Parempi aloittaa uusi keskustelu aiheesta, jota on puitu hiukan väärän otsikon alla.
Otin vapauden liittää tähän edellisen kirjoittajan mielestäni hyvän ja asiallisen puheenvuoron.
varsin mielenkiintoista
Kirjoittanut: provox 5.10.2007 klo 01.44
keskustelua taiteen syvimmästä olemuksesta, johon toki kannan korteni mukaan. Tässä taistelee selvästikin nuoruuden uho ja varttuneempi kypsyys paikastaan auringossa. Ymmärrän hyvin BAREn ortodoksisuutta, mutta myös tuon vastaväittäjän avarakatseisuutta.
"Vaikka joka paikassa puhutaankin, että kuvataiteilijoita koulutetaan Suomessa liikaa, totuus on se, että Suomen taide"skene" on pieni. Ammatikseen taidetta tekeviä on suhteellisen vähän."
Ammattitaiteen vähyys johtuu varmaan pääosin siitä, ettei sille oikein enää ole tilausta nykyajan yhteiskunnassa. Markkinapohjainen taide ei kannata, vaan joutuu alistumaan viihteeksi ja yhteiskunnan tukema vakavampi ei saa riittävää poliittista kannatusta. Miksi?
Epäilemättä yksi syy on perinteisen dokumentoivan taiteen siirtyminen kokonaan muualle valokuvauksen keksimisen myötä. Sen jälkeen taide siirtyi tekemään "koristeita" seinille ja siihenkin on nykyinen teollisuus vastannut tehokkaasti kaikenlaisen painotuotteen ja julisteen myötä. Maalaus ei ole enää niin haluttu sisustuselemennti kuin ennen. Ja kun taiteelle ei ole ollut enää juurikaan käytännöllistä tarvetta (em. syistä), on se alkanut elää omana ilmiönään, joka näkyy mitä ihmellisimpinä taiteeksi kutsuttuina muotoina, kuten performassint, installaatiot, jne.
Yhteistä näille nykytaiteen ilmiöille on, etteivät niiden tekijätkään oikein ymmärrä, mitä niillä haluavat sanoa. Ja ihan sama ilmiö on kuvataiteissa - työt tehdään fiilispohjalla ja ilman sen suurempaa sanomaa. Taiteesta on tullut tekijän henkilökohtaisen tilan ilmentymä ja sellaista on hyvin vaikea "myydä" toisille.
Toinen nykyajalle tyypillinen ilmiö on, että tuo taiteen tuntematon "sanoma", fiilis, on paljon tärkeämpi kuin se sanomisen taito ja tämä taas tuottaa hyvin amatöörimäisiä töitä. Oman nimen julkisaaminen on ensisijaista ja omien taitojen kehittäminen vasta toissijaista. Tämä lienee pääosin nykyajan mediakulttuurin syytä.
Nämä yhdessä tekevät sen, että suuri yleisö nimittää nykytaidetta töhertämiseksi ja toki myös tavallaan vaikuttavat siihen, ettei tällaisen työn jatkaminen saa riittävää poliittista kannatusta, ja sitä kautta rahoitusta
Usein väitetään, että taidetta tarvitaan nykyaikana herättämään ihmisiä ajattelemaan ja nostamaan esiin yhteiskunnan epäkohtia. Tällainen tarve ehdottomasti olisi, mutta nykytaide on aika kykenemätön vastaamaan siihen, kun se kuuntelee lähinnä vain tekijänsä omia fiiliksiä. Ajatus, jonka nykytaide herättää, on pääosin joko ärtymys yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta tai hölmistys siitä, mistä oli kysymys.
BAREn kanssa olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että taide ei saa alistua markkinavoimille viihteeksi, vaan sen on oltava uskollinen arvoilleen. Mutta aika lailla eri mieltä siitä, että se olisi vain käsityötaitoa.
Nykytaide ei onneksi ole täysin alistunut markkinoille (muiden haluille), mutta on sen sijaan alistunut tekijänsä henkilökohtaisten tuntojen tulkiksi (tekijän haluun). Se väisti ojan, mutta ajoi allikkoon. Oikea taide lähtee arvoista ja on siksi haluvapaata.
Loppuun vielä paras määritelmä, jonka olen nykytaiteesta kuullut: Oikea taide synnytetään, nykytaide ulostetaan.
Otin vapauden liittää tähän edellisen kirjoittajan mielestäni hyvän ja asiallisen puheenvuoron.
varsin mielenkiintoista
Kirjoittanut: provox 5.10.2007 klo 01.44
keskustelua taiteen syvimmästä olemuksesta, johon toki kannan korteni mukaan. Tässä taistelee selvästikin nuoruuden uho ja varttuneempi kypsyys paikastaan auringossa. Ymmärrän hyvin BAREn ortodoksisuutta, mutta myös tuon vastaväittäjän avarakatseisuutta.
"Vaikka joka paikassa puhutaankin, että kuvataiteilijoita koulutetaan Suomessa liikaa, totuus on se, että Suomen taide"skene" on pieni. Ammatikseen taidetta tekeviä on suhteellisen vähän."
Ammattitaiteen vähyys johtuu varmaan pääosin siitä, ettei sille oikein enää ole tilausta nykyajan yhteiskunnassa. Markkinapohjainen taide ei kannata, vaan joutuu alistumaan viihteeksi ja yhteiskunnan tukema vakavampi ei saa riittävää poliittista kannatusta. Miksi?
Epäilemättä yksi syy on perinteisen dokumentoivan taiteen siirtyminen kokonaan muualle valokuvauksen keksimisen myötä. Sen jälkeen taide siirtyi tekemään "koristeita" seinille ja siihenkin on nykyinen teollisuus vastannut tehokkaasti kaikenlaisen painotuotteen ja julisteen myötä. Maalaus ei ole enää niin haluttu sisustuselemennti kuin ennen. Ja kun taiteelle ei ole ollut enää juurikaan käytännöllistä tarvetta (em. syistä), on se alkanut elää omana ilmiönään, joka näkyy mitä ihmellisimpinä taiteeksi kutsuttuina muotoina, kuten performassint, installaatiot, jne.
Yhteistä näille nykytaiteen ilmiöille on, etteivät niiden tekijätkään oikein ymmärrä, mitä niillä haluavat sanoa. Ja ihan sama ilmiö on kuvataiteissa - työt tehdään fiilispohjalla ja ilman sen suurempaa sanomaa. Taiteesta on tullut tekijän henkilökohtaisen tilan ilmentymä ja sellaista on hyvin vaikea "myydä" toisille.
Toinen nykyajalle tyypillinen ilmiö on, että tuo taiteen tuntematon "sanoma", fiilis, on paljon tärkeämpi kuin se sanomisen taito ja tämä taas tuottaa hyvin amatöörimäisiä töitä. Oman nimen julkisaaminen on ensisijaista ja omien taitojen kehittäminen vasta toissijaista. Tämä lienee pääosin nykyajan mediakulttuurin syytä.
Nämä yhdessä tekevät sen, että suuri yleisö nimittää nykytaidetta töhertämiseksi ja toki myös tavallaan vaikuttavat siihen, ettei tällaisen työn jatkaminen saa riittävää poliittista kannatusta, ja sitä kautta rahoitusta
Usein väitetään, että taidetta tarvitaan nykyaikana herättämään ihmisiä ajattelemaan ja nostamaan esiin yhteiskunnan epäkohtia. Tällainen tarve ehdottomasti olisi, mutta nykytaide on aika kykenemätön vastaamaan siihen, kun se kuuntelee lähinnä vain tekijänsä omia fiiliksiä. Ajatus, jonka nykytaide herättää, on pääosin joko ärtymys yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta tai hölmistys siitä, mistä oli kysymys.
BAREn kanssa olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että taide ei saa alistua markkinavoimille viihteeksi, vaan sen on oltava uskollinen arvoilleen. Mutta aika lailla eri mieltä siitä, että se olisi vain käsityötaitoa.
Nykytaide ei onneksi ole täysin alistunut markkinoille (muiden haluille), mutta on sen sijaan alistunut tekijänsä henkilökohtaisten tuntojen tulkiksi (tekijän haluun). Se väisti ojan, mutta ajoi allikkoon. Oikea taide lähtee arvoista ja on siksi haluvapaata.
Loppuun vielä paras määritelmä, jonka olen nykytaiteesta kuullut: Oikea taide synnytetään, nykytaide ulostetaan.
Vastaukset 90
Vanhimmat
olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa monestakin kohdasta.
Taiteen pitäisi alentua viihteeksi, jos se haluaisi tavoitella hyvin laajojen joukkojen huomiota ja sitä kautta taloudellista menestystä tai edes todellista taloudellista kannattavuutta. Toisaalta taiteen keinoin ja välinein ei edes pystyisi tuottamaan todellisia kilpailijoita nykyaikaisille viihdemuodoille, elokuville, tosi-tv-sarjoille, peleille ynnä muille.
Taide ei mielestäni oikeastaan edes voi alentua pelkäksi viihteeksi, koska silloin se ei olisi enää taidetta. Taiteessa VOI olla viihdyttäviä elementtejä, se voi olla hauskaa, eikä sen aina tarvitse olla ryppyotsaista. Pelkästä viihteestä ei kuitenkaan ole kysymys silloinkaan.
Dokumentointiin taidetta ei mitä ilmeisimmin enää tarvita.
Koristeiden tehtailu sujuu epäilemättä paremmin paljon tehokkaampien tuotantovälineiden avulla. Jos kysymys on vain koristeista, visuaalisista elementeistä sisustuksessa, miksi tuottaa niitä uniikkikappaleina ja rasittaa itseään pitkällisellä fyysisellä ja psyykkisellä äheltämisellä? Eihän siinä olisi mitään järkeä.
Yksiselitteinen käsityöläisyys ei myöskään ole mielestäni oikea tie taiteelle. En sitäpaitsi usko, että silläkään välttämättä löisi leiville, ainakaan, jos kaikki Suomen kuvataiteilijat lähtisivät sille linjalle. Ylitarjontaa tuntuu olevan jo nyt. Käyttöesineitä käsityönä valmistava saattaa ehkä nipin napin saada elantonsa toiminnastaan. Taide on suuritöistä ja hitaasti valmistuvaa ja siksi kallista. En usko että sille olisi markkinoita, vaikka se olisi käsityöesineenä kuinka taidokkaasti valmistettu.
Mitä taiteelle sitten jää? Mielestäni ainut suunta, johon taide voi tässä umpikujassa lähteä, on kommentoiminen ja kysymysten herättäminen. Kysymyksiä voi esittää yhteiskunnasta, yksityisten ihmisten elämästä, arvoista ja valinnoista, kaikesta, mikä ihmisille on vähänkään tärkeää tai mikä koskettaa heitä. Kyseenalaistettavaa tässä hullussa maailmassa riittää.
Mutta mutta. Minkälaista taiteen pitäisi olla, jotta sen esittämät kysymykset onnistuisivat porautumaan katsojan kalloon? Jos suurin osa teoksen näkevistä ihmisistä ahdistuu, ei teoksen esittämän vaikean moraalisen kysymyksen vuoksi, vaan siksi, että teoksesta ei kerta kaikkiaan saa mitään selvää, eikö teos silloin ole epäonnistunut tehtävässään ja niin ollen melko turha?
Henkilökohtaisesti en ole sitä mieltä, että taide pitäisi alistaa tekijänsä henkilökohtaisten tuntojen tulkiksi. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Tekijän on usein oikeastaan pakko kommentoida jotakin asiaa työssään, kertoa siitä oma mielipiteensä, jotta voisi herätellä katsojaa muodostamaan asiasta omansa. Visuaalisin keinoin on hyvin vaikea esittää pelkkiä puhtaita kysymyksiä ilman minkäänlaisia latauksia tai kommentteja. Sellaisten kysymysten esittämiseen on puhuttu ja kirjoitettu kieli parempi väline.
Mikä sitten on kysymyksien esittämistä jotakin asiaa kommentoimalla ja mikä vain henkilökohtaisten tuntojen vatvomista ja syväluotaamista? Mikä on tarpeeksi iso tai liian pieni pieni, tarpeeksi yleinen tai liian henkilökohtainen asia kommentoitavaksi? Mikä on tärkeää, mikä ei? Onko jokin vakava ihmisoikeusloukkaus tarpeeksi tärkeä, mutta yhteen ihmiseen kohdistuva väkivalta ei? Onko syrjäytyminen yhteiskunnassa tärkeää, mutta taiteilijan kokema yksinäisyys ei? Voisiko taiteilija omasta yksinäisyydestään kertomalla nostaa tapetille muidenkin ihmisten, joukkojen kokeman yksinäisyyden ja syrjäytymisen?
Olen monta monituista kertaa nähnyt ja kuullut, kuinka joku on liikuttunut tai vaikuttunut näyttelyssä jonkin sellaisen työn ääressä, joka ei kosketa minua lainkaan ja jota pidän suoraan sanoen aivan turhana. Minun on vaikea uskoa, että kaikki nämä ihmiset vain esittäisivät pitävänsä jostakin työstä vaikuttaakkseen kultturelleilta.
On taiteilijoita, jotka selkeästi tekevät taidetta taiteilijoille. Taiteilijoilla on paremmat valmiudet löytää taiteesta merkityksiä, he tuntevat usein paremmin taidehistoriaa ja löytävät aiheista ja tekniikoista viittauksia, joita taidetta tekemättömät eivät aina huomaa. Taiteen tekeminen on kokemukseni mukaan aina myös dialogia muiden taiteilijoiden kanssa. "Yleisö" ei ole taiteen ainoa kohde. Kuitenkaan en ole sitä mieltä, että taiteen suuntaaminen pelkästään muille taiteilijoille, kriitikoille ja asiantuntijoille olisi hyvä juttu. Ainakaan ei ole itsestäänselvää, että sellaista toimintaa pitäisi verovaroin kustantaa.
Mitä tulee nuoriin ja kokemattomiin taiteilijoihin, minusta heistä annetaan usein aivan liian turmeltunut ja itsekäs kuva. Tuttavapiirissäni on kymmeniä nuoria opiskelevia ja vastavalmistuneita taiteilijoita, ja vain harvoja melko vastenmielisiä egoisteja lukuunottamatta yksikään ei ole sitä mieltä, että taide olisi pelkästään omien fiilisten "ulostamista." Nuoret taiteilijat ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä he voivat yksilöille ja yhteiskunnalle antaa, mitä välineitä on parasta käyttää ja miten he voisivat työllään aidosti lunastaa paikkansa yhteiskunnassa. Soita ja veteliä on joka puolella, mutta tarkoitus on useimmiten varsin hyvä ja kunnioitettava.
Mitä performanssitaiteeseen tulee, olen itse kokenut jotkut puhuttelevimmista ja vaikuttavimmista taidekokemuksistani performanssiteoksen äärellä. Niiden kokemaan hyljeksyntään vaikuttavat monet tekijät, mutta ne eivät suinkaan ole aina puolivillaisia ja turhia. Tekijät myöskin usein tietävät aivan tarkalleen, mitä haluavat työllään sanoa, ja sanovat sen myös. Ehkä liiankin kovaan ääneen, meteli saattaa pikemminkin karkoittaa ihmisiä kuin vetää heitä puoleensa.
"Dokumentointiin taidetta ei mitä ilmeisimmin enää tarvita."
Selvästikkin takana piilee nyt sellanen ajatus, että ennen aikaan taide oli tarkkaan piirrettyä ja maalattua siksi, koska haluttiin dokumentoida jotain. Luulempa että olet aika väärässä.
Kuvataiteen kauneudesta osattiin nauttia silloin, samalla tavalla kun nautittiin ruoasta ja musiikista. Kuvia ei räjähdellyt silmille kokoajan joka paikassa, vaan siitä yhdestä katselukerrasta, kun sen kerrankin sai, pystyi nauttimaan aivan eri tavalla kuin nyt. Nykyään kun ihmiset eivät osaa erottaa hyvää maalausta valokuvasta (mikä on helvetin surullista)
"Koristeiden tehtailu sujuu epäilemättä paremmin paljon tehokkaampien tuotantovälineiden avulla. Jos kysymys on vain koristeista, visuaalisista elementeistä sisustuksessa, miksi tuottaa niitä uniikkikappaleina ja rasittaa itseään pitkällisellä fyysisellä ja psyykkisellä äheltämisellä? Eihän siinä olisi mitään järkeä."
Ehh no jos muuten et pysty tekemään kauniita kuvia. Se maalaaminen on samanlainen prosessi kuin joku maratonin juokseminen, ilman sitä kiduttavaa pitkää prosessia ei se suoritus tunnu miltään. Eikä sitä kukaan muukaan osaa arvostaa.
"Yksiselitteinen käsityöläisyys ei myöskään ole mielestäni oikea tie taiteelle. En sitäpaitsi usko, että silläkään välttämättä löisi leiville, ainakaan, jos kaikki Suomen kuvataiteilijat lähtisivät sille linjalle. Ylitarjontaa tuntuu olevan jo nyt. Käyttöesineitä käsityönä valmistava saattaa ehkä nipin napin saada elantonsa toiminnastaan. Taide on suuritöistä ja hitaasti valmistuvaa ja siksi kallista. En usko että sille olisi markkinoita, vaikka se olisi käsityöesineenä kuinka taidokkaasti valmistettu."
Ylitarjontaa korkealuokkasessa käsityötaiteessa? Älä puhu paskaa. Täälä on tasan muutama oikeasti taidokas kuvataiteilija. Loput on toritaidetta. Kannattais ottaa vähän selvää asioista.
Valitettavasti taide on livennyt sellaisten ihmisten käsiin, jotka eivät oikeen tiedä mitä tekevät. Pitävät jotain yleistä pohdiskelua maailman tärkeimpänä asiana, ja liittävät sen valitettavasti kuvataiteeseenkin. Tuhannet lampaat seuraavat perässä, ja rikkaimmat ostelevat töitä lähinnä sen perusteella mitä hs:n kriitikot totesivat.
No joo ei ne asiat varmaan 1800-luvullakaan hyvin olleet. Mitä lueskellut olen, niin kriitikot eivät silloinkaan ymmärtäneet taiteesta juuri mitään, se oli lähinnä samanlainen mussuttelu, pohdita, paskanjauhanta, edustus keino kuin se on nyt. Silloin toisaalta se taide ideaali oli edes sellainen, että jos halusi maalata kauniita kuvia, ja kehittää taitojaan niin se oli mahdollista. Nykyään se menee lähinnä poliittisen mielipiteen ja cv:n perusteella.
sen verran laajan kirjon asioita aiheesta, että yritän pilkkomalla saada osaan omia mielipiteitäni ja saatan palata muihin myöhemmin jos aika ja palstatila sallivat.
(Kuva)taide ammattina on aina ollut vaikea valinta. Voidakseen elää taiteellaan pitää tekijällä olla ostajia, joilla on varaa ja halua maksaa töistä. Kehitys on vuosisatojen aikana kulkenut muutamasta harvasta ostaja(kunna)sta lukumääräisesti suureen ja hajautuneeseen ostajakuntaan.
