Hei kaikki! Olen seuraillut tämän palstan juttuja jo jonkin aikaa. Nyt olisin kysellyt palstalaisilta, miten jaksatte henkisesti näiden lapsettomuusasioiden kanssa? Meillä yritystä takana reilu vuosi ja ensi viikolla ollaan menossa ensimmäiselle keskussairaalakäynnille tämän hedelmättömyysasian vuoksi.
Itsellä on ollut ihan hirveä taisteleminen siinä, että jaksaisi elää tätä elämää tämän asian kanssa suht normaalisti eteenpäin. Asia vaan jäytää koko ajan takaraivossa, olen herkkääkin herkempi, kyyneleitä olen vuodattanut aivan hirveästi, mitään ei oikein meinaa jaksaa tehdä, keskittymiskyky on nolla...Silti täytyisi jaksaa käydä töissä, opiskella, hoitaa sosiaalisia suhteita...Ja me ollaan tämän asian kanssa vielä ihan alkumetreillä, pelottaa, mitä kaikkea eteen vielä tulee ja miten siitä kaikesta selviää. Mutta ei täss luovuttamassa olla kuitenkaan! :0) Kirjoiteltaa omista tunteistanne!
Itsellä on ollut ihan hirveä taisteleminen siinä, että jaksaisi elää tätä elämää tämän asian kanssa suht normaalisti eteenpäin. Asia vaan jäytää koko ajan takaraivossa, olen herkkääkin herkempi, kyyneleitä olen vuodattanut aivan hirveästi, mitään ei oikein meinaa jaksaa tehdä, keskittymiskyky on nolla...Silti täytyisi jaksaa käydä töissä, opiskella, hoitaa sosiaalisia suhteita...Ja me ollaan tämän asian kanssa vielä ihan alkumetreillä, pelottaa, mitä kaikkea eteen vielä tulee ja miten siitä kaikesta selviää. Mutta ei täss luovuttamassa olla kuitenkaan! :0) Kirjoiteltaa omista tunteistanne!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Meillä eka ivf-hoito takana, epäonnistunut sellainen. Kolmeen vuoteen en ole raskaaksi tullut - aluksi ajateltiin, että tulee jos tullakseen ja vähitellen alettiin yrittämällä yrittämään.
Viime keväänä mentiin tutkimuksiin eikä kummastakaan löytynyt mitään vikaa. Molemmat terveitä, ei tupakoida, syödään terveellisesti, nukutaan hyvin, liikutaan, ei sairauksia ei mitään allergioita kummallakaan, ei edes reikiä hampaissa! Parisuhteemme on kunnossa ja vireä vaikka 10 vuotta oltu yhdessä. Kummallakin hyvät työpaikat joissa menee mukavasti, akateemiset tutkinnot suoritettu, on ystäviä ja vapaa-aikana matkustellaan, on autot on koira, omakotitalo on rakenteilla. Ikää hiukan päälle 30 v.
...mutta se yksi puuttuu ja nyt kaiken keskellä mietin, mikä on elämän tarkoitus. Vaikka kaikki on päällisin puolin olevinaan niin hienosti, olo on välillä kuin maailmanloppu tulisi. Henkinen kantti on todella koetuksella. Eniten rassaa juuri se, että mitään vikaa ei kummastakaan löytynyt! Ongelma on alkioiden kehittymisessä. IVF:ssä saatiin sopiva määrä hyviä soluja, joista tilastojen valossa sopiva määrä hedelmöittyi, mutta jakautumisessa on vakavaa ongelmaa. Vain yksi lähti normaalisti jakaantumaan ja saatiin siirrettyä, mutta sitten tuloksena kuitenkin nega.
Uusi hoito tehdään jossain vaiheessa. Sitä ennen verikokeista lisätutkimuksia. Henkistä tukea myös tarvitaan ennen kuin voi uuteen hoitoon mennä. Olemme menossa terapeutille juttelemaan. En tiedä, onko apua. Terapiaa on myös käydä näillä sivuilla useasti päivässä lukemassa muiden tilanteita ja kohtaloita.
