”Seisoin kukkulalla muistamatta minne linnut syksyisin lensivät.”
Uudessa autossa istuminen oli nuuhkimista ja takapuolen sovittelua penkkiin. Autoliikkeen pihalle tihutti harmaata vettä. Myyjä seisoi sateenvarjon alla ja katseli miten vääntelin pyyhkimien vipua edestakaisin.
Myyjä oli joutunut ikävään tilanteeseen, josta en jaksanut suuremmin välittää. Olin lyönyt oven kiinni hänen nenänsä edestä ja sulkenut hänet neuvoineen ja sepustuksineen pois maailmastani - minun ja autoni maailmasta.
Jäi vain auto ja minä, ja me ryhdyimme tutkimaan toisiamme kuin rakastuneet. Kone vavahti käyntiin. Kuuntelin moottorin kehräävää ääntä ja polkaisin kaasua: hevosvoimat mylvähtivät hopeanharmaan konepellin alla ja auto heilahti tuskin huomattavasti.
Kaivoin esiin cd:n povitaskustani, asetin levyn koneeseen ja väänsin äänenvoimakkuuden tarpeeksi lujalle ja työnsin vaihteen päälle.
Adagio for strings: Ainut ääni joka meitä yhdisti.
En saanut häntä pois mielestäni. Hän jäyti sisälläni kuin happo, nosti ekstaasiin ja sai sormeni kihelmöimään, sydämen jyskyttämään verta suoniin kuin konepellin alla hakkaavat männät voimaa takapyöriin.
Painoin kaasua päästessäni kehältä moottoritielle.
Auto kiihtyi hämmästyttävän tarmokkaasti yli kahdensadan - muutamassa hetkessä.
Tiesin, että hän oli varattu. En koskaan voisi saada häntä. Hän jäisi muistoksi minun sydämeeni - muistoksi, joka estää katsomasta enää koskaan ketään naista silmiin näkemättä häntä. Ajatus oli lapsellinen, mutta todellinen.
Ajattelin, että automyyjässä oli ollut jotain joka palautti hänet mieleeni - vaikka automyyjä oli sliipattu nuori kukko sontsansa alla, niin silti hän osoitti itsellään että naiseni oli läsnä. Mikä se oli? Miten nainen teki sen?
Ohitin kaksi rekkaa yhden pyyhkimen vispatessa mielettömänä tuulilasia. Rekat olivat venäläisiä, menossa Hangon vapaasatamaan hakemaan autoja äiti-Venäjälle. Minä suhahdin niiden ohitse ja olin ajaa vesisumusta eteen ilmestyneeseen autonperään. Väistin nopeasti oikealle kaistalle ja näin jälleen hänen silmänsä:
Jumalani, miten kirkas sininen valo, kuin sähköä, korkea taivas, veden loputonta virtaa.
En ole koskaan ennen nähnyt mitään niin kirkasta, niin kylmää ja julmaa kuin nuo silmät olivat. Ne tuijottivat minua viileän rauhallisesti, ja hymyilivät minulle kasvoilta jotka eivät olleet tästä maailmasta, vaan jostain unista, peloista ja mielettömistä kiihkotiloista. Hän oli ajaton, hänessä tuntui asuvan niin ihminen kuin jumalatarkin, ja jumalattomista jumalattomin, tuntematon, eläin.
Ajattelin tällaisia, ja vastailin poliisien minulle esittämiin kysymyksiin. En ollut oikein tilanteen ja tapahtumien tasalla.
- Piilolinssit, vanhempi konstaapeli sanoi.
- Ja paskat! kivahdin takapenkiltä ja paukautin nyrkillä penkinselkämykseen.
- Piilolinsseillähän saa nykyään vaikka dollarinkuvat silmiinsä, nuorempi virkkoi ja nauroi.
- Minusta se on vähän liian laiha. Naisella pitää olla kahvoja joista rynkyttää, vanhempi konstaapeli murjoi. – Helvetin hyvänäköinen bilikka sulla alla. Onko pitkään ollut, vai lainassa?
- Testiajo menossa, joten, mitä mä tässä istun irvailtavana? Avasin oven ja olin jo menossa, kun piiskasta huudeltiin vielä perään:
- Olet sitten koko illan velkaa… ja molemmille.