Ennen (länsimaissa) kirkko ja rikkaat aateliset ja yksityishenkilöt olivat mesenaatteja, jotka tekivät mittavia tilauksia verraten harvalta taiteilijakunnalta. Tilaukset olivat pääasiassa annettujen aiheiden mukaisia, eivät tateilijan vapaasti valittavissa. Taiteilijat kilpailivat työnsä teknillisellä jäljellä, ei omaperäisyydellä.
Sekä tekijä- että ostajakunta laajeni merkittävästi nousevan porvariston mukana mutta edelleen taidekauppa oli suhteellisen vähäistä ja aiheeltaan rajattua: uskonnolis-historialliset aiheet, maisemat ja asetelmat sekä muoto- ja henkilökuvat. Ne taiteilija saattoi kuitenkin valita vapaasti, se oli tavallaan markkinoiden alkua.
Klassinen akateeminen maalaus tai veistos oli kuitenkin yhä kaavaan sidottua, havainnon orjallista näköistä toistamista. Luonto kaikissa muodoissaan taas on elävää ja jopa joka hetki muuttuvaa. Maalarin käsitys muodon ja värin suhteista ja tapa nähdä havaintonsa kaleidoskooppisesti vaatii aiheen vapaampaa tulkintaa ilman, että havainto menettää tunnettavuutensa.
Repäisy klassismista tapahtui erityisen voimakkaasti ranskalaisten impressionistien mukana 1800-luvun puolivälissä. Kaikilla heillä oli eriasteinen klassinen koulutus mutta tekotapa ei vastannut heidän käsitystään havainnon siirtämisestä teokseen. Heitä ei aluksi ymmärretty laisinkaan eikä teoksia saatu juurikaan kaupaksi. Köyhän taiteilijan myytti oli löytynyt.
Impressionistit eivät kuitenkaan luopuneet tavastaan maalata, heillä oli näkemys siitä, mitä taide on, ja näkemys oli tärkeämpi kuin raha. Taide ei ollutkaan heille enää vain ammatti vaan tapa ilmaista itseään, taiteessa tapahtui ammatin ja elämäntavan erottaminen toisistaan.
Tänään sanoisimme, että he olivat edellä aikaansa, todellista avant gardea. Manet´n, Monet´n, Pisarron, Sisleyn ja kumppaneiden työt nähdään nyt korkealuokkaisena taiteena, tutkimusaiheina, joista keräilijät ja museot maksavat järkyttävän suuria summia.
Impressionistien rinnalla teki melkein omassa yksinäisyydessään töitä Cezanne, joka vei taiteen seuraavaan murrokseen irti akateemisuudesta. Impressionistit olivat jo rikkoneet erityisesti värien käytön mutta myös muodon eksaktin hallinnan, heidän työnsä "väreilevät" elävästi, aivan toisella tavalla kuin klassinen akateeminen maalaus.
Cezanne vei sekä värin että muodon vielä kauemmas, hän pilkkoi kummatkin harmoonisesti pieniin palasiin. Mitä myöhäisempiin ikävuosiin hän tuli, sitä pelkistetymmin hän havaintonsa tallensi. Hänellä oli se etu, että hän ei ollut taloudellisesti riippuvainen taiteestaan vaan saattoi omistautua sille lähes täysin vapaasti. Hän teki todella taidetta taiteen vuoksi, l´art pour l´art.
Cezannen jälkeen taide repesi lopullisesti eri tahoille. Parissa vuosikymmenessä tulivat fauvistit, kubistit, ekspressionistit, kollaasit, ready made ja niiden jalkeläiset. Tämä kehitys pitää nähdä myös yhteiskunnan samanaikaisen kehityksen kanssa, taide on aina ollut oman aikansa kuvastin. Sata vuotta aikaisemmin sama ei olisi ollut silloisessa yhteiskunnassa mahdollista. Moderni taide edellytti modernisoituvaa yhteiskuntaa.
Nykytaiteeseen tultaessa taide on yhä enemmän pirstoutunutta mutta niin on ostajakuntakin. Nyt eräänlaisina mesenaatteina ovat taidemuseot ja erilaiset yhteisöjen ja yksityisten kokoelmat, myös valtiot, kunnat ja talouselämä ostavat runsaasti taidetta ja tietysti tavalliset rivikansalaiset.
Nyt on tilaa kaikenlaiselle taiteelle mutta kilpailu taiteilijoiden välillä ei ole enää vain teknisen osaamisen saralla vaan nyt pitää olla myös näkemyksellisyyttä ja omaperäisyyttä. Kukaan ei halua enää tehdä samanlaista kuin toiset, jokainen etsii oman ilmaisunsa. "Osaamisen" merkitys on hajonnut sirpaleiksi sekin, jokainen joka saa töitänsä kaupaksi "osaa", ainakin ostajan mielestä ja sehän riittää hyvin taiteilijalle.
Olen edellä tiivistetysti esittänyt käsitykseni siitä, miksi taide tänään on sitä mitä se on. Enää ei ole auktoriteettia sanomassa onko jokin teos hyvää vai huonoa taidetta tai "osaako" tekijä. Toiset myyvät ja menestyvät, jotkut eivät myy eivätkä menesty mutta jatkavat uskoen, että heillä on näkemys, jonka arvo vielä huomataan. Kaikki kuitenkin rikastuttavat taiteen kenttää.
Taide ennen modernismia ja sen jälkeen ovat oikeastaan lähestulkoon kaksi eri ilmiötä, joilla on vain yhteinen nimi. Se on hyvä huomio, että muutos tapahtui yhtä aikaa yhteiskunnan muutoksen kanssa.
Esihistoriallinen taide - neoliittisen vallankumouksen ja kirjoitustaidon keksimisen jälkeen tehty taide - kirjapainotaidon keksimisen jälkeen tehty taide - teollisen vallankumouksen aikoihin syntyneet taidesuuntaukset ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä informaatioteknologian vallankumouksen synnyttämä taide, joka varmaankin nyt sitten on sitä paljon parjattua nykytaidetta. Osa ihmisistä ei ehtinyt vielä tottua edes modernismiin, kun postmodernismi jo jyräsi päälle kuin pendoliino.
Kaikki ovat varmaan kuulleet puhuttavan siitä, että yhteiskunnan muutos ei ole koskaan ollut yhtä nopeaa ja hallitsematonta kuin nykyään. Tähän saakka vallankumoukset ovat kestäneet tuhansia, satoja ja kymmeniä vuosia, nykyään vallankumouksia tehdään eri elämän alueella vuosittain ja kuukausittain. Yhteiskunta on pirstaloitunut ja moniarvoinen.
Mutta onko virhe tehty siinä, että kaikkien eri aikakausien taidetta ylipäätään nimitetään taiteeksi? Miksi olemme antaneet eri ilmiöille saman nimen? Vai onko kyse sittenkään eri ilmiöistä, onko kysymys yhdestä ja samasta? Eroja on aina helppo löytää, mutta mikä kaikelle tälle "taiteelle" on yhteistä? Miksi kutsumme taiteeksi sellaistakin taidetta, jota emme itse arvosta?
On myös olemassa niitä, jotka eivät suostu myöntämään taiteeksi sellaista, mitä eivät itse arvosta tai mikä ei ole heille tärkeää. Mikä mielestänne on sitä "taiteinta taidetta", mihin vertaatte työtä kun määritätte sitä, onko se taidetta vai ei?
Jos määrittelisimme yhdessä sen, mikä on todellisinta taidetta, ja lähtisimme tätä mittatikkua käyttäen arvioimaan, mitkä teokset ylipäätään ovat taidetta ja mitkä eivät, miksi kutsuisimme niitä teoksia ja ilmiöitä jotka ajautuisivat liian kauaksi tästä ihanteesta? Paskaksi tai Turhakkeeksi niitä ei voisi kutsua, koska niitäkin kuitenkin joku arvostaa ja haluaa tehdä ja katsella.
Kuinka ison osan kansalaisista pitäisi tunnustaa taideteos tai -suuntaus hyväksi ja ihanteelliseksi? Määriteltäisiinkö se prosentteina? Olisiko kaikilla yksi ääni käytettävissään, myös niillä, jotka eivät oikastaan ole edes kiinnostuneita taiteesta ja jotka eivät sitä osta, kuluta tai harrasta?
En esitä näitä kysymyksiä sarkastiseen sävyyn tai kettuillakseni kenellekään, olenpa vaan viehättynyt mahdottomiin kysymyksiin ja niiden pohtimiseen. Mielipiteitä voi aina ilmaista, mutta jos omasta mielipiteestään haluaa tehdä säännön, joka koskee kaikkia muitakin, joutuu ennemmin tai myöhemmin vaikeiden rajanvetojen eteen. Yleensä ennemmin. Näin tietysti vain, jos edes pysähtyy ajattelemaan sitä, miten ne vaatimansa muutokset ja parannukset toteuttaisi käytännössä.
on kolme kriteeriä.
1. Taideteoksesta pitää näkyä osaaminen.
Tämän voi ajatella vaikka analogisesti huonekaluihin, koska aika monet ymmärtävät mitä eroa on hyvin ja huonosti tehdyllä ruokapöydällä. Tämä rajaa myös pois monet installaatiot, koska likimain kuka vain voi nostella verkkokellarinsa romut pihalle ja tehdä niistä "installaation".
2. Taideteoksessa pitää olla idea, sanoma
Sanoman ei tarvitse olla selkokielinen tai "älykäs", vaan se ihan hyvin olla tunteisiin vetoava väri, katse, herkkyys, usva tai muu sellainen. Ilman sanomaa teos on vain tekijänsä subjektiivisen terapian lopputulos, ei taideteos, joka on kollektiivinen "tuote".
3. Taideteoksen pitää olla itseisarvo, pyhä
Sitä ei saa olla tehty sensaation- tai huomionhaun takia, oman nimen esiintuomiseksi tai ylipäätään mistään muusta syystä kuin halusta ilmaista se, mitä työllä ilmaistaan. Taideteos ei saa olla väline jonkun muun asian saavuttamiseksi.
Tämä vaatimus rajaa pois kaikki ne työt, joilla yritetään halpamaisesti hakea huomiota sovinnaisia rajoja rikkomalla. Rajoja saa ja pitää toki rikkoa, mutta ei siksi, että sillä saa nimeä.
Nämä siis näin äkkiä kirjoitettuna. Voi olla että tämä määritelmäni tästä hieman vielä hioutuu, kun asiaa joka suunnalta pohdin.
"Klassinen akateeminen maalaus tai veistos oli kuitenkin yhä kaavaan sidottua, havainnon orjallista näköistä toistamista. Luonto kaikissa muodoissaan taas on elävää ja jopa joka hetki muuttuvaa."
Joopa joo... Eli sun mielestä joku nykytaide joka on täysin kontrolloimatonta sohellusta on enemmän luontoa kuin joku tarkasti maalattu naturalistinen maalaus. Mun mielestä se sohellus muistuttaa vaan sohellusta, ja se naturalistinen tarkka maalaus muistuttaa mua luonnosta, koska se on todella pystynyt esittämään kaiken sen luonnon idealisoimattoman kauneuden.
" Maalarin käsitys muodon ja värin suhteista ja tapa nähdä havaintonsa kaleidoskooppisesti vaatii aiheen vapaampaa tulkintaa ilman, että havainto menettää tunnettavuutensa."
Ne maalarit joita todennäköisesti väität tälläisiksi. Eivät todellisuudessa osaa nähdä mitään muotoja tai värejä. Kunhan vetelvät vähän sinne suuntaan piirtäessä ja käyttävät jotain omakeksittyä väriympyrä tekniikkaa, jota silloinkin rikotaan kaiken aikaa.
"Cezanne vei sekä värin että muodon vielä kauemmas, hän pilkkoi kummatkin harmoonisesti pieniin palasiin."
Cezanne oli vaan aika köykänen esittäessää muotojansa. Ihan ok juttuja varmaan maalauksina tai impresioina/expressioina. Mutta en osais arvostaa ko. tyypin "muodon esittämistä", eli piirtämistä.
Impresionistit todellakin rikkoivat sen muodon hallinnan. Ja tekivät sen että seuraavan sadan vuoden aikana piirustustaitoa ei arvostettu, ja kun maalaustaito pohjautuu piirustustaitoon. Maalareista tuli melkeen poikkeuksetta paskoja.
"Nyt on tilaa kaikenlaiselle taiteelle mutta kilpailu taiteilijoiden välillä ei ole enää vain teknisen osaamisen saralla vaan nyt pitää olla myös näkemyksellisyyttä ja omaperäisyyttä."
Eli se että on tilaa kaikelle, merkitsee sitä että kaikki tasapäistetään. Joku apinan sohellus kankaalle on sama kuin joku Rony Ryderin 200 tunnin muotokuva. Aivan käsittämätöntä ajattelua.
Näkemys ja omaperäisyys eivät ole mitään määriteltäviä termejä taiteen saralla. Oikeesti en sano että joku tekninen taito on kaikki kaikessa, mutta ilman sitä et oikeasti voi tehdä kuvataidetta. Jos perustat maalaukset erinäisille pikku hauskoille ajatusleikeille, niin tuotat jotain ihme vitsikirja/ristisanatehtävä tasolla olevaa hassuttelua, etkä taidetta.
Taidemaalarin koulutuksen tulisi olla aika pitkälti pelkkää treenausta, eikä mitään erinäistä sekoilua ja yleissivistystä niinkuin se nyt on. Se on mun mielestä se suurin vääryys tän hetken taidemaailmassa. Heti tietenkin sen lisäks että täälä on nää omat kartellit, jotka tukevat omia kavereitaan ja valitsevat sopivan ideologian ja tyylisuunnan edustajia opiskelemaan ja oppilaitoksiin.
asiaa: "Taidemaalarin koulutuksen tulisi olla aika pitkälti pelkkää treenausta, eikä mitään erinäistä sekoilua ja yleissivistystä niinkuin se nyt on."
Tuosta olen ehdottoman samaa mieltä, että koulujen pitäisi keskittyä vain (käsityö)taidon opettamiseen ja se muu, ideat ja näkemykset tulevat muualta yhteiskunnasta, hieman niin kuin puuseppien kanssa.
Meillä on myös toinen esimerkki aiheesta, yliopisto, jossa "opetetaan" ajattelemaan ja lopputuloksena on tuhansia työttömiä korkeasti koulutettuja, jotka eivät osaa tehdä mitään (muuta kuin pohtia).
Mielestäni tämänpäivän taide ja kulttuuri ylipäänsä lähtee liikkeelle yksilöstä käsin. Ilman tätä pienintä alkutekijää ei olisi mitään kulttuuria tai taidetta. Ongelma syntyy kun taide muuttuu instituutioksi. Taiteesta tulee sanana kuin jokin yksi todellinen asia, joka voidaan tyhjentävästi kuvata muutamalla lauseella. Mutta eihän taide tai kulttuuri ole mitään tämänkaltaista. Siksi jotenkin kamppailu siitä mitä taide on tai ei ole on jotenkin hassua, koska ei taide ole mitään tai se voi olla ihan mitä vaan. Ongelmia tuottaa mielestäni museoiden kuraattorit ja taidekriitikot ynnä muut ns. asiantuntijat jotka kuvittelevat tietävänsä mikä on oikeaa, tuettavaa taidetta ja mikä on kitsciä tai ns. toritaidetta.
Baren on mielestäni ihan turha valittaa että suomesta ei saa kunnon opetusta kuvataiteessa. Jos tosissaan haluat kunnon opetusta ihan mihin tahansa aiheeseen tai ammattiin, niin sitä on myös tosissaan etsittävä ja myös sen eteen on valmis tekemään uhrauksia. Niin ne Gallen-Kallelat ja sun muut Edelfeltit lähtivät Pariisin opiskelemaan.Miksi sitä pitäisi sitten barelle tuoda kotiovelle.
Mielestäni mitä tuo silmäneulan lyhyt taidehistorian kuvaus kertoo, on se miten taideakatemiat ja siellä vallitseva taidekäsitys ei suinkaan osoita mikä on oikeaa taiteen tekemistä, vaan tahattomasti osoittaa millä tavalla ei voi enää jatkaa. Muutos ei synny näissä instituutioissa, vaan jossain muualla.
"Baren on mielestäni ihan turha valittaa että suomesta ei saa kunnon opetusta kuvataiteessa. Jos tosissaan haluat kunnon opetusta ihan mihin tahansa aiheeseen tai ammattiin, niin sitä on myös tosissaan etsittävä ja myös sen eteen on valmis tekemään uhrauksia. Niin ne Gallen-Kallelat ja sun muut Edelfeltit lähtivät Pariisin opiskelemaan.Miksi sitä pitäisi sitten barelle tuoda kotiovelle."
Silloin elintasot tulivat kuvaan. Silloin oikeasti varmaan aika monen vanhemmat maksoivat lapsensa useaksi vuodeksi ulkomaille. Nykyään siihen ei ole mahdollisuutta. Toisaalta on mulla atm mahdollisuus, lähteä ensi syksynä jos kaikki menee hyvin. Toivottavasti se 2 vuotta riittää.
Se onkin se epäoikeudenmukaisuus tässä, että joku performanssi spede, joka käytännössä elää valtion avustuksilla ja muilla almuilla saa kouluttautua vaikka 10 vuotta täälä suomessa. Kun minä taas (varmasti yhtä suureen tai suurempaan taiteen alaan paneutuva) joudun lähtemään ulkomaille ja maksattamaan vanhempani kipeeksi ja sen jälkeen lähteä tod. näk. vielä töihin ja keräämään uuteen reissuun rahaa.
Joskus 1800-l ei varmaan 95% saanut minkään näköistä yliopisto koulutusta, mutta ne jotka sitten saivat niin saivat sitten aika vapaasti päättää mihin menivät, koska noissa hommissa raha määräs. En sano että nykyinen systeemi olis siinä mielessä huonompi, mutta sitten se mitä täälä voi opiskella pitäisi tehdä tasavertaseks. Kaikista taiteen aloista siivu. Eikä niin että kaikkea trendikästä voi tehdä ja mitään pitkäkestosta ei. Niinkuin asia on nyt.
Enpä tiedä tosta elintasosta, tietenkin systeemit olivat 1800-luvun lopulla hieman erilaiset. Lupaavat taiteilijat saivat apurahoja ulkomailla opiskeluun. Mutta uskoisin silti että elämä oli kovempaa tuolloin.
Yksi asia tässä baren tilityksessä häiritsee. Uskoisin että suuriosa taiteilijoista, varsinkin realisten kuvataiteen tekijöistä on ollut jo hyvin nuoresta iästä asti suuntautunut tähän taiteen tekemiseen. Taiteen tekeminen on intohimo ja siihen ja sen opiskeluun käytettyjä resursseja ei pohdita mahdollisesta tulevaisuuden kannattavuus näkökulmasta käsin. Esim. Repin oli niin köyhä tullessaan opiskelemaan Pietariin että joutui suurinpiirtein kerjäämään ruokansa.
