittamaan omat murheet/tunteet hylylle, koska en halunnut rasittaa muita enää enempää. Kuullostaa kenties omituiselta, mutta näin nyt lyhyesti taustaa.
Ihastuneita kandidaatteja olisi kyllä ollut useampikin ja olenkin varmasti "menettänyt" montakin helmitapausta, koska en ole kyennyt kuin vain esittämään viilipyttyä, vaikka sisällä onkin leiskunut. Tälläkin hetkellä huomaan eräiden henkilöiden vilkuilevan ihastuneina ja siinäkin olisi parikin mukavaa heppua varmasti, mutta kun....
En varmasti osaa tässä ilmaista itseäni kuten haluiaisin, joten vähän tarkennusta. Tunnen kyllä vieläkin eläväni eräänlaisen haarniskan sisällä ja sen jonkun pitää kyllä olla todella sinnikäs, että pääsee todella tutustumaan minuun. Minä olen aina ollut se, joka kuuntelee muita, mutta omista tuntemuksista en kyllä juurikaan osaa puhua. Eikä tässä kuitenkaan kyse ole siitä, että satun nyt olemaan skorpioni ja ujo suomalainen. :)
Toki haluaisin olla jonkun kanssa, mutta löytyykö niin kärsivällistä ihmistä, joka jaksaisi odottaa ns. "avautumistani"? Joskus olen ajatellut, että tarvitsisin juuri sellaisen ihmisen, joka on herkkä ja näyttääkin sen selvästi. Kosketus voi olla minun suunnaltani jo suurikin saavutus.
Vuosi sitten tapasinkin ihanan tyypin, joka oli aikalailla satavarmasti ihastunut, kenties enemmänkin, ja näyttikin sen kyllä selvästi. Huomasin itsekin pitäväni hänestä suuresti, mutta en kuitenkaan saanut itseäni niskasta kiinni, että olisin tehnyt samoin. Nyt sitten kaduttaakin ja toivon vain, että voisin saada vielä saada toisen mahdollisuuden.
Onko siis kohtalon tovereita ja miten olette päässeet näistä "kahleista" ja pystyneet näyttämään kybällä, kuinka pidättekään mies-/poikaystävästänne?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kertomaksesi sai minut aivan pysähtymään onko muitakin samanlaisia kuin minä ?!
Olen jätkä mutta mulla on melkeinpä identtinen tapaus kuin sinulla.
Menetin juuri yhden tosi ihanan ja mulle tärkeän tytön ja luulempa, että vain sen takia kun en pystynyt esittämään tunteitani.
Olen herkkä ihminen, mutta joku käsittämätön ujous, arkuus saa minut kanssa esittämään "viilipyttyä".
Tosi kiusallista ja harmillista en anna ikinä anteeksi itselleni sitä että tuon takia menetin luultavasti elämäni tilaisuuden.
Toivottavasti joku vielä kertoo miten niistä "kahleista" päästään itse en ainakaan vielä ole sitä keksinyt.
Tuntuu tosi lohdulliselta kuulla että en ole ainut ongelman kanssa.
Oon poika ja mullaki on samanlaisia tunteja...tosiaan rakastuin yhteeen työttöön ja seki varmaan rakastui minuun...mut ku mullaki oli se "haarniska" nii menetin sen ja toivon vaan siltä toista mahdollisuutta...lohduttavaa et en oo anoa "tunteellinen ja herkkä" poika...mut siitä ulos pääseminen on vaan vaikeaa...ainakin mulle...ei auta kuin yrittää uudelleen ja uudelleen
Sama minullakin juuri en koskaan ole rakastunut keneenkään yhtä paljon mutta juuri "haarniskan" takia menetin tytön eikä se mulle enään mahdollisuuksia uusia anna.
Kiitos vastanneille. En sitten olekaan ainoa tällaisen ongelman kanssa painiva.
Nyt on kuitenkin tullut kuvioihin mukaan sellainen heppu, jonka kanssa oikeastikin voisi tulla jotain. Hänellä tuntuu olevan samanlaiset kiinnostuksen kohteetkin. Olen siis ajatellut nyt vain yrittää nauttia tilanteesta ja pikkuhiljaa heittää se haarniska roskalaatikkoon iäksi! Täytyy kuitenkin muistaa, ettei se tapahdu ihan hetkessä.
Mut TSEMPPIÄ teille! Kyllä te vielä löydätte sellaisen, jonka kanssa on helppo olla.