Toivo elää, mutta toisaalta myös suuri pelko. Mitä jos seuraavassa hoidossa käy sama: alkiot ei vaan jakaudu. Eikä lääketiede voi selittää eikä auttaa.
Raastavinta on kun ystäväpiirissä kaikki saa lapsia, ihmiset puhuu lasten "hankinnasta", lehdissä isot lööpit milloin kukakin julkkis raskaana, mainoksissa onnelliset perheet, Kiinteistömaalman "lisääntymistalkoot" -mainos pupuineen, lastenvaunuja lykkivät äidit ja isät... Ja ajattelemattomat ihmiset kysyy "no koskas te aiotte hankkia lapsia" ja rakenteilla olevasta talosta kommentit "siinäpä lapsille tilaa" ja "onpa oikea perheasunto".
Rankkaa on. Hoidot menee fyysisesti tuosta noin vaan ei mitään ongelmaa vaikka piikit, punktiot ja turvotukset, mutta tämä henkinen olotila on se pahin. Pelko, syyllisyys että onko itsessä jotain vikaa, häpeä että enkö ole kunnollinen ihminen, kateus, katkeruus - ja silti se pieni toivo, että jonakin päivänä onnistuisi.
Heippa, sinä "henkinen kantti koetuksella"! Tuntui jännältä, kun luin tesktiäsi. On kuin olisin itse kirjoittanut sen. Meillä pulmat myös solun jakautumisessa (10 solua, 5 hedelmöittyi, vain yksi jakautui), kummassakaan ei vikoja löydetty, eka ivf just ohi ja negaa, 10 vuotta yhteistä ihanaa elämää jo takana... toivottavasti paljon edessä. Vauvaa on toivottu kolme vuotta. Molemmilla ok koulutus, vakityö... omakotitaloa ei vielä rakenteilla, mutta toivottavasti pian.
Hassua...että melkein kaikki asiat osui kohdalleen. Ikää meillä on hieman vähemmän, ollaan 27 kumpikin, mutta muutoin kuulosti identtiseltä. Ja tuntemukset erittäin tutuilta! Toivon teille kaikkea hyvää! Ja sitä tuhisevaa nyyttiä sinne omakotitaloon asustamaan!
Meillä odotusta takana noin 2,5 vuotta.Täytyy sanoa että jaksaminen on kovin vaihtelevaa. Alussa se oli vielä kamalampaa, mutta jotenkin odottelemiseen turtuu.Itselläni olen huomannut työmotivaation olevan aika alhaalla eli tuntuu että ei kiinnosta oikein mikään.(Ennen olen ollut innostunut töistäni.) Kyllä välillä itkukin vielä tulee ja tuntuu kovin ulkopuoliselta olo, kun ystävillä on jo muutama lasta.Toisinaan taas on positiivisella tuulella ja usko lapsen joskus saamiseen on kova ja toisinaan taas miettii, että voiko se olla totta että me oltaisiin lapsettomia vanhana (pelottaa ajatus)
on myös erittäin rasittavaa...
asuntoa kun ostettiin, piti miettiä, et mitä jos niitä lapsia sit kuitenkin tulee, ettei tarttis heti vaihtaa. auton hankintaan liittyy samainen jossittelu, entäs jos sittenkin käy hyvin... uutta työpaikkaa tekis mieli etsiä, mut ei voi ajatuksille yhtään mitään, et jos sittenkin tärppää, niin se olis todella epäreilua uutta työnantajaa kohtaan, jos sit tuliskin raskaaksi heti, viitsiikö ens keväälle varata lomamatkaa, jos sittenkin tulee raskaaksi ja mahdollisesti niin pahoinvoivaksi ettei vois kuvitellakaan matkustelua. näitä on lukematon määrä - turhaanko ?!