Ehkä mulla on jotenkin romanttinen kuva tällaisesta intohimonsa sokaisemasta boheemista taideopiskelijasta, joka on valmis tekemään mitä tahansa unelmansa eteen. Baren kohdalla tämä kaikki tuntuu niin hirveän vaikealta, miksi. Opiskelujen, varsinkin ulkomailla tapahtuvien pitäisi olla sitä elämän suolaa. Ja ottaa ihmiset tyhmempiäkin asioita varten lainaa. Jos ei edes itse usko tulevaisuuden kykyihinsä, niin mistä ihmeestä sitä sitten ikinä suureksi taiteilijaksi syntyy.
Suomesta ei ole koskaan saanut huippuluokan taideopetusta siis taidekouluissa, joten turha sitä siivua on tänne haikailla. Koulutusta ja opettajia pitää etsiä, kuten mielestäni esim. simberg joka opiskeli gallen-kallelan luona.
On totta, että nykyinen taideopetus pitää taiteen tärkeimpänä elementtinä sen sisältöä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Se ei kuitenkaan ole totta, että taidekouluissa opetettaisiin vain sisältöä, installaatiota tai performanssihömppää.
Olen itse opiskellut taidetta viisi vuotta. Viisi vuotta ehkä veronmaksajien rahojen tuhlaamista, mutta en ole osallistunut yhdellekään performanssi- tai installaatiokurssille. Olen aina aloittanut uuden koulun piirtämällä kipsiä, kontrapostoa, Daavidin päätä, tahkopäätä, pääkalloa, luurankoa, lihaksistoa, mallia, pitkiä ja lyhyita asentoja. Hiilellä, lyijykynällä, liidulla, tussilla, vasemmalla ja oikealla kädellä. Piirtämistä on aina pidetty tärkeänä, opettajat ovat olleet kannustavia mutta tiukkoja, vaatineet läsnäoloa ja paneutumista. Anatomian oppikirja on ollut ankarassa kulutuksessa.
Olen opiskellut öljyväri-, akvarelli-, tempera-, ja vahamaalausta, käynyt läpi kaikki grafiikan tekniikat, syväpainon, kohopainon, laakapainon ja serigrafian, valotustekniikat ja monotypian, veistäny mallia savesta ja oppinut valamaan kipsiin, lyijyyn ja pronssiin, oppinut ottamaan valokuvia sekä filmille että kennolle, luonnossa ja studiovälineillä ja -valaistuksilla, henkilöistä ja esineistä, mustavalkoisena ja värillisenä ja tekemään valokuvat sekä laboratoriossa että digitaalisesti. Olen oppinut käyttämään kuvankäsittely- ja taitto-ohjelmia, kuvaamaan ja käsittelemään tv-tuotantotasoista videokuvaa, tekemään kuvakäsikirjoituksia ja ohjaamaan lyhytelokuvaa.
Lisäksi olen joutunut perehtymään materiaalioppiin, sommitteluun, estetiikkaan, kulttuuriantropologiaan, filosofiaan sekä työturvallisuuteen, mikä ei ole taiteilijan työssä aivan mitätön tekijä. Suomen ja yleisen taidehistorian olen lukenut pakollisena avoimessa yliopistossa. Olenpa saanut perustiedot myös taiteen opettamisesta, sitäkin olen joutunut työharjoittelun puitteissa harrastamaan.
Yhden kerran kasasimme maalausluokan keskelle valtavan romu- ja rättiläjän, mutta siinä ei ollut kysymys installaatiosta, vaan oli tarkoitus opetella maalaamaan erilaisia materiaaleja, niiden tekstuureita, painon ja laskeutuvuuden vaikutelmaa ja värejä ja heijastuksia.
Jos tämä ei ole taideopetusta, mikä on?
Mielestäni aikamoinen asioiden ja alojen määrä mahdutettuna yhteen opetussuunnitelmaan. Siitä voi olla montaa mieltä, onko tällaisen määrän opettaminen yhden koulutusohjelman puitteissa järkevää, mutta sitä on aina perusteltu sillä, että nämä asiat kuuluvat kuvataiteilijan ammattitaitoon. Varsinainen erikoistuminen kuulemma tapahtuu vasta koulutuksen päätyttyä, kun taiteilija alkaa työskennellä jonkun tekniikan parissa. Opiskelua on siis tarkoitus jatkaa valmistumisen jälkeen omaehtoisesti. Se on omasta aktiivisuudesta kiinni, eikä taiteilija ole koskaan täysinoppinut tai "valmis" harjoittamaan ammattiaan.
Kurssien päätteeksi on aina pidetty kritiikki, jossa puututaan sekä työn tekniseen onnistumiseen että myös hiukan sen sisältöön. Sisällöstä ei ole koskaan ollut pakko puhua, jos ei omasta mielestään ole siihen erityisesti panostanut. Kahdesti vuodessa on pidetty kritiikkitilaisuus, jossa on sitten pyritty hiukan enemmän keskittymään työn sisältöön ja siihen, mitä taiteilija on halunnut työllään sanoa. Hyvin käytännönläheistä siis.
Eräs taidekoulujen ongelma, jota yleensä ei osata ulkoapäin tarkastellessa ottaa huomioon, on se, että taidekoulut on väkipakolla ja melko väkivaltaisesti yhdistetty osiksi ammattikorkeakoulujärjestelmää. Tämä ei ole ollut taiteilijoiden ja taideopettajien toive eikä ole lähtenyt heidän aloitteestaan. Taideopetuksen kurssimuotoisuutta voi kritisoida, mutta tosiasia on se, että ammattikorkeakoulu on kurssimuotoinen, opetus tapahtuu kurssimuotoisesti, arviointi tapahtuu kurssimuotoisesti ja tiukkoja, usein ulkoapäin saneltuja opetussuunnitelmia on noudatettava, tai muuten ei hyvä heilu. Kuvataiteen koulutusyksikkö kilpailee samoista rahoista tekniikan ja liiketalouden yksikön kanssa. Koulutuskuntayhtymä päättää, aikooko se panostaa taideopiskelijoiden tilojen ja opetuksen kohentamiseen, vai laittaako se rahat johonkin taloudellisesti tuottavampaan. Taideyksiköiden rehtorit kiertävät ammattikorkeakoulun ja kuntayhtymän kokouksia ja kissanristiäisiä lakki kourassa, virassa olevat lehtorit käyttävät ison osan työajastaan paperitöihin ja kaikenlaiseen byrokratiaan ja laskevat rahoja, tuota voidaan tilata mutta tuota ei, tuohon opettajaan on varaa mutta tuohon ei.
Taiteen tekeminen on kallista, materiaalit ja välineet ovat kalliita, tilat ovat kalliita, vierailevat opettajat ovat kalliita, mutta rahaa ei ole. Jotta laatua saataisiin, pitää olla rahaa, hyvä tarkoitus ei riitä.
Edellinen kirjoittaja on kertonut opiskelevansa taideteollisessa korkeakoulussa. En ota kantaa siihen, onko se hyvä vai huono koulu omalla alallaan, koska olen tutustunut koulun tiloihin ja toimintaan hyvin pintapuolisesti, mutta mielestäni se ei kuitenkaan ole paras paikka kuvataiteen opiskeluun, eikä sen tarjoaman opetuksen perusteella voi tehdä johtopäätöksiä kaikista Suomen taideopetusta antavista laitoksista. Suomessa ei ehkä voi opiskella klassista realismia samanlaisessa ohjauksessa ja puitteissa kuin suuressa maailmassa, mutta anteeksi vain, minusta on aivan täyttä kukkua se, että Suomessa ei opetettaisi taidekouluissa perinteisiä taiteentekemisen tekniikoita. Oppia saa, jos haluaa oppia ja osaa mennä oikeaan paikkaan sitä oppia hakemaan. Jos kehittyy suomalaisessa opetuksessa niin taitavaksi, kuin sen suomien mahdollisuuksien puitteissa ylipäätään voi, ovet ovat varmasti avoinna myös ulkomaille.
Sulla näyttää olevan kyllä aika ihmeellinen käsitys koko hommasta.
"Yksi asia tässä baren tilityksessä häiritsee. Uskoisin että suuriosa taiteilijoista, varsinkin realisten kuvataiteen tekijöistä on ollut jo hyvin nuoresta iästä asti suuntautunut tähän taiteen tekemiseen"
Ei mene noin. Moni alottanut joskus 18-22 ja pärjännyt todella hyvin.
Niin joo... sun mielestä on varmaan ihan oikeudenmukaista, että täälä suomessa ei saa käytännössä juuri mitään mahdollisuuksia treenailla tota klassista taidetta tai saada hyvää kritiikkiä/ohjausta siitä, kun taas varmaan 100 muusta kuvataiteen alalajikkeesta saa sitä.
"Jos ei edes itse usko tulevaisuuden kykyihinsä, niin mistä ihmeestä sitä sitten ikinä suureksi taiteilijaksi syntyy."
Uskominen, ja uhkarohkea sählääminen on 2 eri asiaa. Luuletko muutenkaan tosissaan, että jotkut helvetin taitavat maalarit, ovat olleet yhtäkkiä 100% varmoja kaikesta. Todella monet varmasti kieriskelevät noissa asioissa pitkään.
Helpompi aina sanoa että se on siinä yksilössä se vika, koska järjestelmähän on aivan täydellinen. Tässä tapauksessa toi klassisen kuvataiteen treenausmahdollisuuden puute on aivan helvetin räikeä, ei mun mielestä voida mitenkään pistää siihen piikkiin, että sitten kaikkien jotka haluavat opetella piirtämään tai maalaamaan, pitäisi vaan pakata kamat ja muuttaa ulkomaille. Varmaan vitun helposti sanottu jostain kaukasesta norsunluutornistas, mutta oikeasti asetu yksilön asemaan ja pohdi uudestaan.
"Olen itse opiskellut taidetta viisi vuotta. Viisi vuotta ehkä veronmaksajien rahojen tuhlaamista, mutta en ole osallistunut yhdellekään performanssi- tai installaatiokurssille. Olen aina aloittanut uuden koulun piirtämällä kipsiä, kontrapostoa, Daavidin päätä, tahkopäätä, pääkalloa, luurankoa, lihaksistoa, mallia, pitkiä ja lyhyita asentoja. Hiilellä, lyijykynällä, liidulla, tussilla, vasemmalla ja oikealla kädellä. Piirtämistä on aina pidetty tärkeänä, opettajat ovat olleet kannustavia mutta tiukkoja, vaatineet läsnäoloa ja paneutumista. Anatomian oppikirja on ollut ankarassa kulutuksessa."
Voitki saman tien laittaa ne sun duunit jonnekki nettiin, tai linkittää jotain opettajien töitä. Se ei ole mitään jos piirrätte muutaman opintopisteen sinne sun tänne jotain ilman mitään perusteitten tajuamista ja käytännön hallitsemista.
"Kurssien päätteeksi on aina pidetty kritiikki, jossa puututaan sekä työn tekniseen onnistumiseen että myös hiukan sen sisältöön."
Tämähän toimisi tosi hyvin, jos opettajat osaisivat itse jotain, jotta voisivat kommentoida töitä. Niin ja jos kurssien/intesiivien puitteet antaisivat oikeasti puitteet harjoitella intensiivisesti.
Hienoa että olet sählännyt vähän kaikkea, et varmaan siltikään hallitse piirtämisen yhtäkään periaatetta. Tyypillistä suomalaisille kouluille. Haukataan kaikesta pieni pala, tajuamatta mistään mitään.
"Taiteen tekeminen on kallista, materiaalit ja välineet ovat kalliita, tilat ovat kalliita, vierailevat opettajat ovat kalliita, mutta rahaa ei ole. Jotta laatua saataisiin, pitää olla rahaa, hyvä tarkoitus ei riitä."
"Jos tämä ei ole taideopetusta, mikä on?"
Ou rait täältä pesee:
Tässä olisi muutama ehdotus. Kaiken sekalaisen sekoilun sijasta pidetään 2-3 simppeliä luokkaa/luokka ryhmittymää pystyssä.
1. Kipsiluokka/asetelma luokka, jossa on jokaisella on yleensä oma pieni työtila joka on rajattu verhoilla. Sielä sitten paiskitaan töitä tietty tuntimäärä päivästä. Opettaja kiertelee antamassa kritiikkiä/ohjausta aina tunnin pari päivästä.
Luokassa piiretään mestarikopioita, kipsejä tai maalataan asetelmia.
http://graphics8.nytimes.com/images/2007/01/03/garden/04pants.3.jpg
http://www.conceptart.org/forums/attachment.php?attachmentid=178481&stc=1&d=1185974690
http://www.ateljestockholm.se/gallery/theschool/school23.jpg
http://www.angelartschool.com/images/mjas_207_l.jpg
2.Elävänmallin luokka. Lähinnä samantapainen kuin kipsiluokka, mutta sielä pitää sitten olla tietty siihen aikaan kun malli poseera. Monessa koulussa on järjestetty niin että aamut on eläväämallia esim. 10:00-14:00 ja sitten vaikkapa 14:30-20:00 on vapaata työskentelyä kipsiluokassa. Samat periaatteet kuin kipsiluokassa, opettaja kiertelee antamassa kritiikkiä, pääpaino on omalla kehittymisellä.
http://www.ateljestockholm.se/gallery/theschool/school01.jpg
http://www.angelartschool.com/images/mjas_010_l.jpg
http://www.florenceacademyofart.com/Images/STUDIOPITTURA-53.jpg
Koulun pääidea on antaa oppilaille intensiivinen treenausjakso, ei iskostaa heidän päähänsä jotain puolivillaista filosofiaa ja taidehistoriaa. Ammattimaalari tai muu taidealanammattilainen tarvitsee juurikin tätä taitoa käytännön työssään enemmän kuin mitään muuta.
Puhut ikäänkuin suomessa jotenki saisi mahdollisuuden treenata klassista kuvataidetta. Voit tietenkin laittaa esimerkkejä sellaisista taiteilijoista, jota on suomen bullshit koulutuksella pärjännyt ja tehny hyvää työtä.
"Opiskelua on siis tarkoitus jatkaa valmistumisen jälkeen omaehtoisesti. Se on omasta aktiivisuudesta kiinni, eikä taiteilija ole koskaan täysinoppinut tai "valmis" harjoittamaan ammattiaan."
Joo sulla ei ole vaan hajuakaan mitä toi homma vaatii. Tää ei ole mitään vitun installaatio paperi biotaidetta, jonka vaikeus lähtee lähinnä siitä että pitäis kasata joku isoläjä työhuoneeseen, johon se ei mahdu, tai jotain muuta naurettavaa käytännön vammailua. Klassinen kuvataide on aivan käsittämättömän vaikeaa opetella ilman mitään kunnollista treeniperioidia, jossa on jonkun ohjauksessa. En ole nähnyt ketään, joka ilman jotain atelieria tai vastaavaa olisi pystynyt tuottamaan hyviä töitä.
"Oppia saa, jos haluaa oppia ja osaa mennä oikeaan paikkaan sitä oppia hakemaan. Jos kehittyy suomalaisessa opetuksessa niin taitavaksi, kuin sen suomien mahdollisuuksien puitteissa ylipäätään voi, ovet ovat varmasti avoinna myös ulkomaille."
Suomen opeista kasvaa läpi noin viikossa... Niin tottakai voi lähteä ulkomaille atelieriin, jos pystyy jostain repimään yli 10 000E vuodessa lukukausimaksuihin ja elämiseen.
viestistäni. Taideopetuksen järjestämisestä eivät vastaa vain taiteilijat ja opettajat. He tekevät parhaansa niissä puitteissa, joissa heidät määrätään työskentelemään. Määräykset ovat politiikka. Suomalaiset taidekoulut (kuvataideakatemiaa lukuunottamatta) ovat osa ammattikorkeakoulujärjestelmää. Tämä järjestelmä määrää marssijärjestyksen, kurssimuotoisuuden ja arvosteluperusteet. Tämä järjestelmä myös hyvin pitkälti määrää, mita kaikkea ja kuinka monipuolisesti kouluissa pitää opettaa. Taiteilijat eivät pääsääntöisesti ole halunneet mukaan tähän järjestelmään, heidän mielestään se ei ole tuonut opetukseen mitään hyvää. Kurssimuotoisuus tunnustetaan ongelmalliseksi, mutta sille EI VOIDA MITÄÄN, koska ammattikorkeakoulujärjestelmästä ei päästä eroon. Toistan: tämä on politiikkaa, johon taideopettajilla ei ole sanan sijaa. Heitä on siis turha siitä mätkiä.
Esittämäsi opetusmalli olisi epäilemättä paras mahdollinen tapa oppia niitä asioita, joita SINÄ haluat oppia. Peräsit kuitenkin edellisessä kirjoituksessasi siivua kaikkien eri taidemuotojen opiskelijoille. Halusin kertoa, että siivu on olemassa, ja hyvä siivu onkin. Atelieropetusta ei ehkä ole, mutta realismiin suuntautuneelle ON olemassa opetusta. Käytä edes se opetus hyväksesi, ennenkuin alat vaatimaan lisää. Jos odotat, että kaikki on täydellistä, puitteet kunnossa, ja mestarit valmiina antamaan sinulle uhrautuvaa huomiota, tulet pettymään pahasti elämässä. Toisinsanoen et saa ikinä mitään aikaan, tuloksena on paljon porua ja vähän villoja.
Materiaalien tutkiminen ei ole vammailua, luulisi sinun sen ymmärtävän. En myöskään lähtisi nimittämään taidehistoriaa puolivillaiseksi. Mielestäni taiteilijan ammattitaitoon kuuluu myös oman alansa historian tunteminen. Historiasta löytyy esikuvia ja esimerkkejä, myös varoittavia.
En tiedä, kasvaako Suomen taideopetuksesta läpi noin viikossa. Ehkä joku kasvaakin. Laitoit toisaalla tällä palstalla linkkejä omiin piirustuksiisi. Ne eivät olleet huonoja, mutta viikossa et opeista ulos kasva. Olet itseasiassa hyvin alkutekijöissä taiteellisella urallasi. Kuka tahansa piirustuksenopettajistani voisi antaa sinulle vaikka kuinka paljon.
Homman vaativuudesta minulla on haju, koska en ole enää opiskelija, vaan toimin ammatissa. Omiin töihini en halua laittaa linkkejä, koska haluan keskustella anonyymisti. Syyni minullakin.
ovat noin kalliit, niin kyseessä on sitten varmaankin yksityiskoulu?
Ilmainen korkeakouluopetus on aika harvinainen ilmiö. Euroopassa ja Yhdysvalloissa oppilaat(siis vanhemmat) maksavat itse koulutuksestaan. Kuulostaako vieraalta?
Todennäköisesti he siis maksavat atelieerissaan saman lukukausimaksun kuin sinäkin maksaisit. Vai pitäisikö suomalaisen veronmaksajan sponsoroida sinut atelieeriin ulkomaille, koska et koe saavasi tarpeeksi hyvää opetusta täällä?