Autosta kuului naurua, ja paiskasin oven kiinni niin että antenni heilahti. Marssin sateessa autolleni ja tunsin itseni totaalisen tyhjäksi ilman häntä – yhtä tyhjäksi kuin on asuntoni, yhtä tyhjäksi kuin on koko elämäni ja yhtä tyhjäksi kuin oli perintöni: kaikki sukuni rahat. Minä olin viimeinen, eikä minun jälkeeni tulisi enää mitään. Kaikki häviäisi taivaan tuuliin, ja jokin typerä pulu paskoisi kivisen enkelin kasvoille toivotuksensa elävästä elämästä kauan sitten kuolleelle suvulle.
Ei! Löin nyrkillä kojelautaan ja huusin niin että korvani ja vereni kiehui, kuohui ja vaati.
Vajosin vasten penkkiä ja tuijotin sateeseen. Toivoin typeriä. Halusin, että se ilta jona tapasimme Karusellin yksityistilaisuudessa, merenrannalla, syksyssä, katsellessamme rannalla kurkiauraa, olisi ollut elämäni käännekohta. Kaikki ne keskustelut, sanat - joista en muista mitään, ollessani silkkaa lapsellista ihmetystä hänen rinnallaan - olivat jääneet sisälleni kuin kullasta valettu usva. Ja usvan keskellä seisoi jumalatar sinisine silmineen kuin lämmin jää.
Vavahdin.
En muista aikaa, jolloin kyyneleet olisivat olleet näin lähellä. Melkein tunsin niiden vierimisen poskillani. Juuri siten, niin kuin ne vierivät lapsena, lapsuudessa, josta en muista mitään muuta kuin alkavan itkun tunteen.
Sitten muistin sen: Hän seisoi vierelläni ja katseli kauas horisonttiin meren taakse, ja lausui hiljaa näin:
"Ystävä hyvä, sisälläni on salaisuus."
Työnsin vaihteen päälle ja heitin auton ympäri. Löin jalkani kaasupolkimelle ja tunsin sisälläni jotain jota en ole tuntenut koskaan ennen: silmitöntä päämäärätietoisuutta.
Uudessa autossa istuminen oli nuuhkimista ja takapuolen sovittelua penkkiin. Autoliikkeen pihalle tihutti harmaata vettä. Myyjä seisoi sateenvarjon alla ja katseli miten vääntelin pyyhkimien vipua edestakaisin.
Myyjä oli joutunut ikävään tilanteeseen, josta en jaksanut suuremmin välittää. Olin lyönyt oven kiinni hänen nenänsä edestä ja sulkenut hänet neuvoineen ja sepustuksineen pois maailmastani - minun ja autoni maailmasta.
Jäi vain auto ja minä, ja me ryhdyimme tutkimaan toisiamme kuin rakastuneet. Kone vavahti käyntiin. Kuuntelin moottorin kehräävää ääntä ja polkaisin kaasua: hevosvoimat mylvähtivät hopeanharmaan konepellin alla ja auto heilahti tuskin huomattavasti.
Kaivoin esiin cd:n povitaskustani, asetin levyn koneeseen ja väänsin äänenvoimakkuuden tarpeeksi lujalle ja työnsin vaihteen päälle.
Adagio for strings: Ainut ääni joka meitä yhdisti.
En saanut häntä pois mielestäni. Hän jäyti sisälläni kuin happo, nosti ekstaasiin ja sai sormeni kihelmöimään, sydämen jyskyttämään verta suoniin kuin konepellin alla hakkaavat männät voimaa takapyöriin.
Painoin kaasua päästessäni kehältä moottoritielle.
Auto kiihtyi hämmästyttävän tarmokkaasti yli kahdensadan - muutamassa hetkessä.
Tiesin, että hän oli varattu. En koskaan voisi saada häntä. Hän jäisi muistoksi minun sydämeeni - muistoksi, joka estää katsomasta enää koskaan ketään naista silmiin näkemättä häntä. Ajatus oli lapsellinen, mutta todellinen.
Ajattelin, että automyyjässä oli ollut jotain joka palautti hänet mieleeni - vaikka automyyjä oli sliipattu nuori kukko sontsansa alla, niin silti hän osoitti itsellään että naiseni oli läsnä. Mikä se oli? Miten nainen teki sen?