Meillä minusta johtuva lapsettomuus todettiin vuosi sitten elokuussa. Ainoa sopiva hoitomuoto on IVF eikä ensimmäistäkään olla vielä päästy aloittamaan: ensin piti toipua laparoskopiasta ja sitten munasarjoissa alkoi kummitella kysta, joka saattaa johtua yht'äkkiä kehittyneestä endometrioosista. Tämä reilun vuoden ajan kestänyt "tiedostettu" lapsettomuus on siis ollut pettymystä pettymyksen päälle. Minulle sanottiin heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä, että toiveet luomuraskaudesta voi unohtaa saman tien. En oikeastaan muista mitään tuota päivää seuranneista parista viikosta. Seuraavat kuukaudet olivatki sitten hämärää sotkua. Laihduin luurangoksi, en nukkunut, tein töitä hulluna, kävin juhlimassa ihan tolkuttomasti, kaipasin hirveästi huomiota muilta miehiltä (vaikka oma aviomies on minulle kaikki kaikessa) jne jne. Lopulta henkinen sekasorto ja stressi alkoi näkyä fyysisinä oireina: sain hirvittäviä rytmihäiriöitä, jotka jatkuivat pari viikkoa 24/7. Silloin minulle kirkastui eräs asia: niin epäoikeudenmukaiselle ja julmalle kuin lapsettomuus tuntuukin, surussa ja tuskassa kieriskeleminen vahingoittaa ainoastaan *minua itseäni*. Elämää on elettävä kaikesta huolimatta ja siitä on nautittava nyt, sillä yksi kaunis päivä siihen ei enää ole mahdollisuutta. Asioiden raiteilleen saaminen kesti kuukausia, mutta nyt olen tyytyväisempi elämääni kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa elän tässä ja nyt ja nautin joka hetkestä. Totta kai lapsettomuus surettaa ja satuttaa edelleen joka päivä, mutta se ei enää määritä minua: minä määritän lapsettomuuden roolin omassa elämässäni. Nyt vaan toivon, että IVF päästäisiin lopultakin aloittamaan ja jos ei päästä, niin kyllä siitäkin jotenkin on selvittävä. Neuvomaan en halua ryhtyä, mutta minulle oli apua seuraavista keinoista: Kerroimme tilanteestamme avoimesti molempien vanhemmille, sisaruksillemme sekä läheisimmille ystävillemme. Sitten aloin pitää huolta itsestäni: Nukun riittävästi, syön terveellisesti, liikun paljon, teen mukavia asioita, hemmottelen itseäni ja puhun läheisilleni avoimesti silloin kun tuntuu että tarvitsen tukea. Parisuhde on luonnollisesti ollut kovilla, mutta oman oloni selkitymisen myötä saavutimme siinäkin aivan uudenlaisen tason: niin uskomattomalle kuin se ehkä kuulostaakin, parisuhdekin voi paremmin kuin koskaan - ja tämän sanoi aviomieheni eilen illalla.
Tulipas tästä pitkä tilitys :) Toivon teille voimia ja onnea ja valoisaa syksyä!
Kiva lukea miten olet löytänyt selviytymiskeinoja vaikeassa elämäntilanteessa ja ehkä jopa uudenlaista elämän syvyyttä.
Minulla on ollut vaikea elämänkriisi jo ennen tätä lapsettomuutta.Edellinen kriisi on auttanut selviytymään tästä lapsettomuudestakin.
Olen nyt raskaana pitkien hoitojen tuloksena.
Mielestäni kaikista eniten selviytymiseen vaikuttaa sosiaalinen tuki ja se miten pystyy itse hyväksymään vaikeudet osana elämää.
Kenellekkään tämä elämä ei ole vain "ruusuilla tanssimista", vaikka joistain voisi niin luullakkin.
Itseäni on auttanut mahdollisimman joustava suhtautuminen eri vaihtoehtoihin lapsettomuuden kanssa(adoptio,lahjoitusmunasolu hoito,ilman lastakin elämä voi olla hienoa ym).
Elämää ei voi pakottaa haluamiinsa uomiin vaikka kuinka paljon jotain haluaisi.
Silloin kannattaa hyväksyä muitakin vaihtoehtoja kuin mitä itse oli alunperin toivonut.
Jaksamista ja plussatuulia kaikille!
Niin kauhea asia kuin tämä lapsettomuus onkin, niin sen läpikäytyä voi avautua rikkaampi ja täysipainoisempi elämä.