Vai pitäisikö suomalaiset korkeakoulut muuttaa lukukausimaksullisiksi, jotta opetuksen taso paranisi? Etkö olisi silloin aivan samassa asemassa kuin nyt? Vanhempien kukkarolle joutuisit, tai lainan hakuun.
Niin noi opit mitä tuola opitaan vaikuttavat vaan lähinnä kaikkeen. Mitä vaan teet tarvitset piirustus ja maalaustaitoa. Näkee aina suomalaisista "nykytaiteilijoista", että ne ei osaa edes vetää suoraa viiva, sommitella tai ylipäätänsä yhtään mitään.
"En tiedä, kasvaako Suomen taideopetuksesta läpi noin viikossa. Ehkä joku kasvaakin. Laitoit toisaalla tällä palstalla linkkejä omiin piirustuksiisi. Ne eivät olleet huonoja, mutta viikossa et opeista ulos kasva. Olet itseasiassa hyvin alkutekijöissä taiteellisella urallasi. Kuka tahansa piirustuksenopettajistani voisi antaa sinulle vaikka kuinka paljon."
Jep no pistetään esimerkkejä. Espoossa työväenopistonkurssilla, opettaja käsi olla katsomatta vertikaaleja ja horisontaaleja mittasuhteita ja sitten poimimaan niistä pisteitä joita yhdistellään viivoilla. Se lienee aika pitkälti kaiken piirustuksen ja maalausen perusperiaate. Sillä ei ollut mitään järjellistä tapaa selittää, sitä miten varjoja tulisi erotella (lightest light, terminator shadow, reflecting light jne.) eikä mitään järkevää tapaa suhteutta valoisuusasteita niin että jokainen sijoitettu tummuus olisi suhteessa toisiinsa jne.
Käytännössä opettaja ei tiennyt perusteista mitään, ja selitti lähinnä jotain mitä sylki suuhun toi.
Samaa on jatkunut jokaisella piirustusopettajan kurssilla työväenopistoissa, taikissa ja valmennuskurssilla.
"Homman vaativuudesta minulla on haju, koska en ole enää opiskelija, vaan toimin ammatissa. Omiin töihini en halua laittaa linkkejä, koska haluan keskustella anonyymisti. Syyni minullakin."
Epäilen että et ole selvillä koko hommasta. Puhut juuri sitä "aikoinaan, pikassohan, taidehistorian, pitäähän plää plää" soppaa, mitä jokainen muka taiteilija/taideopettaja/kulttuurihenkilö selittää jokapaikassa.
Ei vaan kun kerran suomessa on yksityinen systeemi, niin olisi tasa-arvon nimissä kohtuullista, että tänne perustettaisiin myös atelier tyyppinen linja johonkin laitokseen. Otettaisiin sitten sinne sisään vaan vaikkapa 5 ihmistä per vuosi, mutta jos täälä voi opiskella ties mitä taiteen alalajikkeita, niin miksi ei klassista kuvataidetta, joka on silti kaiken kuvataiteen perusta.
Tänne on vaikea yksityisen koulun rantautua, koska ihmiset eivät tosiaan kerää / voi kerätä rahaa kouluja varten, tottumusten ja verotuksen takia.
Vaikea kysymys onkin vaan kuka täälä rupeaisi opettamaan tota, kun ei koko maassa ole kuin muutama pätevä, jotka todennäköisesti haluavat keskittyä omaan työhönsä.
täällä työväenopiston piirustuskursseista, jos keskustelemme suomalaisesta taideopetuksesta?
Työväen- ja kansalaisopistot ovat asia erikseen. Niiden tarkoituksena on palvella harrastajia, ei ammattilaisiksi aikovia.
Picassosta en ole puhunut mitään, taidehistoriasta sen sijaan kyllä, koska ilmiöiden ymmärtämiseksi on tunnettava niiden historiaa.
Puhua voi soppaa, mutta se on se tekojen soppa joka näissä asioissa tuppaa merkitsemään. Pätee myös sinun kohdallasi.
"täällä työväenopiston piirustuskursseista, jos keskustelemme suomalaisesta taideopetuksesta?
Työväen- ja kansalaisopistot ovat asia erikseen. Niiden tarkoituksena on palvella harrastajia, ei ammattilaisiksi aikovia"
Samainen opettaja opetti kai useassa taidekoulussa erinäisillä intensiiviperioideilla, ja juuri sellaisilla perioidella, jotka oli tarkotettu tähtäämään elävänmallin hallitsemiseen.
"Puhua voi soppaa, mutta se on se tekojen soppa joka näissä asioissa tuppaa merkitsemään. Pätee myös sinun kohdallasi."
Paraskin puhuja. Missä ne sun työt on?
No väännetään nyt oikein kunnolla kun kerran aloitettiin. Tosin menee vähän viestiketjun alkuperäisen aiheen vierestä.
Jos tällainen ateljeekoulu juttu tänne suomeen perustettaisiin, niin mistä saataisiin opettajat. Tässä on vähän sama ongelma kuin tässä "huippuyliopisto" hankkeessa josta ollaan väkisin vääntämässä jotain huippua. Ei tänne suomeen ketään tosi ammattilainen halua tulla jotain ateljee juttua pyörittämään. Ja lisäksi tällainen ateljee koulu joutuisi täyttämään opetusviraston miljoona tavoiteasetusta ja muuta sääntöä, joten opetusta hallittaisiin tai ohjattaisiin koko ajan jostain ylhäältä käsin. Siksi juuri monet taidekoulutkin ovat mitä ne ovat. Valmistavat vain tasapaksuja taiteilijoita, jotka osaavat vähän jokaista tekniikkaa, mutta eivät oikeasti osaa mitään kunnolla.
Uskoisin että siksi nämä koulut toimivat juuri jenkeissä, koska siellä ei tällaisiin asioihin puututa hallituksen suunnnalta. Saavat ns. mestarit opetella ihan mitä huvittaa ja oppilaat maksavat, koska kaikki opetus maksaisi jokatapauksessa.
Kyllä ne kamat vaan pitää pakata ja lähteä, niin ovat monet sukupolvet ennen sua tehneet ja monet sinun jälkeesikin.
Eikö koko ateljee systeemi juuri perustu siihen että mennään ns.mestarin ateljeeseen opiskelemaan. Ei tällaista systeemiä voi minkään opetushallituksen kautta ruveta pyörittämään.
NO ehkä tossa se ongelma onkin. Koko taiteen opiskelu on vedetty jonkun helvetin opetushallituksen vamma pykälien läpi.
Ei oikeastaan kiinosta kuinka mahdotonta se on käytännössä, se on silti ihan helvetin räikeä vääryys.
Kaiken pitäisi olla tuottavaa, ja kun ei olla keksitty miten taide on tuottavaa, niin ollaan tehty kaiken näkösiä muka taidekouluja, jotka tuottavat muka taiteilijoita. Tämä kaiken oikean taidon kustannuksella.
perustaminen Suomeen on käsittääkseni täysin mahdollista ilman opetusalan viranomaisten puuttumista asiaan. Vastaavalla tavallahan maassa on mm. tanssikouluja sekä klassisen tanssin että modernin tanssin opetuksessa.
Yksityisesti saat ammatinharjoittajana opettaa mitä hyvänsä jos pysyt lain puitteissa, kaikenlaista musisointia, kirjoittamista, kuvataiteita, tanssia jne. Eikä kukaan kysy pätevyytesi perään. Kuvataidekoulu saattaa vaatia jonkin elinkeinoluvan tai vastaavan mutta se liittyy liiketoimintaan, ei opetuksen sisältöön. Periaatteessa kaikkialla kukoistavat erilaiset (vapaat) kurssit ovat jo pienimuotoista kolutoimintaa.
Kokonaan toinen asia onkin se, mistä saataisiin hyviä opettajia, ehkä Venäjältä, jossa edelleen koulutetaan kuvataiteita perinteisen klassisesti. Halvaksi se ei täälläkään tulisi sillä samat tila- ja materiaalitarpeet ym kulut ovat joka paikassa eikä Suomi ole mikään pienten kustannusten maa.
Itse asiassa puhuin puolivakavissani tällaisesta pienimuotoisesta koulusta joitakin vuosia sitten erään hyvän taiteilijakollegan kanssa. Sen enempää siitä ei tullut, sillä pelkästään alkupääoman puutteessa se pitäisi käynnistää lainavaroin eikä positiivista taloudellista tulosta todennäköisesti tulisi kovin nopeasti. Jatkuva pyörittäminen velkarahalla lopettaisi touhun varsin pian, vain velat jäisivät.
Hyvä että selvitit noita juttuja. Olis kyllä helvetin hienoa jos tänne saataisiin todellinen maalauskoulu.
En varmaan ikinä itse nouse jotain kituuttavaa kuvataiteilijaa pidemmälle, että en ole itse kauheasti kehdannut unelmoida vastaavasta. Toivottavasti vielä tänne tulevaisuudessa rantautuu jotain maalareita, jotka kehtaa pistää vastaavan koulun pystyyn.
Ruotsissahan kävi tolla tavalla kun atelier stockholm (joka ei ole erikoinen toisaalta) ja florence academy of art gothenburg perustettiin perän jälkeen. Toisaalta ruotsista oli jo monta vuotta käynyt porukkaa Florence academyssä, joten perustajilla oli varma pohja valmiina, ja todennäköisesti aika suuri pesämuna rahaa (ainakin florence academy näyttää menestyvän hyvin).
on sellainen mielikuva, että opetustoiminta on Suomessa luvanvaraista puuhaa. Eikö juuri tovi sitten yksityinen yliopistahanke kielletty.
Mutta varmaan tuollaiseen yksityiseen taidekouluun luvat saa, jos vain rahat jostain keksii.
Tosin helpompaa ja halvempaa olisi kai elvyttää mestari-kisälli -perinnettä ja maksaa valtion taholta päteville opettajille yksityisoppilaista.
...ja varmasti aivan suotta, varsinkin jos katsotaan minkälaisen määrän asioita olet oppinut viidessä vuodessa. Mitä ilmeisemmin olet käynyt vain pintapuolisesti mainitsemasi tekniikat läpi. Juuri tämä onkin ongelma maamme taideopiskelussa, mitään ei opi tekemään kunnolla ja huolellisesti. Kaikki asiat käydään läpi vain pintapuolisesti ja kiireellä. Edes piirustuksia ei kerkeä tekemään valmiiksi, kun aihe jo vaihtuu.
Taiteilijaksi haluavan olisi paljon viisaampi opiskella esimerkiksi ensin viisi vuotta piirtämistä ja sen jälkeen viisi vuotta maalaamista yhdellä materiaalilla, ennen kuin siirtyy muihin materiaaleihin. Vain näin varmistetaan ammatin huolellinen ja perusteellinen opetteleminen. Ei siten että opetellaan hätiköidysti, kiireellä vajavainen ammattitaito kaikista materiaaleista.
että taide ei ole vain piirtämistä ja maalaamista. Piirtäminen on toki tärkeää, ja sitä painotetaankin opetuksessa eniten. Mutta miten opit tekemään esim. kivilitografiaa tai pronssivalua, jos sitä ei ammattiisi valmistavassa koulussa opeteta? Vaikea on koulun jälkeen lähteä eri tekniikoita testaamaan ilman koneita, laitteita ja tarvikkeita. Miten tulet edes ajatelleeksi, että "hmm, voisinpa tehdä vaikka kivilitografiaa", jos sinulle ei tätä tekniikkaa ole koskaan esitelty?
Pitäisikö tehdä niin, että opiskelisi ensin viisi vuotta piirustusta, siiten viisi vuotta maalausta, ja vetäisisi sitten hatusta tuon litografian ja opiskelisi sitäkin vielä viisi vuotta? Siinä olisi jo viisitoista vuotta opintoja alempaan korkeakoulututkintoon. Huh huh. Viisitoista vuotta yhteiskunnan maksamaa kallista koulutusta (tiesittekö, että kuvataiteilijan koulutus on yksi kalleimmista koulutusohjelmista maassamme?) ja sen päälle opintotuet ja valtion takaamat opintolainat.
Entäpä, jos haluaisinkin sitten vielä erikoistua vaikkapa offsetlitografiaan? Viisi vuotta lisää yhteiskunnan rahoilla? Entä jos haluaisin maisterintutkinnon? Kymmenen vuotta?
Kyllä se on parempi, että kouluissa opetetaan kaikkea kuvataiteilijan ammattitaitoon kuuluvaa. Kaiken sen lisäksi ehditään kuitenkin vielä erikoistua jollekin alalle kahdeksi-kolmeksi vuodeksi. Taidekouluista valmistuu maalareiden ja piirtäjien lisäksi kuvanveistäjiä, graafikoita, ympäristötaiteilijoita, valokuvaajia jne jne.
Minusta tuntuu, että täällä puhuvat taidekoulutuksen puutteista ne, jotka eivät ole käyneet taidekoulua, opettaneet sellaisessa tai oikeastaan edes käyneet sellaisessa sisällä. Realiteetit ovat pahasti hukassa. Kaikenlaisia ihanteita heitellään, mutta käytännön toteutuksesta ei ole hajuakaan. Asioista nähdään vain toinen puoli, jos sitäkään. Oikeassa maailmassa resurssit, aika ja tilat tulevat hyvin äkkiä vastaan.
"Samainen opettaja opetti kai useassa taidekoulussa erinäisillä intensiiviperioideilla, ja juuri sellaisilla perioidella, jotka oli tarkotettu tähtäämään elävänmallin hallitsemiseen."
Miten niin "kai?" Kyllä kai itsekin tiedät, että työväenopistoissa opettavat eivät ollenkaan välttämättä opeta taidetta korkeakoulutasolla?
Minä olen koko ajan puhunut taidekoulutuksesta, joka tähtää kuvataiteilijan ammattitutkintoon. Onhan sitä kaikenlaista intensiivikurssitusta vähän joka nurkalla, mutta mitä siitä hölisemään. En minä ainakaan ole sellaisissa ammattitaitoani hankkinut.
Minun työni ovat siellä missä minun työni ovat, sinun siellä missä sinun ovat, jos niitä nyt edes on. Itse sen tiedät. Keskustelussa mitkään perustelut tai kokemukset eivät sinulle riitä, väheksyt toisten näkemyksiä järjestelmällisesti etkä halua kuulla puhuttavankaan muunlaisista kokemuksista kuin mitä sinulla on ollut. En viitsi alkaa vänkäämään kanssasi.
Oletko tullut ajatelleeksi, että koulussasi sinua kohtaan tunnettu antipatia ei ehkä olekaan ammatillista, vaan henkilökohtaista? Hyvin todennäköistä, jos käyttäydyt oikeassa elämässä samoin kuin täällä.
palkattaisiin lehtorit, opettajat ja mestarit vakituisiksi ohjaamaan tuota valikoitua viiden oppilaan porukkaa. Kurssejahan he eivät voisi pitää, koska se olisi pelkkää "intensiivivammailua."
Tottumuksilla ja verotuksella ei voi yksityisten koulujen puutetta perustella. Verotusta muutetaan, jos siihen on todellista tarvetta, ja tottumuksista voi syyttää itseään (tai vanhempiaan.) Jos haluaa atelieeriin opiskelemaan, on aivan sama, kerääkö sen saman rahan ulkomaista vai mahdollista suomalaista yksityiskoulua varten.
Jos sinusta vain pienen pieni osa ihmisistä voi yltää siihen mestarilliseen tasoon, mitä kuvataiteilijalta edellytät, niin et voi moittia sitä, että noita mestareita on Suomessa vähän. Haloo. Suomi on pieni maa jossa asuu vielä pienempi kansa. Mene ulkomaille kouluun ja tule sitten perustamaan Suomeen oma yksityiskoulu. Näet sitten itse, kuinka suurta huutoa se tulee olemaan.
Tämä oli uutta. Luulin että sieltä valmistuu myös lääkäreitä, opettajia, matemaatikkoja, fyysikkoja, kemistejä, lakimiehiä, arkeologeja, bioteknikkoja ja senkarvaisia.
On tunnettu tosiasia, että suomalainen liike-elämä ei osaa käyttää hyväkseen humanistisen koulutuksen omaavia asiantuntijoita. Tämä johtuu siitä virheajatuksesta, että kaiken toiminnan pitäisi olla ei välitöntä vaan ääntä nopeampaa taloudellista voittoa tavoittelevaa. Muualla näin ei ole, ja tuloksetkin ovat siksi parempia.
Pohtiminen voi olla yllättävän tärkeää toimintaa. Voi välttyä hakkaamasta turhaan päätään seinään.
Taidekoulussa pitää antaa mahdollisuus tutustua eri tekniikoihin. Piirtämistä ja maalaamista voi harjoitella(ja pitääkin) vapaa-ajallaan ja koulun jälkeenkin. Työ opettaa tekijäänsä kunhan perustekniikat on ensin opittu.
on varaa palkata alastonmallia kotiinsa.
suunsoitto kyllä tuntuu kiinnostavan.
Sekotat atelier koulun normaaliin paskan puhumis kouluun. Atelier koulussa ei tarvitse olla välttämättä kuin vain 1 opettaja, joka antaa kritiikkiä 3 pvän viikosta 2h kerrallaan.
Heh... tiedän että se opetti imatran ammattikorkeakoulussa jotain maalausta, en sen enempää.
En tiedä voiko sitä paskaa mitä puuhataan näissä suomalaisissa kouluissa kutsua antipatiaksi. Se on enemmän sellasta oman pikku juttunsa suojelemista ja muuta leikkimistä. En tiedä edes mistä alottaisin jos rupeasin määrittleemään nyt jälleen kerran missä toi kökäle systeemi menee vikaan.
Suunsoitto on sitä että sanoo asiat suoraan, niin sitten se kiinnostaa.
No vika on siinä että siitä realistisesta taiteesta ei puhuta mitään, sen tekotapoja ei opeteta missään. Saa palloilla mistään mitään tajuamattomana ties kuinka kauan, ennenkuin tajuaa että koko taide onkin kuin jonkun istrumentin soittamista, siinä vaan yksinkertaisesti kehittyy treenaamalla...
Toi onkin se suurin vika koko hommassa, ei kai voida olettaa että syntyy kysyntää, jos ei sitä ensin synnytetä ja anneta sille kipinää. Jos mahdollisuuden ja tiedot on nolla joka paikassa. Kouluissa aivopestään oppilaat tähän modernistien uudelleen kirjottamaan taidehistoriaan jne...
niin ei oikeasti edes synny kuin muutama vastavirtaan uiva per vuosi. Mutta jos annettaisiin tasapuoliset mahdollisuudet kaikille taiteen osa-alueille, niin silloin voisi olla että atelier koululle syntyisi aika nopeasti kysyntää. Esim. Ruotsi jossa on n. 180% suomen väkiluku, löytyy 2 atelierkoulua ja useita oppilaita per vuosi lähtee FAA:han tai muualle atelierihin. Samaisesta maasta löytyy useita pro realisteja ja esim. Joakim Ericsson ja Urban Larsson, jotka on aika kovia tekijöitä kumpainenkin.