Ohitin kaksi rekkaa yhden pyyhkimen vispatessa mielettömänä tuulilasia. Rekat olivat venäläisiä, menossa Hangon vapaasatamaan hakemaan autoja äiti-Venäjälle. Minä suhahdin niiden ohitse ja olin ajaa vesisumusta eteen ilmestyneeseen autonperään. Väistin nopeasti oikealle kaistalle ja näin jälleen hänen silmänsä:
Jumalani, miten kirkas sininen valo, kuin sähköä, korkea taivas, veden loputonta virtaa.
En ole koskaan ennen nähnyt mitään niin kirkasta, niin kylmää ja julmaa kuin nuo silmät olivat. Ne tuijottivat minua viileän rauhallisesti, ja hymyilivät minulle kasvoilta jotka eivät olleet tästä maailmasta, vaan jostain unista, peloista ja mielettömistä kiihkotiloista. Hän oli ajaton, hänessä tuntui asuvan niin ihminen kuin jumalatarkin, ja jumalattomista jumalattomin, tuntematon, eläin.
Ajattelin tällaisia, ja vastailin poliisien minulle esittämiin kysymyksiin. En ollut oikein tilanteen ja tapahtumien tasalla.
- Piilolinssit, vanhempi konstaapeli sanoi.
- Ja paskat! kivahdin takapenkiltä ja paukautin nyrkillä penkinselkämykseen.
- Piilolinsseillähän saa nykyään vaikka dollarinkuvat silmiinsä, nuorempi virkkoi ja nauroi.
- Minusta se on vähän liian laiha. Naisella pitää olla kahvoja joista rynkyttää, vanhempi konstaapeli murjoi. – Helvetin hyvänäköinen bilikka sulla alla. Onko pitkään ollut, vai lainassa?
- Testiajo menossa, joten, mitä mä tässä istun irvailtavana? Avasin oven ja olin jo menossa, kun piiskasta huudeltiin vielä perään:
- Olet sitten koko illan velkaa… ja molemmille.
Autosta kuului naurua, ja paiskasin oven kiinni niin että antenni heilahti. Marssin sateessa autolleni ja tunsin itseni totaalisen tyhjäksi ilman häntä – yhtä tyhjäksi kuin on asuntoni, yhtä tyhjäksi kuin on koko elämäni ja yhtä tyhjäksi kuin oli perintöni: kaikki sukuni rahat. Minä olin viimeinen, eikä minun jälkeeni tulisi enää mitään. Kaikki häviäisi taivaan tuuliin, ja jokin typerä pulu paskoisi kivisen enkelin kasvoille toivotuksensa elävästä elämästä kauan sitten kuolleelle suvulle.
Ei! Löin nyrkillä kojelautaan ja huusin niin että korvani ja vereni kiehui, kuohui ja vaati.
Vajosin vasten penkkiä ja tuijotin sateeseen. Toivoin typeriä. Halusin, että se ilta jona tapasimme Karusellin yksityistilaisuudessa, merenrannalla, syksyssä, katsellessamme rannalla kurkiauraa, olisi ollut elämäni käännekohta. Kaikki ne keskustelut, sanat - joista en muista mitään, ollessani silkkaa lapsellista ihmetystä hänen rinnallaan - olivat jääneet sisälleni kuin kullasta valettu usva. Ja usvan keskellä seisoi jumalatar sinisine silmineen kuin lämmin jää.
Vavahdin.
En muista aikaa, jolloin kyyneleet olisivat olleet näin lähellä. Melkein tunsin niiden vierimisen poskillani. Juuri siten, niin kuin ne vierivät lapsena, lapsuudessa, josta en muista mitään muuta kuin alkavan itkun tunteen.
Sitten muistin sen: Hän seisoi vierelläni ja katseli kauas horisonttiin meren taakse, ja lausui hiljaa näin:
"Ystävä hyvä, sisälläni on salaisuus."
Työnsin vaihteen päälle ja heitin auton ympäri. Löin jalkani kaasupolkimelle ja tunsin sisälläni jotain jota en ole tuntenut koskaan ennen: silmitöntä päämäärätietoisuutta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ammattimaista tekstin kuljetusta ja kerrontaa. Näkee, että et ole amatööri. Taiteellinen ote. Mutta...mutta. Tarinasta ei saa kuitenkaan otetta sillä sitova runko puuttuu. Jos tämä on jatkotarina niin muista kertoa takautumana enemmän ennen nykyhetken jatkumista.