Kyllä lapsettomuus on välillä herättänyt mielettömän syviä surun ja pettymyksen tunteita, olen kuitenkin pyrkinyt käsittelemään tunteita ammattitaitoisen psykologin ja vertaistuen avulla, jotka molemmat ovat auttaneet.
Myös häpeän tunteita on ollut, mutta olen alusta lähtien päättänyt myöskin että tämä lapsettomuus ei minua määritä ihmisenä.
Hyvin sanottu tuo "Elämää ei voi pakottaa haluamiinsa uomiin".
On aina mukavaa lukea onnistumisista:) Onnellista odotusta!
Olen pohtinut samoja asioita. Meillä myös yritystä yli vuosi takana, viimeviikolla ensimmäistä kertaa lapsettomuusklinikalla. Vielä ei tiedetä muuta vikaa kun että mä en ovuloi...
Henkinen puoli on täs kyllä kovalla koetuksella... Vaikka kuinka yrittää elää normaalia elämää, on lapsettomuus enemmän tai vähemmän mielessä. En edes saa itkettyä asioita, on vain sellanen suuri musta möykky mahassa ja pala kurkussa. Töissä olen poissaolevainen enkä jaksa kokoajan hymyillä ja olla aktiivinen. Kyllä mä oon hommani hoitanut, mut rahkeita ei oo yhtään ekstraa... Onneks on ihania ystäviä joiden kans voi viettää aikaa ja hetkeks unohtaa omat murheet.
Emme ole vielä haluneet kertoa lapsettomuudesta kenellekään, mutta jossain vaiheessahan se on tehtävä. Anoppilassa ei olla viittitty käydä pariin kuukauteen, ku ne aina vihjailee ja kyselee ett millon hommaatte lapsia. Se tuntuu tosi pahalta.
Mä kestän kyl sen ku ystävät saa lapsia, mut kova paikka oli kun kuulin että eräs sukulaispariskunta, joilla on alkoholi/mielenterveysongelmia, saa lapsen. Tuntuu niin epäreilulta että miks sellaset sikiää minkä kerkee, ja sit sellaset jotka olis normaaleja ja täysjärkisiä, saa yrittämällä yrittää.
Miten tällaisesta selviää katkeroitumatta? En haluais että musta tulee sellanen katkera, valittava vanha ämmä, jonka elämää pyörii vain sen ympärillä mitä ei voinut saada.
Toisaaltaa oon miettiny, että kyllä tässä elämässä kaikilla on ne omat vaikeudet. Toisilla on syöpä, toiset vammautuu loppuelämäksi, toiset elää parisuhdehelvetissä ja toiset on lapsettomia. Ei täältä kukaan helpolla pääse. Pitää yrittää iloita niistä oman elämän positiivisista asioista, ja niitähän onneks on paljon!:o)
meillä on semmonen tilanne,että ollaan kaks vuotta yritetty ilman tulosta.kävin eilen gynellä ja ainakaan päällisin puolin mussa ei ollu mitään vikaa.tosin ultrassa selviää enemmän ja samalla tutkitaan miehen sperma.tää odottaminen on ihan kamalaa.koko ajan mietin et jos on jotain vikaa ja miten siitä selviää,jos ei ikinä saada omaa lasta.
eniten ärsyttää just toi kysely et koskas teille tulee lapsia jne.tekis mieli sanoo et ei varmaan koskaan..ja sit jos käy niin et ei saadakkaaan ja ihmiset rupee sääliin..huh et ottaa aivoon jo etukäteen =) tai mun yks kaveri joka koko ajan hokee et kyl te saatte (sillä ittellään on kaks lasta).hemmetistäkö se sen tietää!
no joo tuli aika vuodatusta,mut ei oikein viitti miestä kiusata koko aikaa.täytyy sanoo et kyl tässä(kin) vaiheessa henkinen jaksaminen on aika minimaalista,vaikka periaatteessa ei mitään vikaa oo vielä löytyny.osaan vaan kuvitella millasta on niillä,joilla joku vika on.mut ei tässä auta ku jatkaa eteenpäin vaik kuin kirpasee..