Suomen ongelma on tää sisäsiittonen systeemi, jossa kaiken tarvitsee tuottaa jotain insinöörimäisiä työläisiä, jotka sitten yleistiedollaan präjäilevät ammatissa kuin ammattissa. Samoin sitten nämä sisäsiittoiset taidepiirit, joissa jaellaan taideteollisesta ja akatemiasta valmistuneille apurahat ja muut nannat.
---------------------------------------------
JA VIELÄ... Jotenkin vitun surullista että taiteen pariin hakeutuu jatkuvasti epäuhrautuvaisia, mihinkään mitään panostavia nollia, joidenka elämän pääpaino on hetken leikkimisessä, eikä missään pitkässä puurtamisessa.
Tälläisiä löytyy 99% suomalaisista taiteilijoista. Sitten kun mukama tehdään jotain tosissaan, niin työn vaikeus on lähinnä siinä että miten saadaan joku jättimäisen kokoinen työ kuljetettua tai mistä saadaan jotain outoa materiaalia uuteen työhön. Koskaan vaikeus ei ole siinä että tarvitsisi kehittyä oikeasti taidoiltaan korkeammalle. Taidot on lähinnä jossain ylä-asteen kuvaamataidon sohlauksen tasolla. Nyhrätään kynällä pientä epäselvää viivaa, piiretään vahaliiduilla, ei katsota kaksiulotteisia mittasuhteita jne. Ihmettelen tosissani mitä helvettiä tämä porukka on puuhaillut, koska ko. taidot voidaan hankkia muutamassa kuukaudessa.
---------------------------------------------
olivat varsin usein "insinöörimäisiä työläisiä, jotka sitten yleistiedollaan pärjäilivät ammatissa kuin ammatissa." Se ei heidän taiteellista nerouttaan rajoittanut.
Luovuus on sana, joka nykyään on kokenut inflaation, eikä sitä kai enää saisi käyttää. Sanon nyt kuitenkin, että taiteilijan pitää ennen kaikkea kehittää luovuutta, kykyä löytää uusia ratkaisuja ja tapoja nähdä. Tekninen taito on toki tärkeää, mutta se ei voi olla taiteen tekemisen ydin. Sellainen taide olisi sisällötöntä koreilua, tekniikalla brassailua, mitään tarkoittamatonta mössöä, jonka ainoa päämäärä olisi se, että taiteilija itse saisi mahdollisimman paljon ihailua osakseen. Se vasta olisi egoistista hömppää, oikaa taiteen irvikuvaa vailla mitään tarkoitusta antaa katsojalle yhtään mitään.
Mutta hei, jos sinä olet suurin piirtein ainoa, joka sitä realistisen taiteen opetusta suu vaahdossa vaadit, niin laitetaan koulu pystyyn ja ruvetaan odottelemaan kysyntää.
Mistäs sinä muuten tiedät, vaikka ko. porukalla olisikin ne taidot, joita sinä peräänkuulutat? Entäpä jos he ovat vain ihan oikeasti VALINNEET tehdä kuvansa sillä tavalla kuin tekevät?
Yläasteen taideopetuksen jalanjäljillä on mielestäni se, joka laittaa materiaaleja ja tekniikoita tuollaiseen arvojärjestykseen. Vanhat mestarit olisivat varmasti ilomielin käyttäneet nykyaikaisia liituja, papereita ja tarvikkeita, jos sellaisia olisi ollut tarjolla. Maailma muuttuu, eskoseni.
on sitä, että räyhää ja räyhää vaatien muita ihmisiä tekemään muutoksia, vaikka ei ole itse valmis tekemään mitään.
Jos vaatii jotakin, sanoo suoraan että ei ole miettinyt olisiko se edes mahdollista ja silti haukkuu muut siitä, että niin ei tehdä, niin huh huh. On keskustelu aika lastentarhapohjalla.
aloittivat usein treenaamisen päälle kymmenvuotiaina, joten taitous oli siksikin toista luokkaa kuin nykyisin, kun koulutus aloitetaan parikymppisenä. Siksi oli myös myöhemmin aikaa venyä moneen suuntaan.
Minusta taidekoulussa ei tarvitsisi keskittyä luovuuden kehittämiseen vaan enemmänkin tekniikkaan, varsinkin kun monella on jo lukiopohja tms.
Olen yksi joka olisi jo teininä hakenut tällaiseen ateljee-kouluun, jos Suomessa olisi.
Jos kymmenvuotiasta lasta aletaan treenamaan piirustustaidossa auktorisoivan opettajan taholta niin se lapsi ei opi muuta kuin jäljentämään näkemäänsä ja tekemään sen niinkuin opettaja haluaa. Tästähän on esimerkkejä ihan kylliksi kun Rembrandtin oppilaiden töitä on vaikea erottaa niistä aidoista R:n maalauksista. Luovuus ei ole kiinni opetuksesta eikä opettamisella saada aikaiseksi taiteilijoita vaan jokainen sen tekee itse jos on tehdäkseen. Renessanssin aikana taiteen tekeminen oli käsityöläisyyttä ja oppipojat hoitivat maalaustyöt kun mestari vain antoi määräykset että miten se maalaus pitää tehdä. Renessanssi oli ja meni ja nyt eletään tässä hetkessä ja tehdään taidetta sen mukaan. Valokuvaus ja av-tekniikka ovat antaneet uuden tavan tehdä taidetta ja L.da Vinci olisi varmasti onnellinen jos tietäisi sen ja pyörii haudassaan kun olisi halunnut kokeilla kaikkea kivaa mitä nykytekniikka antaa.
oppilaat sisäistivät tekniikan. Luovuutta ei nimenomaan voi opettaa, sehän pointti olikin.
Niin mikäänhän ei ole mahdollista, jos asetetaan pohjaksi tämä meidän nykyinen sosiaalidemokraattinen koulutusjärjestelmä, jossa kaikki ovat erilaisia sillä ihanalla samanlaisella tavalla.
Miksi tekisin muutoksia? En rupea lipsumaan kannassani, koska olen 100% oikeassa tässä asiassa.
kaksikymppisenä en enää, koska aloin jo käsittää, ettei taide ole sitä että "osaa piirtää."
Emt mun mielestä sellanen yleisen byrokratian ja opintosuunitelmien seuraileminen on enemmän insinöörimäistä, jos vertaa näihin suomalaisiin vamma virkamiehiin ja insinööreihin, jotka laativat monimutkaisia tomimattomia systeemejä.
"Mistäs sinä muuten tiedät, vaikka ko. porukalla olisikin ne taidot, joita sinä peräänkuulutat? Entäpä jos he ovat vain ihan oikeasti VALINNEET tehdä kuvansa sillä tavalla kuin tekevät?"
No aika ihmeellistä pitää kynttilää vakan alla sitten. En ole ikinä nähnyt kenenkään "nykytaiteilijan piirtävän tai maalaavan taidokkaasti.
"Vanhat mestarit olisivat varmasti ilomielin käyttäneet nykyaikaisia liituja, papereita ja tarvikkeita, jos sellaisia olisi ollut tarjolla. Maailma muuttuu, eskoseni. "
Joo no varmasti olisi käyttänyt, tai ehkä parhaita niistä, kun suurin osa taidetarvikkeista tuppaa olemaan aivan paskaa.
Maailma muuttuu, mutta se on myös muutettavissa, se ei ole mikään sellanen kalenteriin kirjoitettu juttu, jota on sitten pakko seurata.
...että oot kyllä naivi.
"Jos kymmenvuotiasta lasta aletaan treenamaan piirustustaidossa auktorisoivan opettajan taholta niin se lapsi ei opi muuta kuin jäljentämään näkemäänsä ja tekemään sen niinkuin opettaja haluaa."
No sanotaanko vaikkapa Ingres ja Paganini. Tekivät varmaan tosi orjallisesti mitä käskettiin ja menivät auktoriteettien mukana? En kyllä välttämättä kannata sitä että jotain pakotettaisiin jostain 10 vuotiaasta lähtien johonkin, mutta sellanen mahdollisuus että sitä opetusta voisi saada sitten vaikka 10 vuotiaasta lähtien pitäis saada. Taide ole välttämättä mitään sekoilua ja hassua yhdessä puuhastelua, niinkuin se 100% nykyisissä lasten ja nuorten kerhoissa on, se voi olla myös korkeatasoista käsityötä/taidetta, niinkuin vaikkapa joku klassinen musiikki missä opitaan soittamaan instrumenttia.
"Renessanssi oli ja meni ja nyt eletään tässä hetkessä ja tehdään taidetta sen mukaan. Valokuvaus ja av-tekniikka ovat antaneet uuden tavan tehdä taidetta ja L.da Vinci olisi varmasti onnellinen jos tietäisi sen ja pyörii haudassaan kun olisi halunnut kokeilla kaikkea kivaa mitä nykytekniikka antaa."
Joo mutta tajuatko, että tämä "mitä me nyt eletään" on aika pitkälti tiettyjen tahojen sanelemaa ja teille syöttämää. Helvetin pelleä puhua täälä siitä että kuinka joitain aivopestään tekemään jonkunlaisia töitä, kun porukat on nielleet ties kuinka paljon yleistä taidehistoria/filosofia propagandaa.
Ei se taide mitä me nyt tehdään ole kirjoitettu johonkin kalenteriin, vaan se mitä täälä yleisesti ottaen arvostetaan on aika pitkälti kiinni siitä mitä instituutiot osoittaa "kansalle".
ei voi opettaa?
Ongelmanratkaisutilanteisiin voi antaa tekniikoita ja tapoja miettiä asioita eri kantilta. Voi siis antaa ajatuksia ja auttaa löytämään näkökulmia asioihin. Objektiivista ja subjektiivista ajattelua voi opettaa, kriittistä ajattelua voi opettaa. Mielikuvitusta voi opettaa käyttämään uusilla tavoilla ja tekniikoilla.
Mitä muuta siihen luovuuteen sitten kuuluu, mitä ei voi opettaa?
Eihän opettaminen parhaimmillaan ole koskaan sitä, että kerrotaan että "tämä on näin ja näin, painapa kalloosi." Parasta opettamista on se, että opetetaan ihmistä oppimaan itse, opetetaan oppimistekniikoita. Tätä tehdään jo peruskoulussa, miksi sitä ei kannattaisi jatkaa sen jälkeen?
oma arvostelukyky? Siis kaikilta paitsi sinulta? Aivan KAIKILTA?
Joo koit varmaan tosi suuren kriisin... Itse ainakin tajusin 20 vuotiaana että ihmiset puhuvat oikeasti paskaa ja suojelevat pikku pikku piirejään ja leikki arvojaan, jotta niitä ei päästäisi ruttaamaan todellisilla arvoilla.
Kuten tekotaide. Ihmiset tekevät erinäisiä pläjäyksiä ja sitten keksivät kaiken näkösiä selityksiä siihen, minkä takia joku kohta on vaaleampi tai tummempi ja miksi vaan jonkun nenä on väritetty vihreäksi jne. soopaa. Tätä sitten voi muka opiskella jossain laitoksissa, jotka oikeasti on lähinnä jotain lukion tasosia leikkikouluja, jossa metsästetään opintopisteitä. Oikea vaikeus tulee siitä kun kaikki työt pitäisi tehdä 2mx2m papereille, metsässä, sateessa, vahaliiduilla tai jotain vastaavaa. Mihinkään mittasuhteitten, valoisuusasteitten näkemiseen jne. perusteitten osaamiseen ei kiinnitetä mitään huomiota. Kaikesta haukataan pieni palanen, jonkun sekoilevan nykytaiteilijan kursseilla ja sitten kirjotetaan siitä kotona 5 sivun essee.
Sitten kun ruvetaan valmistumaan tai ollaan jo valmistuttu alkavat erinäiset apuraha lautakunnat, hesarit, yksityiset galleriat (jotka haluavat pönkittää omaa pikku mainettaan) kiinnostumaan kaikkein trendikkäimmistä ja ideologioiltaan sopivimmista taiteilijoista. Jos he jaksavat syytää sellasta tasasta tahtia sitä soopaa ulos, he pystyvät elämään taiteella.
enkä minä jatka keskustelua koska olen 100% varma siitä että yksi ihminen ei voi olla missään asiassa 100% oikeassa. Yksi haluaa yhtä, toinen toista. Sosiaalidemokraattinen koulutusjärjestelmä on taannut tällä periaatteella ja käytössä olevilla resursseilla tasokkaan perusopetuksen meille molemmille. Minä olen ainakin siihen vallan tyytyväinen.
Sinun pitää taidekoulun sijaan perustaa sellainen toimisto, mistä voi aina tulla kysymään, miten asiat ovat ja mikä on totuus. Sellaiselle olisi kyllä kysyntää. "Täältä 100% oikeita vastauksia."
Täällä on jo melko pitkää ketjua taiteen opetuksesta ja oppilaitoksista, joten sinne jatkoksi tämäkin teksti kuuluu. Ne ovat kuitenkin lähteneet hiukan erilaisesta näkökulmasta, akuutista tarpeesta ja tilanteesta, joten mitä jos puhuttaisiin periaatteesta.
Taiteen opetus on halki vuosituhansien ollut vanhempien taiteilijoiden työtä, entisinä aikoina erityisesti mestari/kisälli-systeemillä. Mestarin työhuoneelle oppilaat tulivat hädin tuskin toisella kymmenellä, aloittivat aputöillä ja siirtyivät vähitellen vaativampiin tehtäviin: pigmenttien hiertämiseen, värien sekoittamiseen, pohjustuksen tekoon jne. Eteneminen tapahtui oppimisen ja oman lahjakkuuden varassa mestarin töiden maalaukseen osallistumisen kautta itsenäiseen työskentelyyn.
Edistymisen myötä tehtävät vaikeutuivat ja monet suuret teokset ovat mestarin työhuoneen kollektiivista tulosta, joku oli erikoistunut hevosiin, joku toinen vaateparsiin jne. Oppilaat saattoivat omaksua mestarin tyylin ja kädenjäljen siinä määrin, että heidän maalauksiaan ei pysty varmuudella erottamaan mestarin maalauksista eli myös päinvastoin.
Opettaminen on vuorovaikutteinen prosessi. Opettaminen ja oma työskentely voivat hyvin kulkea käsi kädessä kunhan muistaa, että toinen vie aikaa toiselta. Toisaalta kokenutkin maalari oppii aina opetustilanteessa, joten siinä mielessä aika opetuksessa ei ole kokonaan "hukkaan heitettyä".
Keskeinen kysymys kuitenkin on: voiko taiteilijaksi opettaa? Lähes kaikille taiteen lajeille on omat oppilaitoksensa: musiikille, tanssille, kuvataiteille, jopa kirjoittamiselle. Niissä voidaan oppilaille siirtää ko. alan tietoa ja teoriaa, jota ilman on erittäin vaikeaa perehtyä alaan. Oppilaat opetetaan valitsemansa taiteen lajin harjoittamiseen käytännön opastuksin, harjoituksin ja tehtävin.
Kuvataideopetus sisältää sekä ulkokohtaisia asioita kuten tarvittavia materiaaleja ja työvälineitä, ihmisten ja eläinten anatomiaa, että teoreettista opetusta mm. tekniikoista, väriopista, erilaisten kompositioiden merkitystä jne. Taiteen historiasta saadaan esimerkkejä toteutuksesta. Käytännössä näitä opetetaan harjoituksissa ja itsenäisessä työskentelyssä.
Kun tällaisen oppilaitoksen on käynyt, niin onko silloin täysoppinut taiteilija? Sekö on kaikki, mitä taiteen tekemiseen tarvitaan, vai tarvitaanko lisäksi jotakin, jota ei voi opettaa, kuten luontaista lahjakkuutta? Hyvä tekniikka, materiaalien tuntemus ja riittävät historiatiedotko tekevät taiteilijan?
Kaiken tuon voi opettaa mutta sisäisen kokemuksen ja tuntemisen siirto lienee täysin mahdotonta eikä ole tarpeellistakaan. Jokainenhan reagoi omalla tavallaan, persoonallaan myös omaan tekemiseensä. Opetuksen pitää kannustaa oppilasta toteuttamaan omaa näkemystään ja omintakeista tekemistään. Niistähän taiteilija tunnetaan, ei opettajan matkimisesta. Tarvitaan sisäistä paloa, näkemystä, oivalluksia ja jatkuvaa työtekoa, tarvittaessa samaa asiaa yhä uudestaan ja uudestaan toistaen kunnes saa esille sen, mitä haluaa.
Taiteen tekemisen olennaisin elementti on saada teknisesti moitteeton työ elämään. Kirjakaupat ja kirjastot ovat täynnä kirjoja, jotka ovat teknisesti moitteettomasti tehtyjä mutta sisällöllisesti tyhjiä, samoin musiikkikaupat levyjä ja konsertit sävellyksiä ja galleriat maalauksia, grafiikanlehtiä ja veistoksia. Monet taiteen ”kuluttajat” arvostavat enemmän teknisesti puutteellistakin teosta, joka tarjoaa positiivisen elämyksen kuin teknisesti huippuhienoa mutta sisällöltään tylsää teosta. Ja oman mausteensa asiaan tuo lukijan, katsojan ja kuulijan oma maku, joka saattaa pitää sellaisesta, jonka moni muu täysin torjuu ja teilaa.
kiinnostuvat niistä tekijöistä, joilla on ollut oikesti kysyntää.
Kysyntää ovat pääasiassa galleriat, joihin taiteilijat tarjoavat näyttelyitään.
Galleriat taas ovat yksityisiä ammatinharjoittajia, joiden ei niin muodoin tarvitse kysellä keneltäkään, mitä seinillän roikuttavat.
85% näyttelyistä pidetään yksityisissä gallerioissa.
Voihan tämä olla epäreilua, mutta aivan turha itkeä, että joku tekee sinulle vääryyttä harjoittamalla omaa ammattiaan parhaaksi katsomallaan tavalla.
opettajia on kuitenkin harvassa. Aika on rajallista, ja niin kuin sanoit, oppimistekniikoita aletaan oppia peruskoulussa, joten parikymppisillä pitäisi jo olla omia aivoituksia.
sen jo teininä, ja olisin silti mennyt.
Ja sen kysynnän aiheuttavat kaiken näköiset lampaat, jotka seuraavat näitä yleisiä roskataide instituutioita kuten taideteollista korkeakoulua, kuvataideakatemiaa, hesaria jne.
Ja sun tarttee saada sun kannalles perusteluita.
"osiaalidemokraattinen koulutusjärjestelmä on taannut tällä periaatteella ja käytössä olevilla resursseilla tasokkaan perusopetuksen meille molemmille"
Ja varmaan tuhonnut monia individualisteja ja erinäisiin aloihin erikoistujia, joille ei löydy koulua tästä suomen järjetelmästä.
Ja sitten kohta kuuluu vastaus että "ei tietenkään kaikille voi tarjota kaikkea, koska tää on niin pieni maa, ei oo kysyntää, eletään 2000-lukua ja dingelis dongelis"
Oikeati syy on se että taiteesta on ihan vaan väännetty sellasta kuin se nyt on. Kun valitettiin sitä kuinka impressionistit eivät saaneet instituutioitten tukea 1800-luvun lopulla, voidaan sitten miettiä sitä kuinka realistiset maalarit eivät saa sitä tukea instituutioitten puolesta.
