Ei ikävä

No mutta...sinulla oli varmaan turvaton kiintymyssuhde äitiisi lapsena ja olet kehittänyt tuollaisen tavan olla, ns. välttelevän kiintymyssuhteen. Elät ikään kuin et tarvitsisi ketään...pakko pärjätä omillaan...et sitoudu toiseen täysin tuntein, koska et uskalla :). Jotain tuollaista...

en ikävöinyt koskaan ketään, mielessä kyllä kävivät poissaolijat, vaan mitään kaipauksen tai ikävän tunnetta en tuntenut. Sitten keski-iässä kolahti, löytyi ihminen jota kaipaan aina kun hän ei ole lähelläni, pidempi erossaolo aiheuttaa jopa fyysistä kipua. Vika siis ei ollut minussa, vaan ihmissuhteeni eivät olleet aikaisemmin minulle oikeita.

Itselläni on samanlainen tilanne. Välillä ikävöin poikaystävääni paljonkin, mutta mistään fyysisestä kivusta tai vastaavasta ei lähellekään ole kyse. Olemme yhteyksissä päivittäin, joten henkinen yhteys säilyy normaalilla tasolla oikeastaan mihin tahansa parisuhteeseen verrattuna (tietenkin kaukosuhde tuo mukanaa poikkeavuuksia, mutta yllättävän vähän). Mutta tietysti sitä läheisyyttä tulee välillä kovakin ikävä. Näkee toisen webbikamerassa ja tekisi vain niin kovasti mieli koskettaa ja tuntea toinen siinä vieressä.

Näitä ikävän hetkiä tulee usein, mutta eivät ne normaalia arkitoimintaa häiritse. Sitä on niin paljon tekemistä ja touhua, että ei toista ehdi joka minuutti ajattelemaan. Sitten jos pysähtyy miettimään ja muistelemaan miltä tuntuu kun toinen onkin tuossa vieressä, niin sitten saattaa se kaipuu tulla.

Olen sitä mieltä, että tällainen laimeampi ikävöinti ei ole merkki huonosta tai vähätunteisesta suhteesta. Päinvastoin. Mielestäni silloin parisuhde on tasapainoinen kahden itsenäisen aikuisen välinen suhde. Minua ei pätkääkään huoleta se, että poikaystäväni ei ole minun maailmani keskipiste. Hän kuitenkin täydentää elämääni aivan ihanalla tavalla ja on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni. Olen tosin luonteeltani muutenkin "minä itse" ihminen, enkä osaa edes kuvitella ihmistä, jota ilman en osaisi elää. Ilman nykyistä poikaystävääni en tosin haluaisi elää... :) Siinä on vissi ero.

Ja niistä pienistäkin ikävän tunteista poikaystävälläni on ihana tapa todeta: "Ikävä on hyvä tunne. Silloin sinulla on jotain ikävöimisen arvoista elämässäsi."

Kylla minustakin ns. normaali ikavoiminen ja tyhjyyden tunne toisen lahdettya on normaalia. Mieheni ja mina elimme kaukosuhteessa hanen tyonsa takia vuosia ja ekat 2 vko oli aina vaikeimmat tapaamisten jlk. Sen jalkeen piti elaman menna eteenpain.Pikkuhiljaa siina alkoi nauttia muista asioista vaikka tavallaan ikavointi oli vain yksi osa-alue. Minusta on normaaalia sekin ettei ikava lamaa toimintakykya pitkaan jatkuessaan. On normaalia reagoida asioihin eri tavoin. Miehet kai nyyhkivat ikavaansa vahemman kuin naiset...Vai miten on?