En tiedä mikä on teknisesti hyvä tai huono, enkä tiedä mitä se "sisältö" on...
Mutta sen tiedän että yleensä hyviä maalareita ei synny ilman aika kovaa treeni rääkkiä, jossa ainoastaan opetellaan ihan niitä perusteita.
Vaikka maalaisikin jotain puoli esittävää, tai vastaavaa, niin siltikin on mun mielestä oltava se taito hanskassa. Esim schjerfbeckin työt olivat hyvinkin kauniita vaikka olivatkin jotain puoli esittäviä, koska hän osasi yksinkertaisesti piirtää ja maalata taitavasti. Instrumenttia ei voi soittaa, jos ei hallitse sitä.
Heillä ei ole oikeutta nauttia siitä mistä nauttivat.
Jos nauttiminen on sellanen edustusominaisuus, jossa voidaan esitellä jotain "nimeä" omalla seinällään ja mussutella jossain piireissä siitä ja siitä taiteilijasta.
Tai no jos jokatapauksessa näitä "lampaita" tulee aina olemaan niin ehkä sitten näitten instituutioitten pitäisi sitten jakaa arvostustaan, rahaansa ja oikeutta opiskella alaa jokaiselle pienelle taiteen palaselle, eikä vaan sille tietylle pikku pikku valitulle piirille, joita sitten kaiken näköiset nobodyt palvovat, vaan sen takia koska niistä satutaan kirjottamaan hesarissa ja nehän ovat tehneet sen ja sen poliitikon muistomerkin.
Olen tuosta samaa mieltä kanssasi. Schjerfbeck myös teki hienoimmat työt vasta myöhemmällä iällä ilman opettajan vaikutusta. Hän ei myöskään nauttinut apurahoja eikä ollut ns.taidepiireissä osallisena vaan eli vaatimatonta ja hiljaista elämää. Hänet myös "löydettiin" vasta 1900-luvun loppupuolella eikä hän elämänsä aikana saavuttanut sitä suosiota ja arvostusta mitä hänelle nykyään annetaan. Nykytaiteessa voi joillekin käydä samoin mutta tärkeintä on kuitenkin tehdä niin kuin sydämessä oikein tuntee eikä niin kuin muut haluavat tai mikä on trendikästä. On turhaa taistella ja kiukutella kun sen energian voi käyttää oman taiteensa tekemiseen.
Erona tässä on vaan nyt se, että 1800-luvulla oli oikeasti mahdollista saada edes jonkinlaista koulutusta jonka sitten pystyi kanavoimaan omaan taiteeseensa, koska lähes aina klassisen kuvataiteen tekotavat ja periaatteet on siirrettävissä mihin vaan taiteeseen. Nykyään esim. minun keskittyminen omaan juttuuni on todella vaikeaa, koska en saa mistään kunnollista treenipedioidia, tai saan mutta siitäkin tarvitsee maksaa aivan järjetön summa, kun joku performanssipelle saa ilmaiseksi 10 vuotta koulutusta tuilla ilmaseks.
aloituksen kommentointia ja ruodin hiukan näkökantaa, joka on tullut aloituksen lisäksi jo kommenteissakin esille ja joka toistuu tavan takaa. Lainaan muutaman rivin aloituksesta.
"..etteivät niiden tekijätkään oikein ymmärrä, mitä niillä haluavat sanoa." ja "taidetta tarvitaan nykyaikana herättämään ihmisiä ajattelemaan ja nostamaan esiin yhteiskunnan epäkohtia. Tällainen tarve ehdottomasti olisi..."
Olen siitä eri mieltä, (kuva)taiteen ei pidä olla ohjelmallista ja julistavaa. Jotta asia korostuisi aloitan ruotimisen sieltä pahimmasta päästä, Venäjän sosialistisesta realismista ja natsi-Saksan kauneusihanteista. Joko onneksi tai onnettomuudeksi molemmat suuntaukset tukeutuivat vahvasti klassiseen realismiin ja kielsivät modernin taiteen oikeutuksen. Keinoista en välitä puhua kunhan totean, että niillä ei ollut mitään tekemistä taiteen arvostamisen ja kunnioituksen kanssa humaanisuudesta puhumattakaan.
Sanoma taiteessa vie ajatukset suoraan ja välittömästi propagandaan, joka on aina käyttänyt taidetta hyväkseen, hyvä kuva iskee tajuntaan aivan toisella tavalla kuin iskeväkin sana, lause tai viesti. Eihän propaganda toki hyvän kuvan taiteellista arvoa vie, eikä sen tarvitse olla mikään tilaustyö, se voi olla taiteilijan oma kannanotto. Loistavana esimerkkinä pidän Francisco Goyan sodan kauheuksia kuvaavaa grafiikanlehtien sarjaa.
Taiteilijalta ei tietenkään voi kieltää sanoman nostamista teoksen pohjaksi, hänellä on vapaus tehdä mitä haluaa. Sanomallaan hän kuitenkin tietoisesti rajoittaa teostensa myyntimahdollisuuksia niiden tasosta riippumatta. Niiden paatoksellisuus karkoittaa osan potentiaalisista ostajista ja - valitettavasti - ajankohtaisuutensa menetettyään ne usein muuttuvat naiiveiksi. Kovin moni ei sellaisia seinillään jälkikäteen halua pitää.
Olen tarkoituksellisesti kärjistänyt sanoman sisällyttämistä taideteokseen sillä ainahan siihen liitty jotakin, jonka taiteilija haluaa tuoda esille. Tehdessään työn taiteilija keskustelee sekä oman aikansa että menneen ajan taiteen kanssa. Jokainen työ on kannanotto vastaavanlaisiin toisiin töihin ja koko taidekenttään. Impressionistit julistivat töillään klassisen akatemiataiteen jäykistyneen kaavaan, kubistit realistisen esittämisen kahlitsevan vapaata muotoa, fauvistit värien vapaata temmellyskenttää klassisesta väriharmoniasta jne.
"Nykytaide .... on sen sijaan alistunut tekijänsä henkilökohtaisten tuntojen tulkiksi .... Oikea taide lähtee arvoista ja on siksi haluvapaata."
Mielestäni taideteos on aina ja väistämättä tekijänsä tunteiden ja tuntojen tulkki halusi hän sitä tai ei. Ja niin pitääkin olla ja sitä saa ja jopa pitää korostaa. Taiteilija on aina yksilö ja vastaa ainoastaan yksin tekemisistään. Hänen taiteessaan on se arvo, jonka se saa töiden ominaisuuksista ja tekijän persoonasta, muita arvoja sillä ei ole eikä tarvitse eikä saa olla.
Sanonta "oikea taide" käsite, jota en ymmärrä ja jota pidän kateederista annettuna, ylhäältä alas suunnattuna. Mielestäni ei sellaisia kriteereitä ole, jolla jokin voitaisiin julistaa "oikeaksi taiteeksi" eikä sellaisia auktoriteetteja, jotka siihen olisivat oikeutettuja. "Oikea taide" on aina yhden yksilön henkilökohtainen mielipide, joka täsmälleen saman arvoinen kuin mikä muu mielipide tahansa samasta asiasta.
kun kerran tekstejäni lainailit.
"Olen siitä eri mieltä, (kuva)taiteen ei pidä olla ohjelmallista ja julistavaa. Jotta asia korostuisi aloitan ruotimisen sieltä pahimmasta päästä, Venäjän sosialistisesta realismista ja natsi-Saksan kauneusihanteista.
...
Loistavana esimerkkinä pidän Francisco Goyan sodan kauheuksia kuvaavaa grafiikanlehtien sarjaa."
Vaan tässä sinä et puhu taiteesta yhtään mitään, esität meille vain arvojasi, joiden mukaan sodanvastainen propaganda olisi jotenkin arvokkaampaa kuin ideologian puolesta taisteleva propaganda. propagandaa kaikki tyynni.
Sen lisäksi tulkitset sanomaani vahvasti väärin. En ole esittänyt, että taiteen pistäisi olla ohjelmallista tai julistavaa, vaan että siinä on sanoma. Sanoma voi olla halu näyttää kauneutta, surua, saada katsoja iloiseksi tai muuta.
"Sanomallaan hän kuitenkin tietoisesti rajoittaa teostensa myyntimahdollisuuksia niiden tasosta riippumatta."
Jos haluaa huorata, niin siitä vaan. Ei se laitonta ole, mutta ei kovin arvostettuakaan.
"Kovin moni ei sellaisia seinillään jälkikäteen halua pitää."
Onko taiteen määritelmä se, että ihmiset haluavat sitä seinilleen? Minä sanoisin tuota sisustamiseksi.
"Taiteilija on aina yksilö ja vastaa ainoastaan yksin tekemisistään. Hänen taiteessaan on se arvo, jonka se saa töiden ominaisuuksista ja tekijän persoonasta, muita arvoja sillä ei ole eikä tarvitse eikä saa olla."
Tähän se maailma on menossa, oman navan tuijottamiseen. Taide on kollektiivinen asia, eikä yksilökeskeinen terapiatunti. Ja juuri siksi ihmiset eivät taidetta enää arvosta, kun se on liian yksilökeskeistä.
Mielestäni hyvä taide ei heijasta yksilön tuntoja, vaan omaa laajemman näkemyksen, ja lähtee aina arvoista, ei haluista.
näemmä tyypillistä keskustelua, jossa ei lueta mitä on kirjoitettu ja pannaan omia ajatuksia toisen suuhun. En käy sanomaan, että en minä niin kirjoittanut enkä, että et ymmärtänyt mitä oli kirjoitettu. Jos kirjoitettua ei ymmärrä niin vika on joko lukijassa tai kirjoittajassa, saamme molemmat itse valita kummassa.
Jos olet sitä mieltä, että en kirjoittanut taiteesta niin mistä sitten kirjoitin? Totta kai kirjoitin omia mielipiteitäni, en kai kenenkään muiden ajatuksia tänne tyrkkää. Omia ajatuksiasi ja arvojasi sinäkin täällä tarjoilet kuten kaikki muutkin kirjoittajat. Vai lainailitko sinäkin toisten tekstejä ja ajatuksia kuten aloittaja?
Onko koskaan tullut mieleesi, että myös museoiden, taidekokoelmien ja erilaisten yhteisöjen ja laitosten seinillä roikkuu taideteoksia. Sisustustako ne ovatkin?
Palaan muuten aloituksen asioihin (ellei tule kommentteja, joihin on suurempi halu tarttua)vielä lisää, en vain ole vielä ehtinyt kuin pintaa raapaista. Varoitan vain, että älä suotta lue niitä jos et halua kuulla minun mielipiteistäni ja arvoistani taiteen suhteen. Kun näet on omat, ei tarvitse turvautua muihin.
juuri sinä jätit tekstini lukematta. Minä puhuin siitä, että taiteella pitäisi olla enemmän kantaaottavuutta, ja sinä vertasit sitä natsien ja NL:n propagandaan. Tuo kantaaottavuus voi olla myös ilosanoma kauneuden puolesta, mutta halusit provosoivasti nähdä sen vain negatiivisena valtiopropagandana.
> Jos olet sitä mieltä, että en kirjoittanut
> taiteesta niin mistä sitten kirjoitin?
Kirjoitit, että rauhan aate on hyvä asia, mutta natsihallinto ei. Kirjoitit, että rauhan puolustaminen taiteella on hyvä asia, mutta natsismin paha.
Mielestäni tuo sosialistinen realismi on erinomaista taidetta, vaikkakin se on tehty propagandasyistä. Se kuvastaa juuri ihmisten arvoja visuaalisin keinoin. Tässä tapauksessa nämä arvot ovat vain olleet tietysti valtion pakottamia, mikä ei ole hyvä asia, mutta ei se taiteen taiteellisuutta vähennä (kuten myös mainitsit).
Tuohan oikeastaan kävisi melkein hyvän kuvataiteen määritelmäksi: Arvojen ilmaisemista taidokkain visuaalisin keinoin. Ja samalla se paljastaa nykytaiteen suurimman vian; nuo arvot ovat vaihtuneet fiiliksiksi.
Kijoituksessasi vastustat taiteen tekemistä propagandasyistä, mutta seuraavassa lauseessa kannatat sen tekemistä kaupallisista syistä. Noissa molemmissa taiteen tehtävä on miellyttää tilaajaa ja ovat siis yhtä epätaiteellisia ja huonoja.
Mielestäni taidetta ei saa erottaa muusta yhteiskunnasta, vaan on oltava nimenomaan arvojen tulkki. Millaisia nuo arvot sitten ovat, riippuu toki tekijän maailmankatsomuksesta ja yhteiskunnallisista oloista. Tämä asia on jotenkin unohtunut nykytaiteesta, kun työt tehdään "oksentamalla" - annetaan sen tulla paperille mitä sisällä oli ja nimitetään sitä taiteeksi.
Ja tätä ei pidä lukea niin, että taide olisi yhteiskunnallisten olojen kuvaaja, vaan nähdä sana arvo sen laajassa merkityksessa, myös kauneutena, ylevyytenä, alhaisuutena ja monin monin muin tavoin.
> Vai lainailitko sinäkin toisten tekstejä ja
> ajatuksia kuten aloittaja?
Jos lainaan, niin kerron kyllä keneltä.
> Onko koskaan tullut mieleesi, että myös
> museoiden, taidekokoelmien ja erilaisten
> yhteisöjen ja laitosten seinillä roikkuu
> taideteoksia. Sisustustako ne ovatkin?
Museot ja mesenaatit ostavat taidetta ihan eri kriteereillä, kun yksityiset, jotka pääosin haluavat jotain kaunista seinille. Harva ottaisi vaikka nyt Palsan taidetta olohuoneen näkyvimmälle paikalle.
"Kirjoitit, että rauhan aate on hyvä asia, mutta natsihallinto ei. Kirjoitit, että rauhan puolustaminen taiteella on hyvä asia, mutta natsismin paha."
Olet lukenut jonkun muun kommenttia, en ole tuollaista kirjoittanut.
"Kijoituksessasi vastustat taiteen tekemistä propagandasyistä, mutta seuraavassa lauseessa kannatat sen tekemistä kaupallisista syistä."
Olet lukenut jonkun muun kommenttia, en ole tuollaista kirjoittanut.
"...kävisi melkein hyvän kuvataiteen määritelmäksi: Arvojen ilmaisemista taidokkain visuaalisin keinoin. Ja samalla se paljastaa nykytaiteen suurimman vian; nuo arvot ovat vaihtuneet fiiliksiksi"
Jokaisella yksilöllä on omat arvonsa mutta niiden ilmaiseminen taideteoksessa taitaa olla melkoinen mahdottomuus ellei suoraan ota teoksella kantaa johonkin asiaan siten, että mielipide tulee riittävän selvästi esille. Tällaista julistavaa taidetta toki yhäkin tehdään mutta se menettää ajankohtaisuutensa hyvin nopeasti, siitähän jo kirjoitin aiemmin. Jos teos on laadullisesti korkeatasoinen ei sen julistuksellisuus kauan ole haitta tai ansio, silloin teos seisoo vain taiteellisten ansioidensa varassa.
"Museot ja mesenaatit ostavat taidetta ihan eri kriteereillä, kun yksityiset, jotka pääosin haluavat jotain kaunista seinille."
Yleistät tarpeettomasti, kriteerit taitavat olla koko lailla samat, ero on resursseissa. Jos eroa resursseissa ei olisi niin yksityiset (eivät tietysti kaikki, makuja ja mieltymyksiä on yhtä monta kuin ihmisiä) ostaisivat aivan samoja töitä kuin massakeräilijät. Ja näinhän itse asiassa tapahtuu nytkin, massakeräilijät ja rikkaat vain vievät kookkaat ja kallit työt, ja raavas tyytyy pieniin töihin ja grafiikanlehtiin.
"Harva ottaisi vaikka nyt Palsan taidetta olohuoneen näkyvimmälle paikalle."
Mielenkiintoista, että otat juuri Palsan esille. Hänhän jos kuka otti vahvasti kantaa ja antoi arvojensa näkyä töissään. Ja, sekä kuten yllä että aiemmin kirjoitin, sellainen tapahtuu väistämättä myynnin kustannuksella.
nyt vääntämään enempää mitä kirjoitit kirjaimellisesti ja miten ne luin. Lukekoon jokainen itse.
Olen siitä kumminkin hyvin eri mieltä, että taidetta pitäisi tehdä sen myyntiä silmällä pitäen. Palsa on juuri erinomainen esimerkki taiteilijasta, joka ei alistunut markkinoiden tai yleisen hyväksynnän edessä, vaan oli uskollinen taiteelliselle vakaumukselleen.
En ymmärrä, miksi käsität sanoman sisällyttämisen taiteeseen julistamiseksi. Monet Gallen-Kallelan työt (esim. Lemminkäisen äiti), Eetu Iston Hyökkäys ja Hugo Simbergin vesivärityöt ovat loistavia esimerkkejä hyvästä taiteesta. Taidokkaan osaamisen lisäksi, niissä näkyy tekijänsa arvomaailma (ja tietysti ajan henki), vaikka mitään selkokielistä sanomaa ei ehkä olekaan.
Hyvän arvopohjaisen sanoman sisältämä työ ei vanhene ajassa, etenkään jos tuo arvo on jokin yleisinhimillinen. Esim. Simbergin työt ovat edelleen hyvin ajankohtaisia, koska kuolemaa ei ole vielä osattu parantaa.
piäisi olla helppoa vaikka luetun ymmärtäminen tunnetusti on monenlaista. Sanot:
"Olen siitä kumminkin hyvin eri mieltä, että taidetta pitäisi tehdä sen myyntiä silmällä pitäen."
Olen kanssasi aivan samaa mieltä, periaatteessa, enkä muuta ole väittänytkään. Keskustelun yksi teemoista on kuitenkin jo aloituksessa taiteesta ammattina ja puutuin siihen heti ensimmäisessä kommentissani. Taidetta ammatikseen tekevän on ajateltava "arvojensa" ja "vakaumuksensa" esittämisen ohella, ja jopa edellä, töittensä myyntiä.
Niinpä monet taiteilijat elääkseen ja elättääkseen joko tekevät myös muuta työtä ja/tai osaksi prostituoituvat kaupallisuudelle, ja tekevät "omaa oikeaa taidetta" sen ohella. Tunnen sen verran paljon taiteilijoita, että tiedän kaiken kaikkiaan vain harvan tulevan toimeen pelkällä teostensa myynnillä.
onkin hieman ristiriitaista. Puhdas taide on epäkaupallista, mutta ammatti sana viittaa kaupallisuuteen. Taiteen ammattilainen ei siis itse asiassa olekaan välttämättä taiteilija, vaan käsityölainen.
Kysyä voikin, miksi pitää väkisin ylläpitää sellaista ammattikuntaa, jolle ei ole ammattia vastaavaa työtä.
Ja kun katselee nykytaidetta, niin mieleen nousee helposti kysymys, miksi yhteiskunnan pitäisi maksaa siitä, että sitä on. Jos taide olisi kollektiivisempaa, niin sille olisi varmasti enemmän kansan tukea kuin nykyiselle yksilökeskeiselle taiteelle.
Pitäisikö taiteen ammattikunta ja sen myötä apurahojen maksaminen lakkauttaa?
Karsisiko se taiteilijoiden joukosta ne, joilla ei ole niin suurta intohimoa taiteen tekemiseen, että he tekisivät sitä nälkäkuoleman uhallakin?
Missä intohimo loppuu ja pakkomielle alkaa? Pitääkö taiteilijalla olla pakkomielle (kuten Kalervo Palsalla epäilemättä oli), jotta hän voisi tehdä arvokasta taidetta? Pitäisikö toimia ympäristön realiteeteista piittaamatta?
Entä taiteiljoiden mielenterveys ja hyvinvointi, onko välttämätöntä uhrata ne "taiteen alttarille", jos aikoo taidetta alkaa täysipäiväisesti tekemään?
Taiteen tekeminen on kokopäivätyötä. Ei sitä niin vain tehdä illalla sen jälkeen, kun on ensin oltu päivällä elantoa tienaamassa. Apurahojen jälkeen seuraava realistinen vaihtoehto elämiseen on työttömyysturva ja sosiaalitoimiston tuki. Niillä taas ei paljon pensseleitä ja maaleja osteta, kalliimmista materiaaleista puhumattakaan. Veronmaksajan kassastahan nekin sitäpaitsi menevät. Jos suuri taide on epäkaupallista ja apurahat pitäisi lakkauttaa, millä suuri taiteilija sitten elää?
Kävisikö niin, että teknisesti taitavat taiteilijat suuntautuisivat voimakkaasti nimenomaan kaupallisuuteen voidakseen elättää itsensä ja perheensä?
on sellainen, että ammatti voi perustua joko sen kaupalliseen kannattavuuteen tai yhteiskunnalliseen hyödyllisyyteen.
Mielestäni taiteen ammattina tulisi noudattaa ihan samoja periaatteita kuin muunkin yhteiskunnan. Ei ole mitään syytä, miksi yksi ihmillinen intohimo saisi erikoisaseman. Jos taidetta "tuotetaan" taiteen vuoksi, pitäisi samalla tavalla kohdella filosofeja, keksijöitä, käsityöläisiä ja muita vastaavia epäkaupallisia juttuja.
Jos taiteen tekeminen ei kaupallisesti kannata, niin sitä pitää tukea yhteiskunnan varoin, mutta samalla pitäen huoli, että tuo taide on yhteiskuntaa palvelevaa. Yksittäisen taiteilijan intohimo vailla sen suurempia päämääriä ei ole syy maksaa hänelle siitä.
Erikseen on sitten uusi ajatus kansalaispalkasta. Tällä menetelmällä ne, joilla on intohimo johonkin epäkaupalliseen voisivat sitä paremmin luoda tyytyen toki vaatimattomaan tulotasson. Järjestelmä olisi myös varsin tasapuolinen kaikille niille, jotka haluavat tehdä jotain omaa. Kaikki taiteilijat olisivat samalla viivalla ja samoilla mahdollisuuksilla.
myös täällä.
Nyky-yhteiskunta on sellainen, että toimeentulon voi saada vain palkansaajana tai yrittäjänä. Palkansaajankin olisi parempi saada palkkansa yhdestä vakituisesta työstä. Jos toimeentulon saa osaksi eripituisista ja osapäiväisistä ansiotöistä, osaksi yksityisten ja yritysten tilauksista, osaksi myynnistä ja osaksi yhteiskunnan tuesta, on kusessa. Tämä on nähdäkseni taiteilijoiden suurin ongelma, mutta enenevässä määrin myös muiden ihmisten, pätkätyöläisten ym. ongelma. Yhteiskunta muuttuu, lait ja asetukset eivät pysy perässä vaan koittavat mahduttaa ihmisiä muotteihin, joihin he eivät enää sovi.
Ehkä minun on vaikea ymmärtää, miten taide saataisiin palvelemaan yhteiskuntaa paremmin, koska nykytaide palvelee minua itseäni hyvin. Taiteen tekemisen prosessien rajoittaminen tuntuu vieraalta ajatukselta, koska en itse tee taidetta vain "fiilistelläkseni omia fiiliksiäni", vaan pohdin ihan oikeasti yhteiskunnallisia ja kaikkia ihmisiä koskevia asioita ja mietin, mitä aihetta voisin lähteä käsittelemään ollakseni hyödyksi. Pohdin myös, millä tekniikalla ja missä mediassa asiaa pitäisi käsitellä, jotta se välittyisi mahdollisimman hyvin. Olen aina kuvitellut, että tämä on olennaista taiteilijan työssä, ja että kaikki tekevät niin. Ehkä olen sitten ollut väärässä.
Keskustelemme myös taiteilijaystävieni kanssa näistä asioista lähes päivittäin. Omista fiiliksistämme keskustelemme humalassa aamun pikkutunneilla kuten muutkin ihmiset, mutta sen voi lukea omaksi vapaa-ajaksemme, jos nyt taiteilijalla sellaista edes on.
En ole koskaan kokenut, että olisin apuraha- ym. käytäntöjen ulkopuolella, koska haluan tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Pikemminkin olen ajatellut, että minulla ei ole vielä riittävästi meriittejä, jotta minuun uskallettaisiin luottaa ja jakaa toimintaani niitä vähiä rahoja, joita taiteen tukemiseen on osoitettu.
tämä keskustelu velloo nyt nyt aika ulkoisissa puitteissa. Tarvittaisiin enemmän taiteen tekijöitä kertomaan omista prosesseista, vain silloin päästään aiheeseen todella sisälle. Juttu menee kuivahkosti taidehistorian kertaamisena ja oletuksena mitä taiteilijoiden mielessä liikkuu. Ikään kuin vertailuna kuka on lukenut taidehistoriansa parhaiten. Toistatte yleisiä otaksumia taiteilijan työskentelyn prosesseista ja siitä miten heidät (kenties) nähdään ulkopuolisin silmin.
Että ne jotka taidetta tosissaan tekevät eivät tänne kyllä eksy.
olikin herättää keskustelua siitä, mikä taiteen yleisön ja potentiaalisten kuluttajien mielestä nykytaiteessa on vialla. Mikä siinä oikein "tökkää?"
Minusta on hyvä, että ennenkuin aletaan tutkimaan ja hutkimaan, määritellään ensin, mistä ylipäätään puhutaan. Siihen tarvitaan välttämättä myös hieman taidehistorian kaivelua. Siinäkään ei minusta ole kyllä menty vielä erityisen syvälle. :)
Olen itse työskentelevä taiteilija, ja olen huomannut, että kysymysten esittämisestä ei niinkään usein seuraa vastausten löytäminen, kuin yhä vaikeampien ja monimutkaisempien kysymysten herääminen. Minulla on mahdollisuus keskustella muiden taiteilijoiden kanssa, mutta ei välttämättä taideyleisön. En voi mennä kadulla tarttumaan hihasta ihmisiä ja kysymään, mitä mieltä he ovat nykytaiteesta.
Tältä palstalta tuntuu löytyvän vastauksia ja mielipiteitä, jyrkkiäkin. Toisaalta, vanhalla isällänikin on vankka käsitys nykytaiteesta ja sen hyödyllisyydestä tai hyödyttömyydestä, vaikka hän ei taatusti ole elämänsä aikana laittanut nenäänsä sisään yhdenkään nykytaiteen museon ovesta.
Minua kiinnostaakin, mitkä ovat todellisia, perusteltuja syitä olla pitämättä nykytaiteesta tai arvostella sitä täysin turhaksi, mitkä taas ennakkoluuloja ja todellisuuteen pohjaamattomia käsityksiä.
On helppo päättää, että näin minä ajattelen ja tästä minä tykkään tai tästä en, samalla tavalla kuin lapsena päätti lempivärinsä, kun oli pakko valita joku ystäväkirjaan kirjoitettavaksi. Yleisö voi näin tehdä ja sillä on siihen oikeus. Työskentelevä taiteilija joutuu tällaisen ajattelun seurauksena väistämättä umpikujaan omassa työssään.
Anteeksi, minua vain kiinnosti. :)
sait kuin saitkin aikaan alustuksellasi ja hyvä niin.
"Minua kiinnostaakin, mitkä ovat todellisia, perusteltuja syitä olla pitämättä nykytaiteesta tai arvostella sitä täysin turhaksi, mitkä taas ennakkoluuloja ja todellisuuteen pohjaamattomia käsityksiä."
Yksi asia on varmaa, harva taideteos aukeaa ensi ja yhdellä katsomisella mutta niistä voi heti pitää tai ohittaa ne (roskaa!) lähes katsomatta. Kerron esimerkin.
Lars-Gunnar Nordströmin työt ovat olleet alusta alkaen minulle mieluisia kun taas vakituinen kumppanini näyttelyssä käynneillä ei niistä ole piitannut alkuunkaan. Muutamia vuosia sitten N:llä oli takautuva näyttely Helsingin Taidehallissa ja siellä oli myös hänen ruostumattomasta teräksestä tekemiään veistoksia. Niiden muotokieli on pitkälti sama kuin maalauksissa ja yllättäen kumppanini piti niistä ensi näkemältä. Edelleenkään hän ei erityisemmin välitä N:n maalauksista mutta niiden muotokieli on jo avautunut, vain värit tökkivät yhä.
Hän ei kuitenkaan pysty perustelemaan, miksi näin on, hän vain tuntee sen. Mutta ei hän niitä liioin huonoiksi moiti koska silloin hänellä pitäisi olla myös näkemys siitä, millaisia olisivat hyvät. Hän ei analysoi, hän vain tuntee.
Vai etkö teekään taidetta tosissasi?
aloitan ihmettelemällä aloituksen otsikkoa "Nykytaiteen ongelmasta". Nykytaiteella ei mielestäni ole mitään ongelmaa. Ongelma voi olla sillä osalla yhteiskuntaa, joka ei osaa suhteuttaa nykytaidetta omaan taidekäsitykseensä ja se on heidän ongelmansa eikä taiteen.
Sana "nykytaide" kattaa tietysti kaiken nykyhetkellä tehtävän taiteen mutta sillä on myös erityismerkitys, joka sisältää lähinnä perinteisestä esittävästä maalaustaiteesta poikkeamat, joita nyt on ehkä enemmän kuin perinteessä pysyviä. Juuri tämä osa nykytaidetta on se, jota, lievästi sanottuna, vierastetaan.
Lainaan aloitusta:
"...että suuri yleisö nimittää nykytaidetta töhertämiseksi...
..Ajatus, jonka nykytaide herättää, on pääosin joko ärtymys yhteiskunnan varojen tuhlaamisesta tai hölmistys siitä, mistä oli kysymys."
Iso osa siitä taiteesta, jota yllä oleva siteeraus koskee, on abstraktia, ei-esittävää taidetta. Tarkkaa rajaa abstraktin ja realistisen välille on mahdoton vetää. Abstrakti taiteessa on sopimusluontoinen käsite, kun tekijät ja teokset halutaan lokeroida. Sille luonnolliseksi vastapartneriksi on otettu realistinen-sana, koska abstrakteiksi sanotuissa töissä on erittäin harvoin havainnosta tehtyjä ja tunnistettavissa olevia asioita päin vastoin kuin realistisissa teoksissa.
Vai onko sittenkin? Parhaana esimerkkinä tästä on abstraktinen konstruktivismi, jossa usein erilaiset geometriset kuviot muunnoksineen ovat teoksen olennaisena osana. Näitä muotoja, mm. ympyrää ja palloa, suorakaidetta, neliöitä ja kuutioita, havaitsemme kaikkialla ympärillämme, ne ovat osa näkyvää luontoa. Kuitenkaan vaikkapa suomalaisten Kujasalon tai Blomstedtin, teokset eivät tuo mieleen mitään luonnonhavaintoa. Ne ovat taiteilijan omaa sisäistä havaintomaailmaa ilman kontaktia välittömään havaintoon.
Tällaista taidetta ei voi arvioida samoin perustein kuin perinteistä maisema-, henkilö- ja asetelmamaalausta. Teoksen katsojalla ei ole mahdollisuutta verrata työtä omiin reaalimaailman vastaaviin havaintoihinsa ja arvottaa työtä siten sen "totuudellisuuden" mukaan. Tästä rasittesta vapaana abstraktia teosta voi arvottaa vain sen omista lähtökohdista käsin, se on puhdasta taidetta.
Abstrakti konsrtuktivismikin palautuu aina 1990-luvun alkuun saakka eli aikaa perinteisestä maalauksesta (ja veistoksesta) poikkeamiseen on ollut jo sata vuotta. Otin esimerkiksi abstraktin konkretismin siksi, että sen piiristä löytyy niin monenlaista todella hienoa linjaa, kuten Vasarilyn häikäisevän komeat ja usein silmää pettävät työt.
Lainaan taas: "Yhteistä näille nykytaiteen ilmiöille on, etteivät niiden tekijätkään oikein ymmärrä, mitä niillä haluavat sanoa."
Tuo väite ei ole tosi. Taiteilija ei voi tehdä työtään ilman sisäistä näkemystä, siitä mitä hän tekee, ja sen haluaa sanoa teoksellaan. Teoksen tekeminen ei ole vain maalaamista tai veistoksen muodon hakemista, se on kokonaisvaltainen henkinen ja fyysinen prosessi.
Puhuttaessa taiteenteosta prosessina pitää valita puhutaanko siitä sisäisenä vai ulkoisena prosessina. Ulkoinen prosessi kiinnostanee lähinnä sekä aloittelevia taiteen harrastajia, jotka kaipaavat teknisiä ja meteriaaleihin liittyviä neuvoja, että kokeneita taiteilijoita, jotka pystyvät keskustelemaan eri tekniikoiden ja tekemisen finesseistä.
Sisäinen prosessi onkin sitten kokonaan eri juttu, sehän on koko taiteen tekemisen alku ja sisin. Siitä keskusteleminen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa kun kyseessä on ehkä valtaosaltan tiedottoman, alitajuisen vaikutusta tietoiseen käyttäytymiseen. Monelle taiteilijalle itse prosessi on paljon olennaisempi kuin sen lopputulos. Parhaimmillaan sitä voi verrata jonkinlaiseen transsiin, ulkopuolisista tekijöistä häiriintymätöntä täydellistä prosessiin keskittymistä. Siinä tietoinen ja tiedostamaton toimivat rinnakkain ja sisäkkäin, siksi useimmat taiteilijat eivät pysty kertomaan miten ja miksi he ovat tehneet sen, joka on prosessin lopputulos.
Vielä lainaus: "Loppuun vielä paras määritelmä, jonka olen nykytaiteesta kuullut: Oikea taide synnytetään, nykytaide ulostetaan."
Se, joka tuon määritelmän on sanonut, ei tiedä taiteesta mitään. Se on typerintä, mitä olen nykytaiteesta kuullut sanottavan.
ole ongelmaa, siinä olet varsin oikeassa. Yhteiskunnallamme on ongelma, nykytaide.
Toit viestisi lopussa hyvin esille tuon ongelman ytimen, vaikket sitä siksi näekään: "Monelle taiteilijalle itse prosessi on paljon olennaisempi kuin sen lopputulos. Parhaimmillaan sitä voi verrata jonkinlaiseen transsiin, ulkopuolisista tekijöistä häiriintymätöntä täydellistä prosessiin keskittymistä."
Nyt kysymys kuuluu, miksi ihmeessä tällaista transsihakuista toimintaa pitäisi yhteiskunnan varoin tukea?
Jos minä menen paikalliseen baariin fiilistelemään kaljatuopiin ääreen ja koen siinä jossain vaiheessa täydellistä juopumiseen keskittymistä ja toki nimitän tuota performanssiksi, niin teen siis nykytaidetta (paikka oleva yleisö saa rauhassa seurata taidettani).
Ok, esimerkkini oli varsin provosoiva, mutta sen idea on olennainen. (Julkinen) taide ei saa olla yksilön oma luomus, vaan sen pitää olla kollektiivinen yksilön ja yleisön välinen vuorovaikutus. Vasta silloin sillä on merkitystä tekijäänsä laajemmalle joukolle ja juuri tämä puuttuu nykytaiteesta, yleisön kunnioitus.
Meillä lienee myös iso näkemysero taiteen arviontikriteereistä. Minusta on täysin kestämätön periaate, että nykytaidetta pitäisi arvioida sen omin kriteerein. Tuolla logiikalla mikä tahansa hömppä voidaan nostaa taiteeksi, kun arviointikriteerit muokataan sopiviksi ja syyllistetään yleisö tyhmäksi, jolla on vain niin kapea taidekäsitys, etteivät he ymmärrä.
Aiempi esimerkkini kaljanjuonnista on helppo määritellä taiteeksi, jos saan itse luoda kriteerit ja muiden ei tarvitse niitä ymmärtää. Seuraavassa hetkessä voinen alkaa vaatimaan sopivaa koulutusta ja harjoitusmahdollisuuksia kehittyäkseni tuossa oivaltavassa performanssissa maailman huipulle.
(Tuon tämän yhteiskunta-raha-tekijän jatkuvasti esille, koska puhun vain siitä taiteesta, jota yhteikunnan varoin tuetaan. Omalla ajalla kukin tehkööt mitä lystää.)
teksteistä on ovelasti kieroa, olipa se tahallista tai tahatonta niin löydät aina siitä negatiivisen aspektin.
"Nyt kysymys kuuluu, miksi ihmeessä tällaista transsihakuista toimintaa pitäisi yhteiskunnan varoin tukea?"
Eihän kukaan transsia hae, sellainen joskus tulee jos on tullakseen. Yhteiskunnan kuten taiteilijankin kannalta on saman tekevää miten taideteos on tehty, tosissaan, pilollaan, transsissa, kännissä, vain lopputulos on merkitsevä. Enkä ole toistaiseksi sanonut mitään kenen ja miten tulee taidetta tukea, siihen ehditään vielä palata.
"(Julkinen) taide ei saa olla yksilön oma luomus, vaan sen pitää olla kollektiivinen yksilön ja yleisön välinen vuorovaikutus."
Mitä julkinen taide tässä yhteydessä on, sitä en ymmärrä, mutta muuten tuo on täyttä käsittämätöntä puppua, "kollektiivinen vuorovaikutus". Taiteilija on yksilö ja tekee yksilöna työtään eikä hänen tarvitse sitä varten kunnioittaa ketään tai mitään kunhan pysyy lain puitteissa, hän on samanlainen yhteiskunnan jäsen kuin kuka muu hyvänsä.
"Minusta on täysin kestämätön periaate, että nykytaidetta pitäisi arvioida sen omin kriteerein. Tuolla logiikalla mikä tahansa hömppä voidaan nostaa taiteeksi, kun arviointikriteerit muokataan sopiviksi ja syyllistetään yleisö tyhmäksi, jolla on vain niin kapea taidekäsitys, etteivät he ymmärrä.
Tuo on sinun näkemyksesi, minä en pysty käyttämään samoja kriteereitä esimerkiksi Caravaggion ja Vasarelyn teoksiin. Olivatpa kriteerit mitkä hyvänsä niin hömppä on aina hömppää niilläkin mittareilla. Yleisön tyhmäksi julistamisella ei tässä ole mitään tekemistä, se voidaan tehdä aina ja kaikilla mittareilla, niin typerää kuin sellainen onkin.
Älä tekeydy tyhmäksi vain provosoidaksesi. Vedät hatustasi erilaisia johtopäätöksiä ikäänkuin ne olisivat automaattisia seurauksia.
ei liene montaa vakavasti taidetta tekevää ihmistä, joita ei yhteiskunta tukisi, joko koulutuksen, apurahojen, työtilojen tai näyttelyiden kautta. Tarkoitan tässä yhteydessä julkisella taiteella taidetta, joka on tehty näillä edellytyksillä.
En koe, että minulla on mitään oikeutta saati edes halua kritisoida jonkun omaksi ilokseen tekemää taidetta, mutta sitä taidetta, joka em. syistä yhteistä, minä kritisoin.
Silmäneula kirjoitti: "Taiteilija on yksilö ja tekee yksilöna työtään eikä hänen tarvitse sitä varten kunnioittaa ketään tai mitään kunhan pysyy lain puitteissa, hän on samanlainen yhteiskunnan jäsen kuin kuka muu hyvänsä."
Mielestäni tuo ei koske taiteilijaa, jota yhteiskunta varoillaan tukee. Ei taiteilijoilla pidä olla mitään etuoikeutta muihin nähden ja siksi tuollainen perusteeton rahojen jakaminen pitää lopettaa. Julkisrahoitteiselle taiteelle voidaan hyvin asettaa vaatimuksia (joita en nyt lähde analysoimaan) eikä sen tarvitse olla vapaata tajunnanvirtaa. Täysin puppua on väittää, ettei taidetta pysty tekemään tällaisessa viitekehyksessä. (Välillä tuntuu, että taiteilijat ovat kuin pikkulapsia, joilla ei lapsena ole ollut mitään rajoja, ja aikusenakaan eivät pysty niitä hyväksymään.)
Esimerkki kollektiivisesta vuorovaikutuksesta on kirja, joka kiinnostaa ihmisiä. Se voi olla hyvinkin kantaaottava, jopa inhottava, mutta silti saa lainaajia kirjastosta. Kirjailija on sanonut sanottavansa ja lukijat sulattelevat sitä. Tällaista taidetta kannattaa tukea, koska se kasvattaa yhteiskunnan henkistä omaisuutta. Nykytaide kasvattaa lähinnä kuluja.
"Olivatpa kriteerit mitkä hyvänsä niin hömppä on aina hömppää niilläkin mittareilla."
Ei ole, jos kriteerit saa vapaasti, taidemuotokohtaisesti asettaa. Hömpästä tulee helposti itsetarkoitus.
"Yleisön tyhmäksi julistamisella ei tässä ole mitään tekemistä"
Se nimenomaan on yleisön tyhmäksi julistamista, että pitää ensin ymmärtää oikeat kriteerit ennen kuin taidetta voi arvioida. Taiteilijoiden pitäisi kunnioittaa yleisön kriteereitä, eikä toisinpäin.
Suurin osa taiteilijoista pitää näyttelyitä yksityisissä gallerioissa ja maksavat siitä suuria summia jotta saavat töitänsä esille. Gallerioissa voi jokainen käydä ihan ilmaiseksi katsomassa niitä näyttelyitä ja vastaanottaa elämyksiä joita taide heille antaa. Yhteiskunta ei elätä taiteilijoita sen enempää kuin muidenkaan ammattien harjoittajia. Itse en saanut edes työttömyyskorvausta koska olen taiteilija(vaikkei minulla silloin ollut edes työhuonetta jossa taidetta voisin tehdä)ja elätän siis itseni muilla osa-aikaisilla töillä niinkuin monet muutkin taiteilijat tekevät. Siitä huolimatta työni ovat teidän kaikkien katsottavina näyttelyissä joita pidän lähes joka vuosi. Joskus myyn enemmän ja saan gallerian vuokrat maksettua ja joskus vähemmän jolloin pitää taas kiristää vyötä jos ei apurahoja ole herunut. Työni kuitenkin jäävät elämään, ainakin ne jotka ovat taidemuseoiden kokoelmissa ja kun minua ei enää ole niin tulevat sukupolvet niitäkin käyvät katsomassa.
todella vaihtelee yksilöstä toiseen, olen sen nimenomaan näillä palstoilla todennut tavantakaa.
"Esimerkki kollektiivisesta vuorovaikutuksesta on kirja, joka kiinnostaa ihmisiä"
Kirjan lukeminen ei minulle ole sen enempää kollektiivista vuorovaikutusta kuin esim. sanomalehden lukeminen, teatterissa tai jalkapallo-ottelussa tai ravintolassa käynti.
Vuorovaikutus edellyttää vastavuoroista viestintää eikä passiivinen lukeminen tai maalauksen katsominen ole palauttava viesti. Vasta suora palauttava viesti on alku vastavuoroisuudelle, josta esimerkkinä tämä keskustelu kanssasi. Jos vain luet näitä kommentteja niin siinä ei ole mitään vastavuoroisuutta, se on yhden yksilön passiivista toimintaa.
Huolesi verovarojen käytöstä on liikuttavaa, otan osaa.
juuri verovarojen kohtalo liikuta, vaan enemmänkin epäoikeudenmukaisuus: Tämä järjestelmä, jossa pieni ja sisäänpäinlämpiävä taide-eliiti sanelee, mikä on oikeaa ja tuen arvoista taidetta ja mikä saa museoissa näkyä, vie taiteen tekemisen mahdollisuuden pois monilta muilta.
(Ilmeisesti sinulta loppui sanottava itse aiheesta, kun näitä sivujuonia käsittelemään.)
jo totesin, että olen vasta raapinut pintaa aiheesta ja, että jatkan (jo kaksi kertaa tehty), ellei tule kiinnostavia sivujuonia. Niitä tässä nyt on perattu mutta käsittelemättä alustuksesta on vielä edes pinnallisesti mm. taiteen opetus, taiteen rahoitus (varsinkin sen armeliaan ja avokätisen yhteiskunnan, jonka antia taiteilijat, ah ja voi, niin väärin käyttävät) ym.
Varoitan taas, että nekin ovat täynnä ikiomia arvostuksiani ja mietteitäni, joita et välitä kuulla, mutta kun toistenkaan ajatuksia en kehtaa lainata.
Älä nyt kuitenkaan koko yhteiskunnan vikoja ota harteillesi kun nyt jo suret myös sen epäoikeudenmukaisuuksia taiteessa. Siinä suotta vaan stressaantuu.
taiteelle pitää asettaa vaatimuksia, lähde nyt toki analysoimaan sitä, minkälaisia nämä vaatimukset voisivat olla. Kaikenlaista voi nimittäin vaatia periaatteen tasolla, mutta käytännön toimenpiteissä ne todelliset ongelmat ja rajoitukset vasta huomataan.
"Julkisrahoitteisen taiteen tekijän täytyy tehdä taidetta, jota keskivertokatsoja ymmärtää." Kuulostaako järkevältä? "Taiteilija pitää teosta tehdessään kunnioittaa katsojaa." Olisivatko rajoitukset tällä tasolla?
Entäpä: "Taiteen tekijän pitää käyttää teoksissaan materiaaleina sitä-tai sitä." "Taideteoksen pitää olla realistinen, jotta kaikki katsojat voivat ymmärtää sen sanoman." "Taideteoksen pitää valmistua sen-ja-sen ajan puitteissa."
Vai pitäisikö järjestää kansanäänestys, jossa ihmiset voisivat rasti ruutuun-tekniikalla kertoa, minkälaista taidetta he ovat valmiit kustantamaan?
Samassa kansanäänestyksessä voisikin sitten varmaan irtisanoutua urheilun, musiikin, kirjallisuuden, hyödyttömien tiede- ja tutkimusprojektien ja taloudellisen eliitin rivikansalaista hyödyttämättömien kaupankäynninedistämisprojektien kannattamisesta.
Yksi olisi taiteesta kiinnostuneen yleisön mielipiteen huomioiminen nykyistä paremmin. Käytännössä se voisi tarkoittaa mielipidekyselyjä tai museioissa tai kävijämäärien seuraamista. Kuitenkin niin, että museot huomioisivat taiteen kuluttajien mielipiteen enemmän, kun nyt vaikuttaa lähinnä taide-eliitin mielipide.
Vuoden taiteilija -tyyliset tittelit jaettaisiin em. (laajemmalla) periaatteella, ei niin että joku alan "guru" valitsee. (Sama koskisi esim. Finlandia -kirjapalkintoa)
Osan apurahoista voisi korvata yhteiskunnan tilaustöillä. Eli sen sijaan, että maksetaan ajasta, maksetaan tuloksesta. Esimerkiksi kirjastot voisivat ostaa taidetta ja lainata sitä ihmisille ihan vastaavasti kuin kirjoja. Samoin julkisten tilojen/torien/puistojen/markettien taidetta voisi lisätä.
Julkisilla varoilla voisi ylläpitää (vaikka isojen markettien yhteydessä) gallerioita, joista taiteilijat saavat edullista näyttelytilaa ja taide siirtyy lähemmäksi ihmisiä.
Tuossa nyt muutama käytännön sovellus siitä, mitä ajateelen. Mitään selkeää hyvän taiteen kriteeriä en todellakaan kannata, vaan sitä periaatetta, että taide on ihmisiä varten, ei vain tekijäänsä varten. (Hieman kuin tieteellinen tutkimus. Tekijä saa siitä meriitin, mutta lopputulos hyödyttää kok o yhteiskuntaa)
Nykyinen, osin täysin käsittämätön hömppätaide on mielestäni seurausta juuri siitä, ettei sille ole juurikaan ulkoisia mielipidevaikuttajia, vaan koko homma (koulujen opetus, apurahat, museoiden päätökset) ovat aika pienen ja siäänpäinlämpiävän taide-eliitin hallinnassa.
Kun tämä taide-eliitti hurahtaa maailman trendeihin, niin Suomeen halutaa isolla rahalla mainetta ja nimeä, ja taiteen alkuperäinen merkitys unohdetaan. Menestys kihahtaa näemmä tuonkin eliitin hattuun.
Ihan hyviä ehdotuksia, mutta jotkut niistä ovat jo käytössä.
Monessa kirjastossa on taidelainaamotoimintaa, mutta niin että kirjasto ei taideteoksia omista vaan lainarahat menevät taiteilijalle ja jos asiakas haluaa lainauksen jälkeen ostaa teoksen niin jo maksetut rahat vähennetään teoksen hinnasta. Monilla kirjastoilla on myös kuukausittain vaihtuva näyttely tiloissaan. Hyvinä esimerkkeinä voisin mainita Vehmaan kunnan kirjaston ja Raision kirjaston.
Taidelainaamoja on myös erikseen ja tietääkseni ihmiset hyvin ahkerasti tätä palvelua käyttävät vaikka eivät gallerioissa yleensä kävisikään. Turussa myös järjestetään kerran vuodessa "Kulkulupa"-tapahtuma, jossa taiteilijoiden työhuoneilla on avoimet ovet ja myös se on saavuttanut suuren suosion ja tuonut taidetta ihmisiä lähelle. Galleristin apulaisena olen myös päässyt näkemään millaiset ihmiset käyvät gallerioissa katsomassa näyttelyitä ja voisin sanoa että mielikuva taide-eliitistä alkaa nykyään olla taaksejäänyttä elämää. Varsinkin nuoret aikuiset ovat hyvinkin kiinnostuneita taiteesta eikä galleriaan astumisen kynnys ole enää korkealla. Nykytaiteesta varsinkin ollaan hyvin kiinnostuneita ja omaan kotiin halutaan aitoa taidetta painokuvien sijasta. Mitä enemmän ihmisillä on ylimääräistä rahaa, sitä enemmän sitä sijoitetaan taiteeseen eli jotain hyvää siis seuraa myös tuloerojen kasvusta. Julkisen taiteen osalta ns.prosenttiperiaate on saanut hyvän vastaanoton monessa kaupungissa eli uudisrakentamisessa varataan prosentti rakennuskuluista taiteeseen. Osa apurahoista on jo nyt varattu taidehankintoihin ja museot ostavat jatkuvasti nykytaidetta kokoelmiinsa.
("Galleristin apulaisena olen myös päässyt näkemään millaiset ihmiset käyvät gallerioissa katsomassa näyttelyitä ja voisin sanoa että mielikuva taide-eliitistä alkaa nykyään olla taaksejäänyttä elämää.")
...taide-eliitillä sitä tahoa, jolla on valta päättää taiteen rahoituksesta, opetuksesta, näyttelyistä, jne. En taiteesta kiinnostuneita maallikoita.
syntyy vapaudessa. Harvalla on siihen tänä päivänä nmahdollisuus.
Jostain luin että vain lyhyt, parrakas,mies ja juoppo voi olla taiteilija.
Uskon vahvasti siihen itsekkin, että apuraha ym paineet vaikuttavat negatiivisesti taiteen syntyyn ja työn jälki ei ole aitoa.
Mutta jo ekaluokallahan opettaja haluaa, että kaikki piirtää samaa mallia.
Itelleni on tullu oikea opettajaviha kun piti tehhä niinku opettajat sanoo.
ja aluksi taas lainausta aloitustekstistä sekä pätkä yhdestä ketjukommentista:
”Vaikka joka paikassa puhutaankin, että kuvataiteilijoita koulutetaan Suomessa liikaa, .….Ammatikseen taidetta tekeviä on suhteellisen vähän."
”x:n on mielestäni ihan turha valittaa että Suomesta ei saa kunnon opetusta kuvataiteessa. Jos tosissaan haluat kunnon opetusta ihan mihin tahansa aiheeseen tai ammattiin, niin sitä on myös tosissaan etsittävä ja myös sen eteen on valmis tekemään uhrauksia. Niin ne Gallen-Kallelat ja sun muut Edelfeltit lähtivät Pariisin opiskelemaan. Miksi sitä pitäisi sitten x:lle tuoda kotiovelle.”
Täällä on jo melko pitkää ketjua taiteen opetuksesta ja oppilaitoksista, joten sinne jatkoksi tämäkin teksti kuuluisi. Ne ovat kuitenkin lähteneet hiukan erilaisesta näkökulmasta, akuutista tarpeesta ja tilanteesta, johon en oikein saa tätä näkökulmaa sopimaan. Jos tämä aloittaa uuden ketjun niin ne todennäköisesti kyllä yhtyvät.
Taiteen opetus on halki vuosituhansien ollut vanhempien taiteilijoiden työtä, entisinä aikoina erityisesti mestari/kisälli-systeemillä. Mestarin työhuoneelle oppilaat tulivat hädin tuskin toisella kymmenellä, aloittivat aputöillä ja siirtyivät vähitellen vaativampiin tehtäviin: pigmenttien hiertämiseen, värien sekoittamiseen, pohjustuksen tekoon jne. Eteneminen tapahtui oppimisen ja oman lahjakkuuden varassa mestarin töiden maalaukseen osallistumisen kautta itsenäiseen työskentelyyn.
Edistymisen myötä tehtävät vaikeutuivat ja monet suuret teokset ovat mestarin työhuoneen kollektiivista tulosta, joku oli erikoistunut hevosiin, joku toinen vaateparsiin jne. Oppilaat saattoivat omaksua mestarin tyylin ja kädenjäljen siinä määrin, että heidän maalauksiaan ei pysty varmuudella erottamaan mestarin maalauksista eli myös päinvastoin.
Opettaminen on vuorovaikutteinen prosessi. Opettaminen ja oma työskentely voivat hyvin kulkea käsi kädessä kunhan muistaa, että toinen vie aikaa toiselta. Toisaalta kokenutkin maalari oppii aina opetustilanteessa, joten siinä mielessä aika opetuksessa ei ole kokonaan "hukkaan heitettyä".
Keskeinen kysymys kuitenkin on: voiko taiteilijaksi opettaa? Lähes kaikille taiteen lajeille on omat oppilaitoksensa: musiikille, tanssille, kuvataiteille, jopa kirjoittamiselle. Niissä voidaan oppilaille siirtää ko. alan tietoa ja teoriaa, jota ilman on erittäin vaikeaa perehtyä alaan. Oppilaat opetetaan valitsemansa taiteen lajin harjoittamiseen käytännön opastuksin, harjoituksin ja tehtävin.
Kuvataideopetus sisältää sekä ulkokohtaisia asioita kuten tarvittavia materiaaleja ja työvälineitä, ihmisten ja eläinten anatomiaa, että teoreettista opetusta mm. tekniikoista, väriopista, erilaisten kompositioiden merkitystä jne. Taiteen historiasta saadaan esimerkkejä toteutuksesta. Käytännössä näitä opetetaan harjoituksissa ja itsenäisessä työskentelyssä.
Kun tällaisen oppilaitoksen on käynyt, niin onko silloin täysoppinut taiteilija? Sekö on kaikki, mitä taiteen tekemiseen tarvitaan, vai tarvitaanko lisäksi jotakin, jota ei voi opettaa, kuten luontaista lahjakkuutta? Hyvä tekniikka, materiaalien tuntemus ja riittävät historiatiedotko tekevät taiteilijan?
Kaiken tuon voi opettaa mutta sisäisen kokemuksen ja tuntemisen siirto lienee täysin mahdotonta eikä ole tarpeellistakaan. Jokainenhan reagoi omalla tavallaan, persoonallaan myös omaan tekemiseensä. Opetuksen pitää kannustaa oppilasta toteuttamaan omaa näkemystään ja omintakeista tekemistään. Niistähän taiteilija tunnetaan, ei opettajan matkimisesta. Tarvitaan sisäistä paloa, näkemystä, oivalluksia ja jatkuvaa työtekoa, tarvittaessa samaa asiaa yhä uudestaan ja uudestaan toistaen kunnes saa esille sen, mitä haluaa.
Taiteen tekemisen olennaisin elementti on saada teknisesti moitteeton työ elämään. Kirjakaupat ja kirjastot ovat täynnä kirjoja, jotka ovat teknisesti moitteettomasti tehtyjä mutta sisällöllisesti tyhjiä, samoin musiikkikaupat levyjä ja konsertit sävellyksiä ja galleriat maalauksia, grafiikanlehtiä ja veistoksia. Monet taiteen ”kuluttajat” arvostavat enemmän teknisesti puutteellistakin teosta, joka tarjoaa positiivisen elämyksen kuin teknisesti huippuhienoa mutta sisällöltään tylsää teosta. Ja oman mausteensa asiaan tuo lukijan, katsojan ja kuulijan oma maku, joka saattaa pitää sellaisesta, jonka moni muu täysin torjuu ja teilaa.